XV
Esteri teki taivalta kuin karkulainen.
Kievarissa hän viipyi vain sen aikaa, minkä hevosta kiireellä valjastettiin. Ja kun hän istahti rekeen, sanoi hän kyytimiehelle: Saat juomarahoja, aja!
Viimeisessä kievarissa isäntä, pitkä mies, avojaloin ja sarkatakki vähän yöpuvun peitteenä, tuli ja katsoi Esteriä yhdellä silmällään.
»Taitaa olla hengenkiireellinen asia? sanoi hän.
»Ei kuulu kehenkään!» vastasi ynseästi Esteri, joka luuli että isäntä ivaa tekee. »Valjastakaa vain pian hevonen.»
»Niinpä vain, niinpä vain», sanoi pitkä mies lempeällä äänellä ja selitti kuin olisi anteeksi pyytänyt, että nuori isäntä on hevosmarkkinoilla, rengit yöjuoksussa ja kyytimieheksi yölliselle taipaleelle oli vain pieni pojanressu, hevoset olivat olleet kovalla ajolla, niin että jos ei olisi ollut hengenkiireellinen asia, olisi hän kehoittanut vierasta jäämään yöksi.
Mahdotonta! Mahdotonta! Esterillä oli hätä.
»Kai ryökkynä—vai rouvako lienee tämä kaunis vieras—malttaa kuitenkin odottaa sen aikaa, että hevonen apatetaan?»
Sillä aikaa kuin hevosta apatettiin, tavoitti Esterin se, jota oli pakoon lähtenyt ja joka oli häntä takaa-ajanut: halu saada vielä tavata Lauria.
He olivat tavanneet toisiaan niin, että eivät olleet kättä puristaneet!
Ja niin olivat eronneetkin. Aivan kuin olisivat toisiaan vihanneet!
Sillä tavoin eronneet ijäksi. Sehän oli julmaa! Kauheaa!
Hänen pitää saada tavata Lauria vielä kerran. Yhden oikean kerran!
Esteri heittäytyi kievarin korkeaksi tehdylle sängylle vajoten sen pehmeään syliin.
Hän lankeaa Laurin jalkoihin. Hän ei sano mitään. Hän vain katsoo Lauriin silmissä kyyneleet ja Lauri ymmärtää kaikki. Ymmärtää, miten hän on rakastanut ja rakastaa, kärsinyt ja kärsii. Lauri näkee hänen sisimmän tuskansa, nostaa hänet ylös ja sanoo … ei, Laurikaan ei sano mitään, vaan suutelee häntä, ja sitten he eroavat.
Kun isäntä tuli sisään, näki hän sängystä vain hervottomasti riippuvan käden.
»Siellä olisi hevonen valjaissa.»
Esteri ei vastannut.
Hän jää yöksi. Ja aamulla lähtee takaisin. Sanoo, että on unohuttanut tärkeän asian. Hänen täytyy lähteä takaisin. Hänen täytyy. Täytyy!
»On tainnut rouva jo nukahtaa?»
Hän lähtee aamulla varhain. Illalla hän on kaupungissa!
»Silmät ovat kuitenkin auki.»
»Siellä pyryää? eikö niin?» kysyi Esteri hiljaisella äänellä ja liikuttamatta muuta kuin huuliaan.
»Pyryäähän siellä», vastasi myönnytellen isäntä.
»Ja pyryää kovasti. Eikä niin?»
»Pyryääpä, pyryääpä. Ja rouva näyttää kovin väsyneeltä. Ja vasten sydänyötä on ikävä ajaa, lähtisitte aamulla varhain päivän koittoa vasten», puheli isäntä.
»Päivän koittoa vasten? Ei, ei! Minä en voi!» sanoi Esteri hätäillen, nousi ja pukeutui tulisella kiireellä. Rynnätessään ulos hän vielä vakuutti isännälle! »Minun täytyy lähteä yösydäntä vasten!»
Kun hevonen lähti liikkeelle nytkäyttäen rekeä, tuntui Esteristä kuin olisi maa revennyt reen kannaksista kaupunkiin asti.
Nyt he eivät tapaa toisiaan enää koskaan. Ei koskaan!
Maantielle tullessa hevonen oman halunsa mukaan tahtoi kääntyä lyhyemmälle taipaleelle kaupunkiin päin, ja teki väkinäistä pojalle, joka voimainsa perästä koetti sitä kiskoa toisaalle.
Esterin sydän löi, vaan hän tarttui ohjakseen ja veti hevosen turvan aisan päähän kiinni.
»Lyö nyt ruoskalla!» käski hän poikaa hätäytyneen äänellä.
Hevosen oli pakko totella, ja Lauri Holma jäi selän taakse, sinne kauas levenevän maanhalkeaman toiselle puolen, jossa oli päivänkoitto. Esteri nojasi reen selkämystä vasten, kyyristyi turkkeihinsa ja ajoi taas sitä pitkää pimeää kujaa, jota oli kaupungista ajanut, kohti sydänyötä.
Lumi ilkeästi urisi reenjalaksissa, reki kallisteli ja keikkui kuin vene aallokossa, kulkunen länkipäissä puuskapäisesti rämähteli ja pyry peitti kaikki ympärillä.
Kyytipoika jonkun aikaa karjui, nyki suitsista ja huiskutti ruoskaa hätistellessään hevosta. Sitten hän nukahti kesken kaikkea, heräsi ja innostui virkatehtäväänsä muistaen että oli varottava hevosta kääntymästä myllytielle ja sitten siellä lähempänä toista kievaria Takasalon talvitielle. Mutta uni voitti virka-innon, vaikka koetti sitä rekilaululla ylläpitää. Ja hän vain ravautti vähäksi aikaa silmiään ja nykäisi veltosti suitsista, kun hänet riipaistiin uuninpankolta alas tahi suuri voileipä putosi kädestä tahi kun yritti putoamaan seljästä viedessään hevosta laitumelle… Isäntä karjaisi: Kas niin, nyt se kääntyi myllytielle. Enkös minä sitä sanonut! Poikaressu repäisi silmänsä auki ja alkoi katsella eteen ja taakse ja kummallekin kupeelle. Hevonen kulki tyyntä kulkuaan, vaan pojalla ei ollut aavistustakaan oliko se myllylle menossa vai Takasalolle, vai oliko ollut vielä kumpaakaan tienhaaraa. Ei näkynyt mitään, josta merkkiä olisi saanut.
»Hyvin on ilma sakea», huusi hän kyydittävälleen kuin tältä jotakin turvaa ja toivoa saadakseen. »Tuntuu kuin ei koko maailmassa olisi mitään muuta kuin me kaksi, hevoskoni kolmantena.»
»Niinpä melkein, pieni ystäväni», vastasi Esteri, joka oli alkanut arvella itsekseen, että kohta pitäisi alkaa tulla kotitalon seudut ja kysyi: »Tiedätkö sinä Roukiota?»
»Jaa niin Roukiota? Jaa niin kyllä minä en oikein taida sitä tietää», sanoi poika. »Onko se lähellä kievaria?»
Esteri selitti.
»Jaa niin järven rannalla!» sanoi poika iloisella äänellä kuultuaan että Roukio on järven rannalla. »Se taitaa olla lähellä sitä hevoskilparataa?»
Esteri ei tiennyt hevoskilparadasta mitään.
»On siellä järvellä hevoskilparata», vakuutti poika ja selitti toimessa, että heidän nuori-isäntä oli saanut kolmannen palkinnon tammallaan, jolla oli nyt lähtenyt kilpailemaan etelään. Ja tälläkin hevosella oli nuori-isäntä ruunain kilpailussa siepannut viisimarkkaa pois kuin ei mitään! Puolellatoista sekunnilla oli ollut riita kymmenenmarkan palkinnosta. »Kai siitä kilparadalta pääsee Roukioonkin», arveli varmasti poika lopuksi.
»Voi päästä, mutta mitäs me kilparadan kautta menisimme?» sanoi Esteri.
»Jaa niin kilparadanko kautta? Sen vieritse kulkee talvitie
Takasalolle», selitti poika toimessa.
»Uneksitko sinä?» sanoi Esteri.
Poika pillahti itkemään.
»Tämä taitaakin olla meidän myllytie!»
Esterillä ei ollut enempää tietoa kuin pojallakaan siitä, missä he olivat. Hän nauroi, että raikui.
»Ei mitään hätää. Mene vällyjen alle ja nuku rauhassa!» käski hän poikaa, otti ohjakset ja käänsi takaisin.
»So hevonen!»
Hevonen tunsi, että ohjakset olivat nyt eri käsissä, ja pelolla odottaen pistokkaan vihaisia sivalluksia lautasilleen alkoi ryntäillä puoleen ja toiseen osoittaen haluavansa panna parhaan taitonsa ja ymmärryksensä.
So hevonen!
Kulkunen lauloi kiihkeästi, lumi luikuvien jalaksien alla ehti vain natisemaan. Poika vetäytyi rekipeitteen alle ja pian oli olevinaan lämpöisellä pankolla.
Esteri yhä vain kiiruhti hevosta.
Se pitkä sydänyön kuja oli selän takana ja edessä oli monituulinen kaupunki.
»Minä olen huomenillalla kaupungissa. Ja minun pitää olla!»
So hevonen!
»Minä tahdon saada sinua rakastaa. Minä tahdon, ja minun täytyy saada rakastaa. Minä en elä muuten. Minä tulen ja olen orjasi, minä olen mikä hyvänsä, kun vain saan olla lähelläsi, nähdä sinua ja sanoa sinulle: rakastan, rakastan, rakastan!»
So hevonen!
»Minä kuristan sinut käsivarsillani ja tukehdutan sinut suudelmillani!»
So hevonen!
»Käyköön miten käy ja menköön miten menee, mutta minä tulen. Minun elämäni ilman sinua on tyhjyys!»
So hevonen.
»Minä tyydyn yhteen iloiseen ja onnelliseen päivään, yhteen tuntiinkin.
Ja viskaa sitten minut luotasi!»
Pyryn seasta alkoi vilkkua tuli, ja Esteri värisi ja vapisi kuin olisi jo kaupunki ollut edessä.
Hevonen juoksi pärskyttäen sieraimiaan. Sitten se yhtäkkiä hiljensi kulkuaan ja pysähtyi hirnua höräyttäen hiljalleen.
Esteri kallistihe katsomaan ja näki hevosen edessä miehen.
»Kuka se on?»
»Esteri—ryökkynä!» kuului vastaus.
»Juho!» huudahti Esteri. »Herran nimessä, missä minä olen?»
Hevonen katsoi taakseen rekeen, että minkänäköinen oikeastaan on se kiihkeäkätinen ajaja, joka oli keskeyttänyt hänen kulkunsa Takasalolle entiseen hyvään kotiin ja ruvennut kierrättämään kilparataa kuin hurja humalainen!
Siksi oli Juhokin kuullessaan kulkusenäänen kiertävän kilparadalla mökkinsä edustalla.
Esteri värisi että hampaat kalisivat.
»Minulla on kylmä», sanoi hän. »Vie minut mökillesi lämmittelemään.
Menen kotia, kun päivä valkenee.»
»Kotia, kun päivä valkenee», lausui itsekseen Esteri istuessaan Juhon lämpöisessä tuvassa rätisevän takkatulen ääressä, jonka Juho oli ensi töikseen virittänyt lähtien sitten toimittamaan hevosen talliin ja pojan lämpöiseen saunaan maata. »Milloin minulle päivä valkenee? Ja missä on koti?»
Sen pimeän kujan päässä oli vain pimeäikkunainen talo, aina päivätön ja ilman kuutamoakin. Ja pimeästä ikkunasta tuijotti haamu, joka sanottiin olleen hänen äitinsä.
Kaikki on mennyttä. Kaikki!
Juho lohduttaisi: Huomenna paistaa päivä tahi ylihuomenna, viimeistään viikon päästä.
»Ei paista minulle enää koskaan, sillä se on mahdottomuus.»
Jumala on taivaassa, sanoisi Katri.
»Niin on sinulle, sinä puhdas sielu, joka siellä sievässä kammarissasi nukut ja näet autuaan kirkkaita unia. Jumala suokoon teille, niinkuin varmaan suokin aina päivänpaisteen, sillä te olette sen ansainneet.»
Esteri, punasilkkivuorinen vaippansa hartioilla ja säteilevä hohtokivisormus sormessa istui kuin mierolainen rikkaitten takkatulen ääressä, kiitollisena että sai sen ääressä lämmitellä.
»Nyt varmaankin maistuu hyvä kahvi, eikö niin?» sanoi Juho sisään tultuaan ja alkoi itse puuhata kuin paraskin emäntä.
Häntä tuskin Juhoksi tunsikaan. Hän puhui sujuvasti, laski leikkiä ja nauroi. Hänen leikkinsä oli niin hyvänsuuntaista ja naurunsa niin sydämellistä, että Esterillä kohosi kurkkuun mieltäkeventäviä itkuntyönnähdyksiä.
»Saisipa soman sadun», sanoi Juho kun he olivat istahtaneet pöydän ääreen kahvia juomaan. »Prinsessa mökissä.»
»Sinä puhut niin kovasti, että Katri herää suotta aikojaan!» varoitti
Esteri.
Juho oli pitkän aikaa ääneti. Vihdoin viimein hän sanoi:
»Katrihan on Amerikassa.»
Esteri hytkähti tuolillaan, silmäsi vuoroon Juhoa, vuoroon kammarin ovea.
»Ollut jo pari vuotta.»
Pitäen aavistustaan mahdottomana Esteri kysyi kuin muun asian vuoksi:
»Onko Kalle vielä forstmestarilla renkinä?»
»Ei.»
»Amerikassa?»
»Niin.»
Esteri ummisti silmänsä ja kääntyi sitten katsomaan ikkunasta ulos, jossa jo päivä alkoi valjeta.
Hempeä Katri, tuo vieno-ääninen olento, jonka katse oli kuin karitsan ja sydän kuin haavanlehti! Ja Juho, jolle yksikin kyynel Katrin silmissä, silloin kun tämä oli risainen karjapiika, tuotti tuskaa ja hätää, oli nyt kuin olisi onni häntä kohdannut. Uh tätä maailmaa! Ei ole mitään totta eikä mitään kaunista, ei rakkautta ei jaloutta kuin kirjoissa. Sinä olet voittanut, Alfred Levon! Minä sen sinulle myönnän, kun tavataan. Myönnän, että ihmiset ovat narreja, jotka pettävät itseään ja muita, ja suurimpia narreja ovat runoilijat, jotka valehtelevat valituin sanoin. Ei ole luottamista heihin, ei keneenkään, ei itseensäkään. Elämässä on niinkuin on markkinoilla: osta, myy ja vaihda, vaan pidä puolesi. Sinä olit oikeassa, Alfred Levon. Me kohtaamme vielä toisemme.
Esteri naputti sormia pöytään päättävästi ja sitten nousi kävelemään, ryhti kuin ruhtinattarella.
Hän ei ollut tähän asti pitänyt puoliaan, vaan tästä lähtien. Markkinoille tekemään joku edullinen kauppa, niin edullinen kuin suinkin!
»Toinen kuppi!» sanoi Juho laskettuaan kahvia.
Esteri istahti pöydän ääreen, omituinen hymy suupielissä ja kielellä tulossa kysymys: sinä, Juho, taidat nyt katsella jotakin talontyttöä! Mutta katsoessaan Juhoa silmiin haihtui koko ajatus mielestä.
Hän oli koko ajan peläten odottanut, että Juho alkaa puhua äidistä, ja sen vuoksi karttanut katsahtamastakaan Juhoa. Ja hän nyt hämmästyi Juhon katsetta. Siinä ei ollut sitä arkuutta, joka aina ennen oli Esterissä herättänyt sääliä, vaan se oli varma, avonainen, järkevä ja melkein iloinen. Nuo pyöreät, harmajat silmät näyttivät nyt kauniilta.
Aivan kuin itsekseen sanoi Esteri:
»Minä en ymmärrä sitä Katria!»
»Hän rakasti Kallea», sanoi Juho niin tyynesti ja sävyisästi, että
Esteri kerrassaan kiihtyi, nousi uudelleen kävelemään.
»Ja sinä katselit sitä ja hymyilit!» sanoi hän kuin suutuksissaan
Juholle.
»Taisinpa pahoin vääristää», sanoi Juho. »Ainakin mieleni oli kierossa, hyvin kierossa.»
»Vaikea uskoa!»
»Minä kirjoitin teille erään kerran, vaan tuli vastauksenne, ettette ollut saanut kirjeestäni selvää. Arvellen, että asiani oli joku salaisuus Katrille, kehoititte minua kirjoituttamaan jollakin muulla henkilöllä!» Juho hymyili ja jatkoi: »Kirjoituttaamaan jollakin muulla henkilöllä, että surmaan Katrin ja Kallen ja itseni ja pyydän ettette tuomitsisi minua!»
Esteri istahti ja tuijotti Juhoon.
»Herra siunaa! Ja minulla ei ollut vähintäkään aavistusta mistään, silloin kesällä, kun olin kotona.»
»Silloin oli asian tila toinen», sanoi Juho. Paremmat tunteet olivat hiukan voiton puolella ja minä toivoin voivani pelastaa Katrin. Olin hartaasti teitä odottanut kotia tulevaksi saadakseni neuvon apua, mutta te ette ymmärtänytkään sotkuista puhettani.»
Esteri katsoi Juhoon kysyvästi, ja aivan kuin nyt vasta olisi sen huomannut, sanoi hämmästyneenä:
»Mutta nythän sinä puhut aivan selvästi!»
Juho nyökäytti päällään kammariin, ja ennenkuin hän ehti mitään selittää, sanoi Esteri:
»Sinä et ole yksin!»
»En», vastasi Juho hymyillen iloisesti. »Hänenkin nimensä on Esteri.»
Juho meni kammariin. Hetken perästä hän tuli sieltä käsivarrellaan keltakiharainen paitaressu, joka puheli juuri unesta heränneen lapsen omituisella tavalla ja äänellä, mikä on kuin linnun liverrystä. Mutta vieraan huomattuaan lapsi tarttui kantajaansa kaulasta molemmin käsin ja piilotti kiharaisen päänsä kuin jänis.
Esteri riemastuneena huudahti:
»Sinun tyttösi, Juho!» Hän pani kaikki keinonsa liikkeelle ja saikin lapsen viimein houkutelluksi syliinsä. »Herra siunatkoon sinua, kun sinä olet sievä!»
Lapsi hyväilevän vieraan koreavuorisen vaipan povessa kysyi:
»Oletko sinä se hyvä ja kaunis äiti?»
»En kultaseni, en ole äitisi, vaan minä olen sinun ystäväsi aina, aina, aina! Minä käyn sinun luonasi usein.» Ja hän itki ja nauroi hyväillessään lasta.
Juhon kantaessa paitaressunsa takaisin kammariin Esteri säpsähti lapsen silmiä, jotka näki Juhon olan yli. Kallen silmät!
Juho parkaa!
Esterin oli niin vaikea olla, että hän kiirehti kotia.
Kun hän ensi kerran tämän jälkeen tuli mökille, tapasi hän Juhon istumassa kammarissa lynkäpäisillään polviaan vasten, katse lattiassa, eikä hän päätään kohottanut Esterin tullessa. Vanha, vähäkuuloinen nainen, joka oli Juholla emännöitsijänä, vei Esterin tupaan ja kuiskasi:
»Koettakaa sitä raukkaa lohduttaa, se on tuolla tavoin istunut eilisestä illasta.»
»Mitä on tapahtunut?»
»Lapsi on varastettu.»
Esteri ryntäsi takaisin kammariin.
»Juho! Minä toimitan lapsen takaisin. Menen nimismiehen luo, ja sähkösanoma lähimmästä konttorista Hankoon!»
»Ei», sanoi Juho. »Minulla ei ole oikeutta siihen.»
»Totta kai!»
»Lapsi on Kallen.»
Esteri ällistyi. Mutta hetkisen äänettömyyden perästä hän huudahti:
»Ja kuitenkin niin rakastit!»
»En ole niin jalo kuin luulette», sanoi Juho.
Hän nousi, veti kammarin oven kiinni ja istahti ikkunan ääreen, josta katseli ulos. Pitkän äänettömyyden perästä hän sanoi:
»Minä ensin vihasin. Oli paljon vaikeampi estää kättäni kuristamasta lasta kuin sitä ennen iskemästä puukkoani Katrin ja Kallen rintaan ja surmaamasta itseäni.»
»Hyvä Jumala!» kuiskasi Esteri.
»Houkutus oli suuri», puheli Juho, »ajatellessani että yhdellä kourauksella saisin kostetuksi heidät, sillä paitsi sitä, että menettäisivät lapsen, täytyisi heidän tuta osallisuutta minun rikokseeni, ja se painaisi heitä elämäniän.»
»Mikä sinut pelasti, mies raukka?» kysyi Esteri hädän äänellä.
»Se mikä ennenkin: työ. Minä erosin talosta, kun sitä oli siellä vähän, ja rupesin raatamaan tässä mökilläni niin, että ihmiset sanoivat minua hulluksi. Minä usein illoin väsymyksestä nukahdin pöydän ääreen leipäpala suuhun ja milloin mihinkin. Sunnuntait istuin ja kirjoittelin mieleni kuohuja, luin ne sitten ja näin järjettömyyteni. Niin pääsin taas vähitellen tasapainoon. Ja sitten alkoi näkyä päivänkoiton reunaa: uskoi, että Kalle, josta oli tullut uskovainen, ja Katri, joka oli alkanut taas käydä seuroissa, katuvat ja tunnustavat anteeksi pyytäen ja koettaen sovittaa tekonsa.»
»Mutta karkasivatkin!» sanoi Esteri.
»He varmaan pelkäsivät minun tekevän hirmutöitä kuultuani asiat, joita he eivät luulleet minun aavistavankaan», selitti Juho. »Ja kun he tunsivat rakastavansa toisiaan eroamattomasti, niin ei heillä ollut muuta keinoa.»
»Mutta jättivät oman lapsensa!»
»Lapsi oli silloin sairas.»
»Eikö Katri kirjoittanut!»
»Ei, vaan nyt varmaankin kirjoittaa, kun saa lapsensa. Ja ylistää jalouttani.»
»Syystäkin», vakuutti Esteri, kun Juho näytti vaivautuneelta.
»Sitten olisi ollut syytä, jos olisin luovuttanut heille lapsen vapaaehtoisesti. Mutta siihen en olisi päässyt ikinä. Tiesin että Katri ei saa tunnon rauhaa, ennenkuin saa tehdyksi tunnustuksensa minulle ja pyydetyksi anteeksi, ja sitä hän ei uskalla tehdä, ennenkuin saa lapsensa pois. Tämä tieto vaivasi minua kuin painajainen. Mutta lapsi oli kietonut kätensä lujasti minun kaulaani, minä käteni vielä lujemmin hänen ympärilleen. Minusta tuntui mahdottomalta erota siitä. Olihan sillä Katrin tukka, suu, hymy, nauru ja ääni. Ettekö huomannut? Ja minä olin vihannut lasta, minä tahdoin sen saada sovitetuksi. Olin uhannut katkaista sen elämän, minä tahdoin saada hänelle jakaa elämän iloa. Minä aioin kouluttaa häntä. Ja selitin itselleni, että minulla on oikeus pitää hänet. En ollut sanallakaan, en pienimmälläkään teolla osoittanut Katrille epäileväni häntä mistään, enkä sitä että olin huomannut lapsen vieraaksi. Minun vallassani oli muka ollut kaikkien heidän henkensä ja kunniansa. Ja lapsi oli jätetty minulle. Oli jätetty minulle sairaana, minä olin hakenut lääkärin ja niin pelastanut hänet henkiin. Ja minun nimellänihän lapsi on kirkonkirjoissa ja ihmisten tiedossa. Mutta kuitenkin minä pelkäsin aina, kun Katrin isä kävi täällä, että hän tulee vaatimaan lasta, ja kaikkia ihmisiä, että he sanovat: sinullahan on Kallen lapsi.»
Juho oli jonkun aikaa ääneti katsoen Esteriin.
»Minä ilahduin silloin yöllä teidän äkkiarvaamattomasta tulostanne. Olin varma, että saan teistä puoltajan itselleni. Te ihastuneena huudahditte sinun tyttösi, Juho. Ja minun iloni oli mennyttä. Odotin joka silmänräpäys, että sanotte: eihän tämä ole sinun! Ja että te asian oikein kuultuanne huudatte vääryydeksi kiduttaa Katria jokahetkisessä pelontuskassa ja omantunnonvaivoissa. Minä pidin teitä vaarallisempana kaikista, mietiskellen miten saisin teidät estetyksi enää tapaamasta lasta, jonka luona olitte aikonut käydä usein.»
Esteri istui äänettömänä, tietämättä mitä sanoa, ja seurasi säälin katseella Juhoa, joka nousi ja kulki huoneessa sinne tänne kuin jotakin toimien, vaan ei tehnyt muuta kuin otti käteensä minkä esineen milloinkin, katseli sitä vähän aikaa ja laski taas entiselle paikalleen. Yhtäkkiä Juho naurahti omituisesti ja sanoi:
»Minun tekee mieleni juoda itseni humalaan!»
Esteri hämmästyi.
»Minä kun olen nyt aivan yksin maailmassa eikä ole kenestäkään huolta», jatkoi Juho. »Nyt voin pitää iloa, tanssia, rallattaa ja ryypätä.»
»Sinä, Juho, lasket nyt rumaa leikkiä», sanoi Esteri.
»Niin voisi luulla. Mutta totta puhuen kiusaus on niin suuri, että itsekin ihmettelen. Minä en tiedä oikeastaan onko mieleni iloinen vai surullinen ja mitä tahdon. Mutta kai se tästä joksikin muuttuu», arveli Juho, meni tupaan, otti kirveensä, jota alkoi hioa, ja sanoi: »Pane kuuma puuro päälle, määräsi entinenkin lääkäri, olipa tauti mikä tahansa. Niin minäkin itselleni: Tee työtä, Juho.»
Ja mökin pihalla suuri honka alkoi Juhon kirveen iskuista helein äänin soida, kun Esteri lähti kotia.