XIV
Holma asteli edestakaisin sillalla, lumi narskui hänen jalkainsa alla ja siltapalkit paukahtelivat silloin tällöin.
Teräskylmältä taivaalta paistoi täysikuu. Lumipeittoisesta kaupungista kohosi kohmettunut savu kankeannäköisinä patsaina kuulakkaan pakkasilmaan, jossa ne latvoillaan liittyivät liikkumattomaksi laeksi kaupungin päälle. Meri nuoren jään peittämänä lepäsi kuoleman tyynenä. Koski lumisten rantojensa välissä näytti elottomalta kuin olisi juoksunsa pysäyttänyt, ja huokui huurua ilmaan kuin puhaltaen viimeisen henkensä. Metsä sen takana oli kuin taivaanrannalle poimuteltu musta vaate.
Ei näkynyt liikkuvaa olentoa, ei kuulunut elävää ääntä. Tuntui kuin olisi hän yksinään jäätyneessä maailmassa kohmettuakseen vähitellen.
Minkävuoksi Esteri oli määrännyt tämän paikan heidän kohtaukselleen? ihmetteli hän. Näin yksinäisen kolkon! Tämä oli aivan vieras heidän muistoilleen.
Mutta kun hän pysähtyi ja nojaten kaidepuuta vasten katseli kaihoiseen kuutamoon, niin heräsivät muistot, tulivat hänen mieleensä hänen tietämättään, niin kuin olivat tulleet vuosien vieriessä joka päivä, tiesi minkä johdosta milloinkin, vierailla seuduillakin yhtäkkiä ja omin valtoinsa. Kuinka monta kertaa hän olikaan mielessään sulkenut Esterin syliinsä sanoen: »Rakkautta janoan. Muuta en pyydä. Älä puhu, katso minuun!» Yhtä monta kertaa hän oli hänet sysäissyt luotaan. »Sinä ummistat silmäsi ja tarjoat suusi suudeltavaksi. Mene, hekumoitsija!» Kesken kaikkea hän viime talvena oli lähtenyt ulkomailta matkustaakseen suoraa päätä Esterin luo ja oli päässyt ohi Helsingin, mutta noussutkin sitten ensimmäiseen vastaantulevaan junaan. Sen jälkeen oli tehnyt samanlaisia yrityksiä. Ja nyt oli hän päässyt perille sitouduttuaan puhujaksi joutavanpäiväiseen juhlaan!
Holma ponnahutti itsensä sillan kaidepuusta kuin olisi sitä sysännyt luotaan ja yritti lähteä kävelemään, vaan hänen edessään oli suruharsolla hunnutettu nainen, jota hän peräytyi kuin olisi se ollut koskesta noussut musta aave.
Aave nauroi. Ja se nauru oli kuin olisi keskelle tyyntä kirkasta ulappaa yhtäkkiä kohonnut kangastus kaukaisista kaihotuista onnenmaista.
Holma yritti tarttumaan ojennettuun käteen, vaan nauru samassa katkesi kuin kesken, loppui särkyneellä säveleellä, ja oli kuin kaikki olisi kadonnut sysimustaan pimeyteen.
Hän astui kohti aavetta kuin uhaten.
Esteri tulee peitetyin kasvoin! Tulee nauraen, kun tietää naurunsa olevan hurmaavan. Tulee valehdellen. Mutta hän vaatii hänet ankaralle tilille. Ei, vaan hän kiduttaa häntä, kiduttaa kuoliaaksi!
Holma sanoi:
»Tuletko jonkun omaisesi hautajaisista?»
»En, vaan hautajaisiin», oli vastaus.
Syntyi äänettömyys. Esteri kulki penkin kohdalle ja istui siihen pää kumarassa.
»Puhu», sanoi Holma, sen sijaan että itse oli aikonut puhua.
»Minä puhun», kuului hunnun takaa, vaan seurasi vielä hetken aikaa äänettömyys. Sitten viskaten hunnun silmiltään hän pystypäin katsoi Holmaa.
»Esteri!» huudahti Holma, aivan kuin ei olisi tiennyt ja tuntenut häntä jo ennemmin. Hän ojensi molemmat kätensä kuin tervehtiäkseen.
Esteri istui liikahtamatta kädet puuhkiossa, katsoi yhä silmää räpäyttämättä ja sanoi:
»Minä kiitän teitä.»
»Minkä vuoksi teitittelet?»
»No olettehan jo maisteri.»
Holma kohautti olkapäitään ja levitti kätensä.
»Niin», sanoi siihen Esteri. »Ei se ole niinkään järjetöntä, päinvastoin.»
»Se merkitsee, että tahdot pitää minut kaukana itsestäsi?»
»Se merkitsee, että me olemme kaukana toisistamme minun tahtomattanikin. Me olemme vain kuin kaukaisia omaisia niille, joita me ennen olimme. He ovat olleet ja menneet. Ja me, me saattakaamme kunnialla hautaan nuo lapsukaiset, jotka elivät vain yhden talven.»
Tornikello soi yhdeksää kumealla äänellään harvatahtisesti kuin hautakello. Sen vaiettua Esteri jatkoi:
»Yhden ainoan talven, pimeän kylmän talven, joka kuitenkin oli kirkkaampi kuin mikään kevät, lämpöisempi kuin mikään kesä. Kauan, kauan sitten.»
»Esteri! tahdon kuulla suustasi yhden sanan.»
»Minä sanon kaikki, mitä minulla on teille sanottavaa», keskeytti Esteri, ja hänen äänensä oli niin varma, että Holma vaikeni ja seisoi kuin tuomiotaan odottaen.
»Istukaa!» sanoi Esteri osoittaen paikan Holmalle ja sitten jatkoi: »Minä koetan olla mahdollisimman lyhytsanainen. Jätän erikseen kumoamatta jutun rakkaasta rengistäni. Se oli niin hyvin perusteltu ja todistettu syytös, että se kelpaisi aiheeksi jännittävään komediaan.»
Holman käsiliikkeiden johdosta sanoi Esteri:
»Huomatkaa, maisteri Holma, että nyt ei ole puhumassa lapsi raukka. Hän otti sen traagillisesti, hyvin traagillisesti.»
Esteri oli hetken aikaa ääneti ja sanoi sitten:
»Silmätysten ollessa hän olisi nauranut!»
»Nauranut?»
»Hän nauroi ensin lukiessaan tuota surmankirjettä. Mutta hänen naurunsa katkesi, kun kirjeessä sanoit, että olit saanut vakuutetuksi äitisi ja sisaresi.»
Holma yritti tekemään huomautuksen, vaan Esteri otti häneltä sananvuoron:
»Ei ole kysymystäkään epäritarillisuudesta. Pitää heitä tietämättöminä olisi ollut kauheaa kiduttamista, sillä niin he minua rakastivat. Äitisi oli rakastanut minua lapsenaan, sisaresi sisarenaan, sanoit kirjeessäsi. Minua onnellista, jos olisivatkin ainoastaan rakastaneet, vaan he minua jumaloivat! Ei voi selittää, ainoastaan tuntea, mitä äidittömälle oli sellainen äiti, sisarettomalle sellainen sisar. Lapsiraukalle oli helpoin asia maailmassa kääntää heille itsensä nurin, niinkuin käännetään tasku tarkkaan puhdistaissa. Ja kuitenkin hän sisimmässään vapisi heidän edessään. Heidän pieninkin huono ajatuksensa hänestä olisi ollut myllynkivi hänen kaulaansa.»
»Esteri!» huudahti Holma nousten äkkiä seisomaan. »Mitä oletkaan saanut kärsiä!»
»Istukaa, maisteri Holma!» huudahti Esteri käskevästi ja jatkoi sitten kylmällä äänellä: »Mikä on kärsitty, se on kärsitty. En ole tullut puhumaan siitä.»
Hän vaikeni, ja kun hän taas alkoi puhua, oli hänen äänensä kuiskaavan hiljainen kuin itsekseen, katse käännettynä pois Holmasta.
»Mitä varten olen tullut? Otaksuin teidän pyytäneen saada kohdata minua aivan muuta varten, kuin mitä ensimmäiset myrkylliset sananne ja hyinen äänenne ilmaisi.»
»Anteeksi, Esteri.»
»Luulin teidän tahtovan tavata minua koettaaksemme—jos ei muuten, niin miten kuten—liittää yhteen katkenneen onnemme päät.—Istukaa, istukaa!» sanoi Esteri kesken kaikkea ja laski kätensä penkille, niin kauas kuin ylti, pakottaen siten Holman istumaan ulohtaalle. Hän jatkoi sitten.
»Tehdessänne tiliä itsenne kanssa siitä, mitä on mielessänne liikkunut jo tällä vähällä aikaa, minkä olemme vastatusten olleet, huomaatte että haaveilut ovat haaveiluja.»
»Sano vain, oletko rakastanut ja rakastatko minua!»
Esteri oli hetken aikaa ääneti.
»Tuntuu ehkä proosalliselta», sanoi hän, »kun vertaan rakkauttani variksenpoikaan, joka minulla oli kerran lapsuudessani elättinä. Me rakastimme toisiamme, variksenpoika ja minä. Sen luota navetasta minut väkivallalla aina noudettiin nukkumaankin, ja kerran kätkeysimme yhdessä navetan ylisille heinien alle. Sitten siltä katkesi jalka. Auttamaton onnettomuus. Variksenpoika sylissä, halonkapula kädessä astuin metsään, asetin rakastettuni pään kivelle. Muistan sen katseen vieläkin. Minä itkin tuskasta ja löin halolla päähän.»
Holma tuskin kertomusta kuulikaan, hän kiihkeästi sanoi:
»Minkä vuoksi et vastaa suoraan?»
»Olen velvollinen vastaamaan kysymykseesi, olenko rakastanut. Minä olen velvollinen sen vuoksi, että olin lempesi esine siihen aikaan, jolloin sinun silmissäsi taivas oli niin runollisen sininen ja maailma helmeilevä ja mielesi kuin lähteensilmä. Ja minä kerron, käännän itseni nurin, niin kuin tuo lapsi äidillesi ja sisarellesi ennen. Hän ei kuitenkaan koskaan saanut heille ilmaistuksi kauheaa tuskaansa siitä, ettei tuntenut rakastavansa sinua.»
Holma hypähti penkiltä ja nosti pystyyn kätensä:
»Siis totta!»
Esteri aivan kuin mitään huomaamatta jatkoi tyynesti:
»Hän oli orpotyttö kotoa lähtenyt, salaa suudellen isänsä kalosseja, kulki ypö yksinään pimeätä aavikkoa tietämättä mihin mennä. Yhtäkkiä tulee kaunis prinssi ja kantaa hänet häikäisevän onnen linnaan. Sanotaan, että kun nälistyneelle annetaan yhtäkkiä runsaasti ruokaa, hän kuolee. Kunpa orpotyttö olisi edes kuollut! Muistanet tuon pimeän syysillan »maailman lopussa» ja sieltä palattuamme? Minun muistossani se on sekaisin sitten seuranneen tautivuoteen houreiden kanssa. Mutta näen selvästi tytön, joka vapisten valvoi yönsä ja odotti varmasti kuolevansa ennen aamua. Aamu valkeni ja alkoivat tuskalliset, toivotonta pelkoa ja raivoavaa riemua vaihtelevat hetket, päivät, yöt. En uskaltanut liikkua kammaristani kuin kouluun, kiertäen ja kiiruhtaen kuin varas pelätessäni että sinä vastaan satut. Sinä viimein lähetit luokseni herttaisen sisaresi noutamaan minut äitisi luo. Minä olin kuin pieni kerjäläistyttö, joka talossa vietiin pöytään korkean leipäpinkan ja suuren piimähaarikon ääreen, hän rupesi sydämestään itkemään: en jaksa syödä kaikkea! Minullekin oli yli voimieni. En jaksanut mielestäni sinua rakastaa niin kuin olisin tahtonut. Minä hekumoitsin hyväilyistäsi ja suudelmistasi painaen silmäni umpeen ja kuvittelin sinua niin onnettomaksi, niin rumaksi, ettei kukaan muu sinua voisi rakastaa kuin minä. Ja minä tunsin ääretöntä onnea. Mutta istuessani kammarissani valokuvasi ääressä, oli mieleni synkkä, omatuntoni kuin tuo musta huutava koski tuossa ja suudelmasi polttivat huuliani vihansalamoina. Tuntui kuin olisi ollut syvä tyrmä valmiina auki rikokseni rangaistukseksi. Ja kuitenkin heti kun teille tulin, tai näin sinut, olin valmis uudistamaan rikokseni. Minä olin onnellinen nähdessäni sinut rumempana jonkun kauniimman rinnalla tai neuvottomana, tai hämilläsi, tai suutuksissa tai milloin olit vaarassa joutua naurettavaksi liikkeissäsi tai häviölle väittelyssä.»
»Mutta sehän oli rakkautta! Puhdasta, jaloa suurta!» syyti Holma sanoja suustaan ja kiivastuneella äänellä, kuin olisi väittänyt Esteriä vastaan.
»Hän piti sitä rikollisena», jatkoi Esteri. »Ja hän riensi maalle kotiaan kuin nunnaksi luostariin. Mutta lapsiraukka tuli kotia tyhjyyden tunne sielussaan. Ei värähtämäänkään saanut hänen sydäntään isän odottamaton rakkaus, jonka puutteessa hän oli sairastanut poskien kalpeutta ja huulien hymyttömyyttä hamasta lapsuudestaan. Ei ihmetyttänyt äitipuolen osoittama tavaton kunnioitus, ei kenenkään ilo ilahuttanut, ei liikuttanut mieltä kenenkään suru, ei kärsityt vääryydet. Hän oli kuin kuollut kaikelle. Mutta pieni, sinun aatteitasi halveksiva sana herätti hänet, ja hän oli valmis taistelemaan kaikkia vastaan ja kaiken uhalla. Hän tunsi rakastavansa ja rakastaneensa. Ja hän itki ilosta.»
»Esteri! Sinä rakastat minua vieläkin!»
Esteri oli ääneti, kiersi käsiään puuhkiossa.
»Minä olen tehnyt tilini teille», sanoi hän viimein ja yritti nousemaan lähteäkseen.
Samassa Holma oli hänen edessään polvillaan, tarttuen hänen käsiinsä.
»Esteri! minä olen nyt onneton Rumaprinssi, onneton ja ruma, Esteri!
Katso minuun! Katso!»
Esteri hypähti seisomaan, astui syrjään ja nostaen kätensä pystyyn, kuin varoen Holman enää tarttumasta niihin, hän parkaisi.
»Lauri!»
Hänen äänessään oli hätä ja tuska, kuin olisi hän ollut tukehtumaisillaan.
Holma nousija lähestyi rukoillen:
»Esteri! Katso vain minuun!»
»Maisteri Holma!» huusi Esteri suuttuneella äänellä, ryhti uhkaavana. Mutta kuultuaan kulkusen kilinää jonkun matkan päässä ja huomattuaan että se oli kaupunkiin päin tuleva tyhjä ajuri, sanoi Esteri muuttuneella äänellä: »Huomatkaa, että on kulkijoita.»
Hän pysäytti ajurin käskien odottaa.
Vetäen suruharson silmilleen hän lähestyi Holmaa ja sanoi: »Niin on täytetty viimeinen rakkaudentyö: on luotu hautakumpu.»
Esteri ojensi kätensä, vaan Lauri Holma seisoi jäykkänä liikahtamatta.
Peräytyen ajurin luo Esteri tarttui toisella kädellään reenlaitaan.
»Hyvästi, Lauri! Hyvästi!» sai hän sanotuksi, istahti rekeen ja ärjäisi ajurille: »Anna mennä!»
Hevonen karkasi pystyyn työntäen rekeä taaksepäin, vaan saatuaan taas etusensa maahan repäisi sen jälkeensä vinhaa vauhtia. Kulkuset rämisivät soinnuttomasti ja Esterin suruharso liehui kuin musta lippu kalmanvärisessä kuutamossa.
Holma seisoi kuin siihen jäätynyt. Mutta yhtäkkiä hän kirposi irti, astuen yhden askeleen eteensä, kohotti kättään ja sanoi:
»Mene!»
Esteri oli puhunut rakkaudestaan, puhunut paljonkin. Mutta missä oli se katse? Sitä ei ollut! Huonoa näyttelemistä! Teatterihaamu!
Hän lähti kiireesti astumaan kaupunkiin suutuksissaan itselleen.
Kaiken tämän hän olisi voinut arvata edeltäpäin! Hän oli lähtenyt hakemaan viimetalvista lunta, tai paremminkin katsomaan kauan sitten nähtyä unta. Keltanokka-ylioppilaan ajoilta pieni idylli, ja sen hän on suurentanut koko elämänsä ehdoksi. Lähtee suotta aikojaan tuhrimaan pienen seikkailun kauniin muiston. Siihen pitää todella olla niin hupsu kuin hän!
Hän unohti hupsuutensa, kun hän seuraavana iltana näki juhlassa Esterin valkoisessa juhlapuvussa, ja hän seisoi ja katsoi uutta aavetta.
Tuoko itsetietoinen ruhtinatar on se tyttö, joka oli huima lapsellisuudessaan kuin välitön hämmästyttävän vakavissa mietelmissään? Tuoko välinpitämättömästi tanssiva, mutta jokaisen liikkeensä tietävä daami, joka hymyilee vain hymyilläkseen ja silloin tällöin nauraa lyhyen kuivan naurun, on se hiihtävä metsänkeijukainen, jonka hän tapasi metsätiellä ruskotuksen seasta ja jonka nauru oli kuin kevät? Nuoko kädet olivat kiertyneet hänen kaulaansa ja nuoko huulet olivat olleet tukehduttaa hänet? Ja nuoko silmät…? Niissä täytyy olla se katse! Se ei ollut harhanäky! Ja minä tahdon nähdä sen vielä kerran!
Hän seisoi syrjäisellä asemallaan ja vahti niitä silmiä. Mutta hän ei saanut niistä katsetta minkäänlaista. Esteri kyllä usein katsoi häneen päin, vaan milloin johonkin ylemmäksi milloin johonkin sivuille tahi toiselle.
Nyt hän tiesi mitä varten Esterillä oli huntu: peitti sen taakse katseensa!
Holma odotti uuden tanssin alkamista mennäkseen pyytämään Esteriä ja saadakseen niin hänet valloitetuksi herroilta, joita tanssin väliajan oli lauma hänen ympärillään. Alettiinkin soittaa jenkkaa ja Esteri heti vietiin, vaan Holma odotti ensimäistä tilaisuutta. Se tulikin, mutta hänen lähestyessään Esteri nousi ja sanoi:
»Maisteri Holma. Suvaitkaa minun esittää teille ystäväni. Neiti Lehtinen ja maisteri Holma.»
Neiti Lehtinen, vasta tyttökoulun piiristä päässyt neitonen, oli yhtä hämmästynyt ja iloinen aivan odottamattomasta ystävyydestä kuin uudesta tuttavuudestaan ja nosti punastuen kätensä tuon miehen olkapäälle, jonka runonsäkeitä hän oli usein siteerannut ystävättäriensä muistokirjoihin ja saanut takaisin jonkun omaansakin. Mutta Holma seisoi nolona kuin kuorman eteen valjastettu hevonen ja odotti onnettomana tanssin tahtia.
Esteri seisoi syrjässä.
Hän ei tiennyt missä oli, ei nähnyt muuta kuin Laurin.
Onneni! Iloni! Sieluni, henkeni, elämäni! Minun kaikkeni!
Lauri silmäsi taakseen ja hän näki sen katseen! Senkö katseen? Ei tämä oli ihanampi!
Tahdista välittämättä Holma ryntäsi tanssiin tulisella kiireellä, neiti
Lehtinen rinnallaan painaen kuin kivikuorma.
»Herra Holma, tämä on jenkkaa.»
»Niin, jenkkaa.»
»Mutta te tanssitte polkkaa!»
»Anteeksi», pyysi Holma pysähtyen ja yritti uudelleen, mutta ei päässyt tahtiin.
»Anteeksi, minä en osaa jenkkaa», ja hän saattoi neiti Lehtisen paikoilleen kumarrellen hänelle kymmenenkin kertaa silmäillen ympärilleen.
Esteri oli kadonnut, eikä häntä löytynyt mistään.
Kun hän seuraavana päivänä yritti tapaamaan häntä, ilmoitettiin, että
Esteri oli matkustanut.