SAIRASVUOTEELLA
Nanna tuli sairaaksi.
Hänellä oli väliin hyvin hauska. Tuntui kaikki niin somalle. Usein sai nauraa oikein, kun varpaat ja sormet puhelivat keskenään, juoksivat ja leikkivät.
Toisinaan oli taas paha. Silloin useinkin oli paha, kun Kaisu liikkui. Se, että Kaisu liikkui, oli semmoista että pieni pyöreä musta rupesi kiertämään hyvin sukkelasti ja pani uuu uuu uuu. Ja se musta kiersi yhä kiireemmin ja suureni suurenemistaan, tuli aivan huoneen kokoiseksi, niin ettei mitään nähnyt eikä kuullut muuta kuin uuuuuuuuuuuu…
Mutta kaikkein pahimmalle tuntui, kun tuli Tuppelan kummitäti.
Hän kysyi aina, tahtooko Nanna kuolla? Hän ei tahtonut kuolla, mutta piti sanoa, että tahtoo, sillä jos olisi sanonut, ettei tahdo, niin olisi se ollut synti, eikä olisi päässyt taivaaseen, jos olisi kuollut. Mutta kun sanoi, että tahtoo, niin piti kai kuolla…
Ja Tuppelan täti kävi usein katsomassa Nannaa. Nanna oli niin kaunis. Silmät loistivat omituisella väikkeellä ja koko lapsi aivan kuin säteili.
Mahdotonta oli tädin mielestä ihmislapsen olla niin kaunis. Ja hän melkein uskoi, että Nanna, hänen ristityttärensä, muuttuu tuossa enkeliksi ja semmoisena eroaa heistä liitelemään kirkkauden asunnoihin. Kuolema ei ollut hänelle muuta kuin katoaminen tuonne siniseen kirkkauteen.
Ja hänestä oli niin riemuisaa kuulla Nannan haluavan kuolla, hän itki aina sitä iloa. Maltittomana oli hän sitä odottanut ja oli jo nähnyt monasti sielun tekevän riemulla ja autuaallisella hymyllä eroa pienestä ruumiista.
Mutta Nanna yhä viipyi täällä ja viipyessään muuttui, niin että oli kuin maan alta kaivettu. Niin kuihtunut oli, ettei hänessä ollut kuin luut ja nahka. Posket olivat painuneet kuopalle ja olivat sinikuultavat, otsa kellertävä, huulet mustat kuin karrelle palaneet, kädet pitkinä sormina ja jänteinä, ja olivat kuoleutuneen väriset.
Kun hän nukkui, olisi luullut hänet kuolleeksi, jollei pieni rinta olisi hiljaa kohoillut merkiksi, että hengen kipinä oli vielä kytemässä.
Siihen luultiin hänen nyt rauhallisesti sammuvan…
Niin luuli, tai oikeastaan oli varma siitä, äitikin. Hän odotti sitä kuin joka hetki nytkin, kun yksinään istui sairaan luona.
Vähän väliä kävi hän silmäämässä ja istahti sitten syrjään, pään pohjukkaan, ettei alituisella katselemisella häiritsisi kuolevaa sairasta.
Keväisen päivän kirkas ja lämmin paiste kuulti lasketun uutimen läpi ja pilkisti sisään pienimmästäkin raosta. Kevään henki oli talvisen unen horroksista herättänyt muutaman kärpäsen, joka lenteli huoneessa sinne tänne. Se oli vielä hidas liikkeissään eivätkä siivetkään lentäessä surisseet, mutta se liikehti lakkaamatta iloisena virkistymisestään.
Äidin silmiin vierähti kyyneliä. Ne työnnälti omituinen tunne, joka yht'äkkiä pulpahti ja aivan kuin hytkähytti mieltä. Se oli kuin toivoa ja kaipuuta…
Hän oli koettanut vakuuttaa itselleen, että parempi olisi Nannan kuolla, ja uskoa, että tallella on lapsi taivaassa, mutta aina palautui toivo ja halu saada pitää hänet luonaan täällä. Ja vaikka kuinka oli koettanut totuttaa itseään siihen ajatukseen, että Nannaa ei olisi täällä, niin ammotti tyhjänä hänen jättämänsä sija.
Toivoi sittenkin hänen vielä palautuvan…
Nanna oli nukkunut pitkään, ja kun hän heräsi niin tuntui hänestä hyvälle ja miellyttävälle, niinkuin olisi jotakin hauskaa tapahtunut. Oli iloisen näköistä huoneessa, minne vain katsoi. Sängyn kohdalla seinällä oli kapea päiväpaisteinen juova, jonka valossa seinäpaperin kuviot näyttivät niin kauniilta. Tuntui kuin niillä siinä olisi ollut hyvin hauska. Ja häntä aivan kuin halutti tuohon. Hän oli olevinaan hyvin pieni ja kulki muuatta rantua pitkin. Kun se loppui, siirtyi hän toiselle, sitä myöten joutui lähelle kukanlehteä. Hän etsi tien, jota pääsi lehdelle ja istui sitten sille. Mutta sivulla vähän syrjässä, puoleksi varjossa toiseksi paisteessa, oli suuri avonainen ruusu. Sen sisällä näytti olevan hauska olla. Hän hyppäsi siihen. Sieltä näkyi vain kainaloista myöten…
Äiti tuli katsomaan ja kun näki sairaan olevan hereillä, niin painoi uutimen lähemmäksi ikkunan pieltä paisteen estämiseksi, ettei siitä kilo kävisi sairaan silmiin.
Nannan mieli kävi pahaksi, kun kukka seinällä tummeni. Hän oli kuin suutuksissaan äidille. Mutta hän huomasi samassa kärpäsen, joka lensi uutimeen ja jäi siinä sivelemään jalkojaan ja päätään sekä juoksi jonkun matkaa ja pyrähti lentoon.
Hän ilahtui siitä ja ihastuksissaan äänsi. Kun äiti katsahti häneen kysyvästi, sanoi hän hiljaisella, väsyneellä äänellä, mutta riemastus katseessa: kärpänen lensi!
Äiti nyökäytti päätään. Hänestäkin oli tuntunut kärpäsen ilmestyminen kuin ilahduttavalle. Ja kun hän taas istahti paikalleen, niin hän katseli kärpäsen liikkeitä kuin lohdutuksekseen ja huvikseen.
Nannasta tuntui, että nyt on kesä, kun oli kärpänen. Ja aurinkokin paistoi uutimen takana ihan kuin kesällä.
Silloin oli talvi, kun hän oli ulkona, ja oli soma ajatella, että nyt oli ulkona kesä. Kadut sulana ja lapsia leikkimässä kaduilla! Tuntui niin hauskalle. Ja tuli ikävä tyttöjä ja kaikkia.
Siitä oli niin kauan, hyvin hyvin kauan, tuntui ihan, että monta vuotta oli siitä, kun hän oli heitä ketään nähnyt.
Mitähän ne ovat tehneet sillä aikaa?
Hän ei osannut ajatella, mitä tytöt sillä aikaa olisivat tehneet. Mutta jos hän olisi heidän kanssaan, niin menisivät metsään… Sarkkisen kartanolla huvimajassa leikkisivät nukeilla. Ja kartanolla hyppivät nuoralla ja hyppylaudalla, juoksisivat piilosilla… Olisi niin hauska, ettei koskaan ennen ole ollut.
Milloinkahan hän parantuu? Mutta jos hänen pitääkin kuolla, kun hän on sanonut tahtovansa? Mutta hän ei tahtoisi… Kun tulisi Sarkkisen täti, niin hänelle sanoisi, että hän ei tahdo kuolla…
Sarkkisen täti on siksi hyvä, että hänkään ei tahdo…
Hän pitää lapsista, aina antaa heille mitä vain haluavat leikkeihinsä… Niin hyvää tätiä ei ole koko maailmassa…
Nanna kuuli jonkun tulevan ovesta ja kysyvän kuiskaamalla:
—Joko on loppunut?
Hän tunsi äänestä, että se oli Tuppelan täti.
Hän heittäytyi nukuksiin, mutta kuuli äidin sanovan tädille, että hän on valveilla.
Hän rupesi toivomaan, että pääsisi hourioon niinkuin ennekin. Kiihkoisella kiireellä hän koetti saada varpaita ja sormia puhelemaan keskenään. Mutta ne eivät ruvenneet, vaikka ennen rupesivat itsestään. Ei yksikään hiiskahtanutkaan eikä vähintäkään tuntunut siltä, että rupeavat.
Kun näki sen mahdottomaksi, rupesi hän toivomaan, että Kaisu liikkuisi.
Kaisu … Kaisu … Kaisu…
Nanna aivan kuin houkutteli ja kutsui. Mutta hän ei saanut silmiinsä tuota pientä mustaa. Hän jännitti itseään ja koetti aivan kuin puristaa sitä näkyviin.
Kun Tuppelan täti ilmestyi sängyn viereen, tunsi hän tuskallista kuumuutta ja yhä koetti Kaisua liikkumaan. Mutta ei näkynyt sitä mustaa, ainoastaan jotakin hämärää, suurta. Sekin haihtui pois, mutta kun hän koetti sitä nähdä, niin ilmestyi se taas.
Hän ei laskenut sitä menemään enää. Siihen keskelle ilmestyi aivan kuin joku kurkistamaan. Kun hän kiihotti ja kiihotti sitä ja aivan kuin lähemmäksi veti, niin rupesi näkymään selvemmin, ja se suureni ja liikkui.
Se huojui joka taholle ja rupesi sitten laskeutumaan. Laskeutui, laskeutui hyvin syvälle meni ja sitten rupesi nousemaan. Se yleni, yleni hyvin ylös, pysähtyi ja rupesi hyvin kiireesti laskeutumaan hänen päälleen hirveää vauhtia, niin että alkoi ahdistaa ja tuntui kuin hän lutistuisi sen alle.
Hän säikähtyi, kohosi ylös, sieppasi tuolilta sängyn vierestä maitolasin ja sillä viskasi tuota…
Se pieneni samassa ja muuttui toisenmuotoiseksi: oli semmoinen kuin hyvin pitkä mies, pitempi kuin tavallinen, ja sillä oli peukalon pituiset jalat. Se paetessaan juoksi ja huusi niin hullunkurisesti, että Nannaa nauratti.
Hän tunsi jonkun koskevan itseensä ja kuuli kuin äidin äänen. Kun hän katsoi ympärilleen, niin huomasi hän olevansa istuallaan sängyssä, äiti piti kiinni häntä ja Tuppelan täti seisoi loukossa pidellen päätään ja oli maidossa yltäyleensä. Kun äiti laski hänet makuulleen, rupesi Kaisu liikkumaan kauhean kiireesti ja huusi kovasti uuuuuuu…
Sormet ja varpaat puhelivat vilkkaasti. Niillä oli niin paljon puheltavaa ja ne pitivät semmoista elämää!… Isot varpaat rupesivat painimaan. Toinen oli Iivari ja toinen Risto. Iivari voitti ja Risto rupesi juoksemaan kaivon ympäri hyvin kiireesti ja toiset varpaat jäljessä Sormet nauroivat…
Nanna tunsi käden otsallaan. Hän katsoi ja näki Sarkkisen tädin. Nanna käski sormien olla hiljaa ja varpaitten siivolla, että kuulee, mitä täti sanoo. Mutta eivät tahtoneet asettua. Viimein sormet istuivat yhteen kohti niinkuin tytöt koulussa, ja rupesivat sipisemään. Varpaat rupesivat hevosille ja ajoivat maantielle ja sieltä metsään, josta kuului vain vähän hälinää…
Hän nukkui siihen. Ja nukkui taas pitkään. Kun hän heräsi, hän rupesi kuuntelemaan, mitä varpailla ja sormilla oli puhelemista. Hän muistikin, että varpaat olivat menneetkin metsään ja sormet istuivat koulussa. Mutta kun hän näkikin sormet paikoillaan ja tunsi varpaatkin, nauratti häntä ja tuntui, että on nähnyt unta.
Huoneessa ei hänen näkyvissään ollut ketään. Ulkoa kuului hilpeitä ääniä ja uudin oli vedetty vähän ylös, niin että näki korkeita, valkoisia pilven seinämiä, joita jäi huvitettuna katselemaan.
Ne olivat hänestä korkeita lumikinoksia. Hän kiipeili niiden rintuuksia. Pieniltä nyppylöiltä hyppi hän ja huprahti syvälle pehmeään lumeen. Taas kiipeili ylemmäksi ja ylemmäksi kahloen lumessa. Se oli hauskaa niinkuin talvella oli kinoksissa pehnata varsinkin lumituiskulla!
Hän koetti katsoa tuiskuiko siellä nyt. Mutta hän ei erottanut. Kun olisi äiti tullut, niin olisi kysynyt. Mutta sitten hän toivoi, että äiti ei tulisikaan, sillä äiti panisi uutimen alas. Ja hän oli hyvillään, että sai olla yksin ja katsella kauniita pilviä.
Ovi kävi ja hän vavahti. Kun kuuli kuiskailtavan, niin alkoi häntä pelottaa. Hän ummisti silmänsä. Kun tunsi, että tultiin lähelle katsomaan häntä, oli hän nukkuvinaan. Mutta kuultuaan Sarkkisen tädin äänen hän avasi heti silmänsä ja katsoi häneen hymyillen.
Tuntui hänestä niin hyvälle, ja aivan kuin halutti jotakin, mitä ei oikein tiennyt, vaan mikä oli mieluista ja ilahduttavaa. Ja täti oli hänestä nyt niin hyvä ja rakas, että olisi haluttanut tehdä jotakin tädin mieliksi. Kun ei muuta voinut, niin lupasi Sarkkisen Annan pitää lainassa hänen kelkkaansa, minkä lupasi senkin vuoksi, kun oli ikävä Annaa.
Täti selitti, ettei enää kelkkaa tarvita, on melkein täysi kesä:
Perhoset lentävät, linnut laulavat ja tytöt ovat jo leikkimajassa heidän kartanolla leikkineet.
Nanna tuli iloiseksi. Mutta hän rupesi kuin jotakin muistelemaan ja kysyi vihdoin, eikö jo kesä ole ollut.
—Ei ole ollut.
Mutta niin hänestä tuntui. Oli kuin hän olisi nähnyt jotakin kesästä tai kuullut siitä kauan sitten. Aivan kuin hän olisi nähnyt tyttöjen leikkivän Sarkkisen kartanolla ja nähnyt perhosia, kukkia ja metsiä…
—Äiti. Olihan se kärpänen? kysyi hän yht'äkkiä.
Äiti sai kauan miettiä, mitä Nanna tarkoitti, mutta muisti sitten sen kärpäsen, joka Nannaa oli ilahduttanut ja josta hän itsekin oli ilahtunut. Hän selitti, että se oli viime viikolla.
Nanna jäi muistelemaan ja vähitellen selvisi hänelle se kirkas päivä. Eikä siitä niin kauan tuntunut olevankaan. Ja hän näki taas kesän ulkona, kadut paljaina, kedot kaupungin ulkopuolella vihantina. Sarkkisen kartanolla leikkimajan ja tytöt siellä. Näki kaikki heidät erikseen. Ja äänet, joita kuului kadulta, olivat kuin kaukaista iloa ja riemua, jota olisi halunnut kuulla lähempää ja nähdä.
Hän katseli Sarkkisen tätiä kysyvästi ja täti tulikin lähelle, kumartuen kuuntelemaan. Hyvin hiljaa, aivan kuin varoen muita kuulemasta, sanoi Nanna:
—En minä tahdo kuolla.
Täti siveli Nannan poskia ja sanoi:
—Ei pieni ystäväni kuolekaan.
Nanna oli kuin irti päästetty. Hänestä oli niin äärettömän hauska. Oli aivan kuin hän jo olisi ulkona tuolla, tuon sinisen taivaan alla, ulkona kirkkaassa ilmassa, jossa toiset juoksentelivat iloisina, ja jossa oli niin hauska!…
Mitähän tytöt sanovat, kun hän parantuu?
Sormet huusivat:
—Tytöt, tytöt! Nanna tulee!
Ja tytöt Sarkkisen kartanolla juoksivat leikkimajasta ja kaikki hyppelivät hänen ympärillään iloisina ja syleilivät häntä…
Sormet taputtivat käsiään, mutta varpaat karjuivat niinkuin pojat sormille:
—Olkaa tytöt hiljaa, että Nanna saa nukkua!
Nannasta tuntui hyvälle, kun sai nukkua. Hän silmäsi äitiä ja Sarkkisen tätiä, jotka istuivat tuolilla sängyn vieressä, ja painoi sitten silmänsä umpeen, ja varpaat ja sormet lauloivat hyvin kauniisti ja hiljaa, että se kuului kuin hyvin kaukaa…
Nanna heräsi aamuyöllä, ja kun äiti tuli hänen luokseen, pyysi hän:
—Äiti, antakaa jotakin ruokaa. Ja nukke, se Rimsu-Maija!