XVI
Esteri pukeutui yksinkertaisesti ja teki palvelijain töitä halveksimatta edes navettaa.
Forstmestarinna oli vavistuksella odottanut forstmestaria matkoilta ja itkenyt Esterille tekoaan, että hän oli estänyt noudattamasta forstmestarin toivoa ja tahtoa. Esteri oli antanut hänelle täydellisen päästön kaikesta, vakuuttaen panevansa vain omalle tililleen elämänsä kaikkineen alusta loppuun asti ja kestävänsä myrskyn, jota forstmestarinna pelkäsi. Forstmestari tuli kotia, vaan myrsky ei noussutkaan. Mutta se ei rauhoittanut forstmestarinnan mieltä. Myrsky on oleva sitä ankarampi, pelkäsi hän, kun forstmestari oli tyyni eikä puhunut hänelle sanaakaan Esteristä.
Myrsky puhkesi, kauheampi myrsky kuin forstmestarinna oli osannut peljätäkään. Ja se puhkesi aivan aavistamatta eräänä päivänä, kun forstmestari oli tavallista paremmalla tuulella.
Oli vieraana neiti Vange, pauvre honteuse, kainomielinen säätyläisköyhä, jonka elämäntehtävä oli vierailla päivänsä vuoroon kussakin pitäjän säätyläistalossa, virkata pitsiä ja ylistää Jumalaa. Hän alkoi puhella Esteristä, kun forstmestarikin tuli ruokasaliin edeltä päivälliskahville.
»Sehän on hämmästyttävä muutos, mikä on tapahtunut Esterissä», sanoi hän. »Loistavasta salonkinaisesta, niinkuin kuuluu olleen kaupungissa, yksinkertaiseksi talonpoikaistytöksi puvussaan ja halvaksi piiaksi töissään. Ja niin äkkiä tällainen muutos!»
Forstmestarinnaa pelotti, että kahvikupit hänen käsissään kalisivat, ja hän koetti lieventää asiaa, vakuuttamalla että kyllä Esteri siitä vielä tasaantuu, kun herätyksen huumaus menee ohi.
»Mitä uskoa Esteri on?» kysyi neiti Vange.
Forstmestarinna ei sitä tiennyt, sillä Esteri ei ollut hänelle mitään siitä puhunut eikä hän ollut kysynyt.
»Mutta ei vettä vinttaamalla ja navettaa luomalla tulla autuaaksi», sanoi neiti Vange.
Forstmestari purskahti nauramaan ja sanoi:
»Vaan ainoastaan pitsiä virkkaamalla!»
Neiti Vange suuttui, että punastui. Mutta sitten hän alkoi hymyillä ja hymyili kauan ja sitten sanoi:
»Juhohan, teidän entinen renkinne, on ostanut talon. Ei olisi uskonut, että hän on niin varakas.»
Forstmestarinna ilahtuen, että keskustelu näin kääntyi toiseen asiaan, alkoi puhua pulpatella selittäen, että forstmestari oli kehottanut Juhoa ostamaan ja tarjonnut apua. Mutta kesken kaiken forstmestarin kämmen paukahti aivan yhtäkkiä pöytään niin, että neiti Vange ja forstmestarinna hypähtivät säikähdyksissään.
»Esiin kaikki, mitä teillä, neiti Vange, on mielessänne», jyrisi forstmestarin ääni. »Mutkittelematta ja kursailematta!»
Eikä auttanut neiti Vangen herranen-aika, eivätkä vakuutukset Jumalan tietävän, ettei hän ollut Esteristä ajatellut mitään pahaa. Kuin henkensä pelastukseksi täytyi hänen kertoa itkien se, mikä oli hänen mieltään kutkuttanut niin, että oli oikein paha ollut, kun ei ollut tiennyt, miten hän kaikki saisi esille. Ja hän vannoi kaikkea valheeksi uskoneensa ja sanoneensakin. Lapsikin sen ymmärtää, oli hän sanonut kaikille, että mikä pakko on Esterin turvautua ja forstmestarin tyytyä Juhoon! Eemeli Rautiaiselle vain joku pikku virka, niin sillä hyvä. Ja paljonkos se maksaa matka Ruotsiin!
Forstmestarinna istui kalmankalpeana ja silmät kuin olisi kaikki ymmärrys häneltä paennut. Forstmestari hymyili ja sanoi:
»Haeta Esteri tänne.»
Neiti Vange muisti, että lääkäri oli määrännyt hänelle, että hänen pitää kävellä joka päivä muutamia tunteja. Välttämättömästi joka päivä kello 11-1. Nyt kello oli 11 ja 5 minuuttia jo yli! Hän keräsi tavaransa ja lähti.
»Minulla on sinulle puhuttavaa», forstmestari Esterin tultua.
He eivät olleet tähän asti vielä sanaa vaihtaneet. Ensi kerran tavatessaankin olivat äänettöminä toisiaan tervehtineet, kätellen vain ja karttaen toistensa katsetta. Sitten olivat he aina toistensa ohi kulkeneet, niin että harvoin olivat ruokapöytäänkään yhtä aikaa sattuneet. Esteri oli kuitenkin ollut huomaavinaan suopeutta forstmestarin äänettömyydessä ja jonkun muutoksen tapahtuneen hänessä, vaan nyt äkillisen käskyn saatuaan tulla forstmestarin puheille oli Esteri lähtenyt varmassa uskossa, että edessä nyt on se entinen forstmestari ja raivoisa myrsky.
Kun hän astui sisään, olikin siellä se kesäyön ukko, joka seisoi kuin syliinsä sulkeakseen hänet.
Forstmestari istahti ja oli kauan ääneti.
»Suurin ylpeytemme», sanoi hän viimein, »on oma tietomme, ettei meillä ole syytä painaa päätämme alas».
Esteri punastui, korvansa rupesivat suhisemaan, hänen katseensa ei kestänyt isän katsetta, vaan alkoi epävarmasti harhailla.
»Paras puolustuksemme on rehellinen katse», innostui forstmestari, aivan kuin jonkun uuden opin olisi huomannut.
Isän lempeä ääni viilsi Esterin sydäntä, hän vuoroon punastui ja vuoroon kalpeni, ja hän tunsi päänsä väkisinkin painuvan alas.
Hyvä Jumala! Hän ei ollut enää se sama lapsi, joka oli istunut kesäyön ukon sylissä äidin kuvan hymyillessä heille.
»Ovat nostaneet ilkeän juorun», sanoi forstmestari.
Samantekevä olisi Esteristä ollut juoru ja juorut, vaikka kuin ilkeitä sitten olisivat olleetkin.
»Esteri, minkä vuoksi painoit pääsi alas?»
Esteri yritti kohottamaan päätään, vaan se painui takaisin. Katseensa asui lattiassa, mutta silmissään hän näki kesäyönukon, joka häntä katsoi pitkään.
»Esteri, Jumalan nimessä!» kuului sen ukon ääni, »Onko se totta?»
Syntyi äänettömyys, joka tuntui iankaikkisuuden pituiselta. Forstmestari hypähti seisomaan.
»Esteri, katso minuun!»
Kun hän ei saanut Esterin katsetta, sanoi hän kuin vannottaen:
»Äitisi nimessä, katso minuun!»
Esteriä värisytti.
Forstmestari vaipui tuolilleen.
»Onneton!»
Hetkisen kuluttua näki Esteri forstmestarin käden ojennettuna ja sormen tähtäävän hänen sydämeensä.
»Minä sinut kiroon!»
Forstmestarinna, joka oli istunut kokoon luhistuneena kuin odottaen katon putoavan, meni ja painoi kätensä forstmestarin suulle, ja kun tämä vihaisesti tempasi sen pois ja tyrkkäsi hänet luotaan, juoksi hän Esterin luo ja painoi kätensä lujasti Esterin korville.
»Minä kiroon sinut omasta puolestani ja hänen puolestaan, joka sinut synnytti!»
Forstmestarinna lankesi lattialle polvilleen ja liitti kätensä ristiin:
»Laupias, pitkämielinen Jumala, meidän isämme, ole meille armollinen, elä tuomitse meitä syntiemme mukaan, opeta rakkautta meille, jotka olemme rakkaudessa heikkoja…»
»Juuri sen vuoksi, että minä olen häntä rakastanut, on minulla oikeus hänet kirota!» huusi forstmestari keskeyttäen forstmestarinnan rukouksen.
Esteri syöksyi saliin ja riensi juosten forstmestarin työhuoneen ovelle, vaan pysähtyi äkkiä ja nojausi ovenpieltä vasten kalmankalpeana ja silmät ummessa. Hän ei ollut rohjennut tähän asti astua äidin kuvan eteen. Tuntui nyt että se olisi kuitenkin ollut helpompi milloin muulloin tahansa kuin nyt.
Mutta hänen täytyy, hänen täytyy!
Kuin vasten tahtoaan hän sysäsi oven auki ja kädet kasvoilla ryntäsi kammariin.
»Äiti! Sinä et kiroaisi, vaikka rikokseni olisi kuinka suuri hyvänsä! Sinä itkisit, vaan et kiroaisi! Sinä itkisit kauniit silmäsi sokeiksi, vaan huulillasi olisi anteeksi-antamuksen hymy!»
Kun Esteri kohotti aran katseensa seinälle, olikin se tyhjä, eikä äidin kuvaa näkynyt missään.
Hän tapasi itsensä hautuumaalla.
Ainoastaan parille äsken tehdylle haudalle oli syvälle lumeen polkeutunut tienura. Hän lähti kahlomaan äidin haudalle päin tuulenajamien kinosharjanteiden poikki. Mahdotonta, aivan mahdotonta oli hänen päästä sinne, huomasi hän uupuneena noustuaan hangesta muutamalle hautapenkereelle, mistä näki kaukana äidin hautakummun, jonka aitauksen nurkassa kasvavan koivun huurteisilla oksilla välkkyi tähtiä puhtaan sinistä taivasta vasten. Hän kuitenkin vielä yritti, vaan päästyään jonkun matkan hän yhtäkkiä humahti kuin pohjattomaan lumihautaan, jossa ei jalka vastinetta tavannut.
»Turhaa onkin! Sinä, äiti olet siellä, missä on rauha, riemu ja kirkkaus ja missä sinulla ei ole valtaa eikä tahtoa kastaa sormenpäätäsi veteen, lieventääksesi niidenkään tuskia, joita olet rakastanut.»
Hän yritti kääntymään takaisin, vaan hän oli kuin kahleissa, ettei päässyt minnekään päin. Minkä ponnisteli, sen vain hautansa syveni ja lopulta hän raukesi siihen voimattomana. Melkein käden yltämän päässä hänestä oli muuan hautaristi, jota kohden hän oli koettanut pyrkiä, saadakseen siitä kiinni. Se oli vähän kumarruksissa häneen päin, kuin olisi tahtonut puolestaan auttaa häntä minkä voi. Ja se ilmoitti:
»Dässä lebbä Susanna Bulginen ynnä bieni dydäreensä.»
»Olisit äiti, sinäkin, ottanut minut mukaasi. Olisit suudellut minua yhden kerran, kauan, hyvin kauan. Mutta sinä pelkäsit, että Jumala sen sinulle synniksi lukee ja riistää sinulta sen riemun, jota nyt nautit.»
Hän painoi silmänsä kiinni.
»Ei, ei niin. Sinä rakastit minua enemmän kuin itseäsi. Niin on täytynyt olla. Minua olet ajatellut viimeiseen hengenvetoosi saakka, olet iloinnut minun elämästäni, minun, joka sinulta riisti elämän.»
Tuuli, joka juoksutti lunta hänen päälleen, siveli kylmäkiskoisesti hänen kasvojaan ja värisytti häntä. Hän kyyristyi kokoon ja painautui lujemmin hankea vasten.
»Sinä annoit minulle elämän, jo ennalta rukouksissa tasoittaen elämänpolkuni, ja toiveissasi kylväen sen kukkasilla. Ja minä olen saanut nauttia elämän suloa, jota olin janonnut. Minä tahdon elää vielä. Elämä on ihanaa… Minä olen särkenyt onneni, joka minulla oli käsissäni, mutta minulla on vielä sen sirpaleita. Sinä, Lauri, rakastat minua, niinkuin olet rakastanut ennenkin ja enemmän. Sinä ajattelet minua, sinä näet minut, sinä kuulet minun puhuvan, sinä tapaat itsesi minun seurastani, niinkuin minäkin sinun. Minä tahdon elää.»
Hän avasi silmänsä, mutta ne painuivat kiinni eikä hän saanut kättään liikutetuksi.
»Minä tahdon elää.»
Hän repäisi silmänsä auki säikähtyneenä.
»Kuka nauraa?»
Harakka se nauroi.
Esteri rynnistihe. Hän ponnisteli kuin hukkuva pyrkiessään hautaristiä
kohden, vähän väliä koettaen tavoittaa sitä kädellään, vaan turhaan.
Paljonkaan ei puuttunut, mutta tuntui kuin ei hänellä jalkoja olisikaan.
Hän raukesi siihen kerrassaan.
»Tässä olen. Sinulla, Jumala, on tiedossasi kaikki ja tinkimätön tuomiosi on valmis.»
Hän otti huivin päästään kääriäkseen niin, että silmät olisivat suojatut harakalta, joka räkättäen lenteli puusta puuhun hänen ympärillään. Vaan huiskauttaessaan huivista lumen pois, tarttui sen kulma johonkin sälöön ristissä. Hän kiskaisi huivinsa irti, pani mutkalle ja kurkotti pujottaen mutkan ristin päähän. Vähimmälläkin vetämisellä risti kallistui. Ja kun hän pääsi siihen käsin kiinni, kaatui se hänen eteensä sillaksi. Hän heittäytyi ristiä vasten ja itki:
»Hyvä Jumala, kun annoit elämäni jatkua, niin auta minua, ohjaa ja neuvo aina hyvään.»
Päästyään entisille jäljilleen hän kahloi syvässä lumessa kuin uusilla voimilla. Mutta kovalle maantielle tultuaan hän ei tahtonut osata kävellä. Jalkansa hervahtelivat, kohmettuneet pieksukengät liukastivat, että joka toinen askel petti, ja lumisokkareihin jäätyneet helmat pieksivät jalkoja. Hän koetti kiirehtiä, aivan kuin olisi ollut johonkin polttava hoppu.
Anna-Mari, kyökkipiika, oli jäänyt mieli kovin mustana itkemään navettaan heinäkokoon hautautuneena. Tämä oli sinä kesänä, kun Esteri oli kotona, tullut taloon karjakkotytöksi. Nuori kaunis tyttö, isästä ja äidistä ei tietoa koskaan ollutkaan, vaan yhtä iloinen kuin yksinäinen. Laulaen oli työnsä tehnyt ja nauraen resujaan paikannut. Kun hän illoin lehmiä hakiessaan oli huutaa huikahuttanut, oli sitä kuunneltu niinkuin kuunnellaan keväisen käen kukuntaa. Nyt hän oli kyökkipiikana, pukuja luhdin seinä täynnä, sanottiin neitsyeksi ja häntä kosi muuan talokkaan poika. Hän oli ollut vihainen Esterille ja karkottanut hänet kyökistä kieltäen ryhtymästä mihinkään, joka kuului kyökkipiian alalle. Mutta tänään hän oli pihalla yhtäkkiä tarttunut Esterin kainaloon ja nauraen sanonut: »Siitä on kauan kuin minä olen ollut navetassa.» Siellä oli hän langennut polvilleen Esterin eteen: Hyvä, hurskas neiti, oli hän alkanut itkeä. Ja hän oli tunnustanut onnettomuutensa, syntinsä ja häpeänsä, jonka tähän asti oli saanut salatuksi kaikilta ja tahtonut salata ainaiseksi, hinnalla millä hyvänsä, saadakseen talonpojan kostaakseen Jaskalle, nimismiehen rengille, joka nyt oli mennyt kihloihin ja pian vihittiin. Esteri ei ollut ehtinyt sanoa mitään, kun tultiin häntä hakemaan forstmestarin luo. Hän ei ollut oikeastaan osannutkaan mitään sanoa, ei ainakaan lohduttavaa. Mutta nyt hän osaa ja tietää neuvoa: nöyrry. Se on yksinkertainen neuvo, vaan varma ja suloinen!
Esterin matka edistyi hitaasti. Ja hänestä alkoi tuntua, että hän ei jaksa kävellä kotia asti. Hänen pian täytyikin istua tienviereen levähtämään, ja hän toivoi että sattuisi tulemaan joku hevosella ajaja. Mutta ei kuulunut eikä näkynyt ketään. Jonkun ajan kuluttua ilmestyi tienmutkan takaa joku vastaan tuleva jalankulkija, joka näytti olevan herrasmies. Huomion välttämiseksi Esteri päätti nousta kävelemään. Mutta ainoastaan suurella vaivalla pääsi hän jaloilleen. Ne olivat kuin lyijystä. Hänen oli vielä vaikeampi kävellä kuin ennen levähtämistään ja hän tunsi ettei hän jaksa lähimpään taloonkaan asti saadakseen sieltä hevosen. Hän päätti pyytää apua vastaan tulevalta herrasmieheltä. Ei auttanut muu, sen hän tunsi. Ja avun tiedossa hänen voimansa herpoutuivat niin, että hän ei jaksanut enää kävellä, vaan aikoi istahtaa uudelleen tienviereen pyytäen herraa toimittamaan hänelle hevosta. Samassa hän kuuli vihaisia huutoja ja ärjymistä takaansa. Vilkaistessaan olkansa yli, hän näki ihan selkänsä takaa korskuvan hevosen kuin minkähän hirviön, turpa rintaan vedettynä, suu auki ja suuret sieraimet hohtaen hehkuvan punaisina.
»Etkö sinä kuule, akka, tuhma, perkele!»
Äänestä ja murteellisesta ääntämistavasta Esteri tunsi huutajan nimismieheksi, ja hän oli kahden vaiheella, väistyykö hän vai ei. Hän kuitenkin astui tiepuoleen ja sai nimismieheltä vielä kirouksen ja piiskalla pienen napsauksen Jaskalta, joka istui herransa takana pienellä ratsuistuimella. Hän kuuli sitten heidän mainitsevan häntä. Eivätkä pysäyttäneet pyytääkseen anteeksi! Esteri luuli, että herrasmies, joka kaiketikin oli kuullut ja nähnyt kaiken tämän, estää nimismiestä ajamasta edelleen. Mutta herrasmies loikkasi syrjään niin kauas tieltä, että suistui hankeen makuulleen, ja hän sai siihen muutamia vingahtelevia iskuja Jaskan pistokkaasta. Lähemmäksi päästyään huomasi Esteri, ettei se ollutkaan herra, vaan köyhä raukka, joka oli saanut vanhat herrasvaatteet. Ja häntä suututti, että hän sittenkin oli astunut syrjään.
Mies oikaisihe. Se olikin Eemeli Rautiainen.
»Ja te ryömitte nimismiestä syrjään kuin orja, ja otitte hänen renkinsä piiskan-iskut vastaan kuin nöyrä koira!» huudahti Esteri halveksuen.
Rautiainen oikaisihe ja katsoi pitkään Esteriä, sitten nosti juhlallisesti hattuaan ja seisoi paljastetuin päin ryhdiltään kuin ylhäinen herra, vaan puvultaan kuin variksenpelätin. Kaulus oli keltaisenlikainen, rusetti kulunut ja nuutunut, paltto napiton ja nukkavieru, hattu rypistynyt ja siitä riippui rikkonainen vuori, kun hän sitä piti sivulle ojelletussa kädessään.
»Neiti Esteri», lausui Rautiainen ja jatkoi sitten juhlallisesti:
»Suvaitkaa minulle lupa tulla luoksenne edeskantamaan sydämeni tunteet.
Määrätkää aika ja puku.»
Esteri punastui. Hänen verensä kuohahtivat, että hänen teki mieli sivaltaa Rautiaista korvalle. Mutta sitten oli häneltä purskahtaa itku.
Mikä oikeus ja mitä syytä on ihmisillä polkea hänet jalkoihinsa? Kuinka syvälle hänen täytyy nöyrtyä?
Hän lähti astumaan kiireesti. Tietämättään hän juoksikin. Kun hän viimein pysähtyi kävelemään, tunsi hän niin väsyneeksi itsensä, että luuli kuolevansa siihen paikkaan. Edestäpäin kuului kulkusen ääni ja hän koetti pinnistää voimansa elääkseen siihen saakka kun hevonen lähelle saapuisi, mutta maa alkoi pyöriä hänen silmissään, hän kaatui, ja peläten hevosen polkevan hänet jalkoihinsa vyöryi hän tiepuoleen.
»Joudu, Lauri…»
Forstmestarinna huomattuaan Esterin kadonneen, ettei löytänyt häntä mistään, oli säikähtänyt peläten pahinta. Päästyään sen verran hänen jäljilleen, että tiesi Esterin lähteneen maantielle päin, oli hän arvannut hänen lähteneen hautuumaalle. Saamatta sittenkään rauhaa hän, varoen kaikkea hälyä, teki asiaa kirkonkylälle, kauppiaaseen.
»Mennessäsi käy sanomassa Esterille, että hän varokoon ettemme kohtaa toisiamme», antoi forstmestari määräyksen forstmestarinnalle tämän lähtiessä. Ja forstmestari pakeni työhuoneeseensa.
Nyt vasta hän tunsi oikein ja näki, miten hän oli tullut petetyksi, julmasti ja sydämettömästi petetyksi.
Forstmestarin oli vallannut lapsellisen riemastus, kun hän juuri matkoilta tultuaan oli kuullut Esterin saapuneen kotia. Hänen muistoonsa oli johtunut unohtumaton päivä, jolloin Esteri tätä ennen oli kotia palannut. Siinä kun Esteri silloin oli pihaan ajanut, oli forstmestarista tuntunut kuin olisi ilmassa ollut nuoruudenaikainen tuoksu ja päivänpaisteessa muinainen hohde. Esterin suudelmat olivat jääneet tuntumaan hänen huulilleen, ja hänen äänensä oli ollut muistorikas sävel, jota hän ei ollut kuullut kuin kauan, hyvin kauan sitten, jolloin elämä oli unelmia. Ja tätä muistellessa oli forstmestarista tuntunut surullisemmalta kuin koskaan ennen erehdyksensä, että hän oli silloin väkivallalla tahtonut anastaa Esterin sydämen, joka oli ollut hänelle vieras, koettaa kukistaa hänen innostuksensa ja ruhjoa hänen ihanteensa. Hän oli tahtonut hävittää Esteristä kaiken sen, jonka kautta Esteri oli kohonnut muiden yläpuolelle, ja niin paljon yläpuolelle! Tätä Esteriä forstmestari oli odottanut syli ja sydän avoinna, Esteriä semmoisenaan, jonka hän oli karkoittanut luotaan kuuntelemalla sydämensä hiljaista ääntä, jota seuratessaan hän, sitten Esterin kotoa lähdettyä, oli vähitellen saanut uuden elämän ja tuoreen elämänhalun, nähden toisessa valossa kotinsa, virkatoimensa, ympäristönsä ja luonnon. Mutta se ei ollutkaan se Esteri, se nuoruuden virkeä, tuoksuinen tuuli, vaan pyhiinvaeltaja! Forstmestarille oli uskonnollinen tunne-elämä ollut aina outo, hämärä maailma. Esteri oli tuntunut olevan hänestä kauempana kuin koskaan ennen. Mutta kun hän joutui Esterin toverina panettelun alaiseksi, täytti hänen sydämensä omituinen yhteyden tunne. He voivat hymyillen sanoa toisilleen: sellaista ne meistä puhuvat, sinusta ja minusta! Ja kun Esteri oli astunut hänen eteensä, ei hän ollut tahtonut saada irti katsettaan yksinkertaisesti puetusta tytöstä, joka oli hyljännyt loiston, kaiken ulkonaisen kunnian ja arvon, ja astunut avojaloin kiviselle tielle. Forstmestari oli tuntenut uutta viehätystä, mikä oli alkanut kiehtoa hänen mieltään salaperäisen voiman tavoin.
Sitä suurempi oli nyt hänen raivonsa, ja se kasvoi sen mukaan, kuta enemmän hän tätä ajatteli.
Hän ei ollut saanut tarpeeksi sanotuksi Esterille!
Hän lähti vinttikammariin. Avain oli poissa ovelta. Hän koputti. Ei vastausta. Ei toisellakaan kovemmalla kerralla. Hän potkaisi, että oven alimmainen puoli paukahtaen puhkesi ja kahtena lautana kolisten lensi sisään. Itse hän sukelsi aukosta kolmantena. Mutta tapaamatta Esteriä hän lähti kammarista ja paiskasi oven selälleen että se kirposi saranoiltaan ja rymähti lattiaan.
Häntä hävetti, vaan sitten alas tultuaan hänestä se oli kuin olla pitikin. Ei kodin suojaa ja lämmintä sille, joka kotinsa häpäisee!
Kun Esteri tuli vinttiin ja näki kammarinsa oven särjetyksi ja reväistyksi paikoiltaan, hän puristi kätensä nyrkkiin.
»No hyvää päivää, järki! Kuljetaan nyt yhdessä. Lähdemme heti taipaleelle, kaupunkiin. Kuinka paljon luulet tarvittavan siihen, että maailman selkä taipuu! Ja että forstmestari minun tullessani kotia tulee pihalle asti vastaan, aukaisee ovet ja sanoo: Tervetuloa! Siihen riittää yllinkyllin luutnantti! Aivan varmaan. Mutta kun kerran otetaan, niin otetaan täyskapteeni! Eikö niin?»
Hän vaihtoi kuivan puvun päälleen ja tunsi itsensä kykeneväksi lähtemään taipaleelle vielä tänä päivänä.
Mutta Anna-Mari raukka, jonka asiat olivat pahemmin?
Esteri istahti pöydän ääreen lynkäpäisilleen.
Hän oli aikonut antaa Anna-Marille yksinkertaisen, varman ja suloisen neuvon. Mutta se ei olekaan niin yksinkertainen eikä suloinen. Se on raskas taakka, nöyryys. Se on kivikontti selässä. Sen kantamiseen tarvitaan suuret voimat. Ja kuta enemmän nöyrryt, sitä enemmän ihmiset sinua lyövät ja lopuksi ristiinnaulitsevat, vaikka olisit puhdas kuin lumi.
Pöydällä oli kirjelippu Anna-Marilta.
»Hyvä Jumala!» huudahti Esteri. »Niinkö piti päättyä sinun päiväsi?»
Hän heittäytyi sänkyynsä raukeana, että silmät heti painuivat umpeen.
Mikä on tiima elämä? Se on sadantuhannen hevosvoimainen herra Store, hitaasti liikkuva hirviö, hyvin hitaasti, ettei ketään pelota omasta puolestaan, ennenkuin näkee hirviön katseen suunnattuna omaan itseensä. Ja onneton koettaa paeta, juoksee sinne ja tänne ja luulee jo eksyttäneensä herra Storen, kun se yhtäkkiä onkin ihan edessä ja astuu kohti kiiruhtamatta, vaan varmasti. Onneton ehtii vielä pakoon ja yhä uudelleenkin ja on unohuttanut koko vaaran, iloitsee, riemuitsee, tanssii ja laulaa niin kuin muutkin. Mutta samassa hän tuntee kätensä herra Storen rautakourassa ja sen käsivarsi, pettämättömällä rataslaitoksella käypä käsivarsi, alkaa kääriytyä onnettoman vartalon ympäri, hitaasti, hyvin hitaasti. Ja onneton alkaa tuta, kun herra Store puristaa häntä vasten rintaansa lujemmin ja lujemmin, ja onneton tuntee kasvoillaan herra Storen kuuraiset henkäykset ja näkee hänen lähentävän teräksiset huulensa, jotka tarttuvat kiinni kuin rauta pakkasessa… Eikä voi hengittää…