VANHA KOTI
Aappo oli lapsista vanhin ja hänen toimenaan oli kerjuulla käynti kaupungilla. Sillä he olivat köyhiä. Niin köyhiä, että täytyi asua missä sattui. Täksi kesäksi olivat saaneet asunnon muutaman talon tallissa, joka olikin varsin mukava asunto.
Ahkerasti täytyi Aapon olla liikkeellä, anelemassa.
Monta itkua hän oli itkenyt, paljon kovaa kärsinyt. Talvella oli usein tuntunut kamalle lähtö, kun ulkona ryski pakkanen tai vonkui pyryilma, joka tahtoi kontetuttaa kadulle. Hän olikin sen vuoksi toivonut, että kesä kestäisi kauan. Kesällä oli keveämpää, kun isän ansiot olivat paremmat. Vaikka nälkä, melkein alituinen nälkä, oli kesälläkin.
Mutta nyt hän, Aappo, sai uuden kodin. Muuan rouva otti hänet pojakseen, kasvattaakseen ja kouluttaakseen hänet ihan kuin oman poikansa. Ja siitä oli Aappo ylen iloinen!
Saa syödä nisua ja lihaa niin paljon kuin jaksaa. Saa aina olla kauniissa vaatteissa ja kirjat kainalossa kulkea katuja. Ei tarvitse muuta kuin lukea ja leikkiä toisten koulupoikain kanssa.
Ja miten komea uusi koti oli, kun hän sinne tuli. Lattiat liukkaat, että tahtoi langeta, huoneita niin paljon, että niihin eksyi. Muutamassa huoneessa oli kuvastin niin suuri, että oli lattiasta kattoon asti, ja siinä näki koko kuvansa, jota oikein säikähti. Kaikkialla kiilsi ja välkkyi. Uunitkin olivat kirkkaat ja valkoiset kuin sokeri, että olisi tehnyt mieli kielellä maistaa.
Hänelle oli muuan kamari. Oma kamari! Siinä oma sänky, rautainen ja kultakoristeinen. Ja niin kaunis peitekin. Kamarissa oma kirjahylly, oma pöytä. Täällä sai lukea läksynsä ja täällä nukkua.
Mutta hän itki illalla maata pantuaan!
Jo illallista syödessä oli itku kurkussa, niin että makeat palat eivät alas painuneet, ja oli kauhea nälkä, kun nousi syömästä.
Kotona hänen lähtiessään oli jauhopuuropata ollut lattialla ja piimäsinukkakannu nurkassa.
Kun hän meni lumivalkoisten lakanoitten väliin, pehmoiselle vuoteelle, kauniin peitteen alle, niin syöksähti itku. Oli niin outoa kaikki. Lakanatkin haisivat niin oudolle —valkoiselle ja koko vuode niin vieraalle.
Hänellä oli niin ikävä.
Niillä siellä kotona, tallissa, oli niin hauska. Lapset makaavat lattialla ja äiti on heidät peitellyt… Aamulla telmivät toistensa kanssa ja nauravat… Hänen pitää vain itkeä.
Hyvä Jumala, kuinka hän itki!
Hänellä oli niin ikävä heitä kaikkia, isää, äitiä ja siskoja.
Hän ei voi olla täällä! Kuka niille raukoille kotona talvellakin ruokaa hakee?…
Ja Aappo näki silmissään veljensä ja sisarensa, silmät kirkkaina ja iloisina äidin ympärillä, kun äiti jakoi heille korista, mitä hän, Aappo, oli kaupungilta tuonut…
Hän näki kaikki kerjäläispojat, joita aina tapasi kaupungilla. Niillä oli hauska ja hyvä olla.
Täältä hän ei koskaan pääse kerjuulle!
Mutta aamulla hän menee kotia, lähtee etteivät tiedäkään. Jos osaisi aukaista tuon ikkunan, niin hyppäisi siitä kartanolle.
… Mutta jos on portti kiinni? Pääseehän aidan yli. Olihan kartanolla päivällä pienet tikapuut. Ne nostaa aitaa vasten…
Aaposta tuntui jo hauskalle, kun ajatteli tulevansa kotikartanolle. Ja koputtaa tallin ovelle…
Tai hän ei koputakaan. Kiipeää ylisen oven kautta sisään, niin etteivät tiedäkään, ja menee hiljaa maata toisten viereen… Aamulla kun isä ja äiti heräävät, niin näkevät hänet siinä!
Hän nousi vuoteeltaan ja meni ikkunaan katsomaan. Mutta kartanolla liikkui vielä palvelijoita.
Hän menee yöllä, kun ovat kaikki nukkuneet…
Hän nukahti itsekin. Ja aamulla kun heräsi, ei hän tahtonut päästä selville, missä hän on.
Tuntui aivan kuin poliisit olisivat hänet kuljettaneet johonkin. Hän oli hampaistaan riippunut tallin räystäässä putoamassa ja poliisit olivat alla. Isä oli sanonut, että nouse Aappo tallinkatolle ja juokse karkuun, mutta hän ei päässyt, kun ei saanut käsillään mistään kiinni. Hän oli pudonnut poliisien syliin.
Vähitellen hän pääsi oikein tajuntaansa ja selvisi hänelle, missä hän oli. Tunsi olonsa paremmalle kuin tuo uni, mutta mieli oli arka aivan kuin hän olisi jotakin pahaa tehnyt.
Hän pelkäsi, kun täti tuli. Mutta täti oli hyvin ystävällinen ja toi uudet vaatteet hänelle.
Aaposta ei tuntunut enää niin pahalle kuin illalla. Mutta kun hän oli pukeutunut uusiin, niin hän häpesi itseään. Kengät olivat samanlaiset kuin tytöillä, korkearuojuiset. Ja tuntuivat kengiksi liian keveiltä, kun oli aina ollut raskaat saappaat hänellä, joskus aikamiehen saapaatkin. Housut eivät oleet kuin polviin asti. Takki tuntui olevan niin lähellä ruumista. Mutta siinä oli kiiltonapit. Ja sukat olivat kauniit.
Täti vei hänet saliin kuvastimen eteen, jossa Aappo katseli kuvaansa aivan kuin vierasta poikaa. Hän ei voinut käsittää täysin, että hän oli tuollainen. Ja kun hän jäi hetkeksi aikaa yksin, niin puheli sille ja viittoi. Tuntui kummalliselle kun se ei ääntänyt, vaikka aukaisi suutaan, nyökäytti päätään, liikutti käsiään ja kulki niinkuin hänkin.
Se oli herraspoika siellä kuvastimessa ja hänestä sievä. Sievät sillä kengätkin ja lyhyet housut, sievä sen takki. Mutta itsellään hän niitä häpeili.
Mutta kun hän meni kotiaan, jonne täti oli hänen luvannut mennä käymään ja näyttämään uutta pukuaan, niin hän mieltyi itseensä ja aivan kuin pelkäsi, että kaunis puku ei pysy semmoisena, vaan muuttuu. Tuntui kuin kiiltonapit putoaisivat, niin että piti katsella niitä myötäänsä. Ja katsellessa itseään tuntui, että hän ei ole hän itse, vaan se kuva. Hän oli vähän jo olevinaan.
Se on varma, että äiti ei häntä tunne.
—Aappo! huudahti äiti iloisena, kun Aappo ilmestyi tallin ovelle.
Hänellä oli ollut ikävä Aappoa.
—Jopa sinä olet sievä, aivan kuin herraspoika! sanoi sitten äiti.
Mutta lapset eivät tunteneet, suu auki töllistelivät pysäytettyään leikkinsä.
—Eipään oo Aappo! intti Ville, joka Aapon jälkeen oli vanhin joukosta, vaan melkein lyhin, kun hän oli kyssäselkä. Aapon, hänen niinkuin muidenkin mielestä, olisi pitänyt olla aivan toisenlainen. Avojaloin, rikkinäiset housut, suuri takki, jossa hihat oli käärittynä, karvalakki päässä ja käsivarrella vasu, josta äiti olisi heille jokaiselle jakanut paloja. Se oli vain joku muu poika, tuo!
Kun äiti vakuutti, että Aappo se on, niin Ville purskahti itkuun ja huusi, ettei se ole Aappo! Toisetkin siihen yhtyivät, itkivät sitä, kun heillä kaikilla oli niin ikävä Aappoa.
Eivätkä he uskoneet sittenkään, kun isäkin tuli kotia ja sanoi Aapoksi tuota poikaa. Ja kun hän oli pois lähdössä, niin eivät siitä välittäneet, heistä oli vain parempi että menisi.
Kun äiti rupesi itkemään, niin pillahtivat hekin toinen toisensa jälkeen itkemään sitä, että äiti itki, ja samoilla vesillä sitä, ettei oikea Aappo tullut.
Aapoltakin pääsi itku. Hän meni tallin oven taakse seisomaan, missä itki ääneensä.
Hän olisi tahtonut ne entiset vaatteensa, jotka uudessa kodissa oli viskattu menemään. Oli niitä nyt niin sääli. Ne olivat sittenkin paremmat. Hän ei tahdo olla sellainen kuva, vaan oikea Aappo. Hän jää tänne, käy heti kerjäämässä itselleen toiset, oikeat vaatteet ja vie nämät pois!
Isä karjaisi ja käski kaikkien olla hiljaa, sekä komensi Aapon lähtemään taloonsa.
Hän lähti itkien, niinkuin usein ennen oli lähtenyt kerjuulle isän komentaessa. Hän itki paljon katkerammin. Kyyneleet lähtivät syvemmältä ja kuumempina vierivät poskia pitkin. Eikä itku tahtonut salpautuakaan.
Hän pysähtyi portin pieleen kivijalkaa vasten. Hän ei olisi tahtonut mennä edemmäksi. Tuntui, että siellä kartanon perällä tallissa oli kaikkein hauskin koko maailmassa. Muualla ei päiväkään paista niin kirkkaasti…
Isä työhön mennessään komensi hänet äkäisesti menemään uuteen kotiin, jota käskyä Aappo ei uskaltanut olla noudattamatta. Ja nyt hän tiesi, että hänen pitää mennä ja olla siellä eikä saa tulla kotiaan.
Ajaisivat hänet pois kotoa, jos hän sinne karkaisi. Ja se tuntui lohduttomalle…
Hänet tapasi muuan tyttö, entisiä leikkitovereitaan, joka huusi:
—Voi, Aappo!
Ja tyttö ihmetteli ja ihasteli ihastelemasta päästyäänkin Aappoa ja lähti kuljettamaan häntä ja näyttelemään muillekin.
Aapon mieliala kirkastui siitä ja hän oli hyvin olevinaan ja niinkuin jo mahtava entisten toveriensa joukossa, jotka ihmeissään katselivat häntä käsistään ja sormella koetellen. Hän tunsi taas olevansa se kuvastimen kuva.
Hän näytti kaiken vähänkin oppinsa, jota oli jo saanut niin että hän myötäänsä otti nenäliinan taskustaan ja niisti nenäänsä, vaikka se kävikin hyvin hankalasti. Ja heidän joukostaan lähtiessään hän nosti lakkia ja oli muka kumartavinaan. Hyvin pystörintaisena lähti hän sitten ja katseli myötäänsä taakseen, niistäen nenäänsä.
Mutta mitä lähemmäksi hän tuli uutta kotia, sitä enemmän löi halu vastaan. Ja vanha koti kuvautui taas silmiin sitä selvempänä ja miellyttävämpänä.
Siellä näki hän muutamassa pilttuussa Kristiinan kauppapuodin. Teutorilla ja Assarilla oli luudantynkiä ja kiviä hevosina ja lehminä. Alarikki, jolla oli isän ikäloppusaappaat jalassa, takki päällä ja punavuorinen lakki nurin kääneettynä päässä, oli sotaherra ja ajoi tallilapiolla. Ville seisoi paljain säärin, ja oli ripustanut housunsa jonkun seipään nenään laivan purjeiksi, ja purjehti Amerikkaan…
Sitte pieni Rafael ja vielä pienempi Benjami, pienet raukat!… Kaikilla niillä oli niin äärettömän hauskaa siellä tallissa, johon oven täydeltä aurinko paistoi.
Hänellä ei ollut mitään, ei kerrassaan mitään!
Siellä tallissa, kotona, olisi hänelläkin niin hauska ollut. Hän olisi hyvä heille kaikille. Vuolisi Alarikille hevosia. Villelle laivoja, Teutorille ja Assarille rakentaisi lehmiä, Rafaelia ja Benjamia kantelisi ulkona ja leikkisi heidän kanssaan… Ja hän kerjäisi niin ahkerasti, että olisi ruokaa aina… Ei välittäisi talvella pakkasistakaan…
Äiti raukkakin, joka itki!
Aapolla oli pulpahtaa heti itku, siinä kadulla. Vaivoin sai pidätetyksi.
Mutta kun hän tuli uuteen kotiinsa ja täti torui kun hän oli ollut niin kauan ja silmänsä liannut, sai hän laukaistuksi kireälle pingoittuneen mielensä. Hän itki oikein reutomalla, että tätikin pelästyi ja heltyi.
Mitä enemmän täti lohdutteli Aappoa ja pyyteli herkeämään itkemästä, sitä rajummin Aappo itki.
Hän tyyntyi vasta pitkän ajan kuluttua. Mutta maata pantua oli taas kuin jotakin kurkussa ja mieli raskas…
Äitiä hänellä oli ikävä, niin niin ikävä!
Hän kuuli korvissaan aivan äidin äänen:
»Koeta lapseni, olla siivo, että sinusta kunnon mies tulisi. Muista aina vanhempiasi ja siskojasi, jos ovatkin köyhiä ja halpoja. Ja kiitä Jumalaa, joka on sinulle tämän hyvän antanut.»
Mutta tämä ei ollut Aaposta hyvä. Täällä hän ihan varmaan kuolee!
Minkä vuoksi hänen pitää täällä olla? Miksi ei saa olla kotona? Hän ei tahdo olla kenenkään muun poika kuin äidin!…
Hän käypi joka päivä kotona. Ja täällä on hän vain niin kauan, että käy koulun. Sitten hän menee kotiin, on siellä ikänsä äidin luona ja kulkee sitten heille hyvin ahkerasti kerjäämässä.
Sillä hän lohdutti itseään, Aappo raukka! Ei aavistanut, että siihen, kun koulun käy, unehtuu jo—vanha koti.