XVII
Kun Esteri heräsi, oli jo ilta. Hänet oli peitetty, vaan huoneesta oli viety kaikki huonekalut ja tavarat. Oli vain sänky, jossa hän makasi, ja yksi tuoli sytytetyn lampun alustana.
Hänestä tuntui olonsa hyvälle ja mielensä keveältä. Hän oli kerran kuvitellen esittänyt täti Smarinille, että täti ostaisi jostakin maalta pienen mökin, jonne asettuisivat yhdessä. Täti olisi heti ollut suostuvainen.
»Nyt me, täti, sen toteutamme! Pidämme yhdessä koulua jonkun talon pirtissä, pienille ja suurille. Ja minä sen lisäksi hoidan piian tehtävät. Ja oma lehmä meillä olla pitää!»
Esteri nauroi kirkkaasti.
»Laurille lähetän leipäjuustoa ja ohrarieskaa, hänen herkkujaan!»
Hän yritti nousemaan, vaan ei päässyt kuin istualleen. Hänen vaivautuneet jalkansa aivan kuin nukkuivat vielä sikeintä unta.
»Entäs nyt, Esteri?» sanoi hän itselleen.
Forstmestarinna tuli aivan kuin olisi pitänyt vahtia, milloin Esteri herää. Hän oli Esterille järjestänyt kammarin alhaalla. Ja sinne vietiin Esteri kantamalla.
Uudessa kammarissa oli hänelle tervetuliaisiksi kirje. Ja se oli konsulinna Holmalta.
»Voi rakkaat ihmiset», lausui Esteri itsekseen luettuaan kirjeen. »Te sanotte vanhentuneenne, paljon teille tapahtuneen, moninaisten muutosten alaisia olleenne. Mutta näytte otaksuvan, että minä en ole samojen lakien alainen kuin muut ihmiset, että minä olen vain 'päivänpaiste', entisine hymyineni ja nauruineni! Ja teistä on yksinkertaisin asia maailmassa, että Lauri tulee noutamaan 'Esterimme'.»
Forstmestarinnan käydessä hänelle hyvää yötä toivottamassa pyysi hän kirjoitusneuvonsa sänkynsä ääreen. Ja maattuaan ja mietittyään nousi hän istumaan sängyssään ja alkoi kirjoitella:
»Rakas Lauri!
Kirjoitan ilman mitään alleviivauksia, mutta yhtä varmasti kuin yksinkertaisesti.
Matkasi tänne on turha yritys. Siis jätä sikseen. Siihen tuumaan et olisi ollenkaan ryhtynytkään, jos olisit asiaa ajatellut. Ei ollut teatteritemppu, kun jo siltakohtauksessamme kieltäysin. Siihen oli ja on syynä: rakastan sinua.
Esteri.»
Hän oli alleviivannut, ja hänen piti kirjoittaa uudelleen ja samalla hän tahtoi tarkemmin selittää. Mutta sanat eivät vastanneet sitä, mitä hän niillä tarkoitti, eivät alleviivattuinakaan. Alleviivausta piti usein selittää, että se ei suinkaan tarkoita sitä, vaan sitä. Arkki oli jo täynnä ja sakeasti alleviivauksia, eikä hän ollut saanut vielä mitään sanotuksi. Hän repi tämänkin ja alkoi kerrassaan alusta kirjoittaakseen aivan avonaisesti ja aivan sen mukaan kuin sydämestä pulppuaa. Se kirje sai sellaisen lopun, että hän viimein kesken kaikkia sieppasi monet monituiset kirjoitetut arkit ja puristi ne käsiensä väliin rutistuksiin.
»Tule, Lauri. Tule, niin kerron kaikki!»
Hän heittäytyi maata ja ummisti silmänsä ajatellakseen, ei niin että hän olisi ajatuksiaan tahtonut johtaa, vaan antautuakseen niiden valtaan, minne vain veivät.
Hän heräsi omaan nauruunsa. He olivat Laurin kanssa juosseet huoneesta huoneeseen, hän edellä paeten kädessä kirje, jota hän ei tahtonut Laurille näyttää. Ja hän sai kauan tapailla, ennen kuin pääsi selville, niissä hän on. Oli jo iso päivä, ruokatarjotin oli tuotu tuolille sängyn ääreen ja kakluunissa oli tuli. Hiin hypähti vuoteeltaan säikähtyneenä.
»Yhden aikaan lähtee posti!»
Hänen taskukellonsa oli pysähtynyt, ja hänet valtasi hätä ja tuska. Hän hypähti ylös ja pukeutui kiireellä kuin pakoon lähteäkseen Lauria ja aivan kuin tämä olisi jo lähtenyt matkalle, ollut jo tulossa ja kulkusen ääni jo kuulunut.
Piikatytöltä, joka tuli pesää kohentelemaan ja rupesi huonetta siivoomaan, sai Esteri tietää, että oli vasta yhdentoista aika, niillä vaiheilla.
Jumalan kiitos!
»Herra Maisteri Lauri Holma!» alkoi hän kirjeensä. Tyhmää! Teatteria!
Valhetta!
»Lauri rakas, rakas, hupsu, hullu! Hyvä ystävä, ollaan järkeviä. Niin on parasta kuin nyt on, ja näin on hyvä. Minulla on ollut onnellisia hetkiä nykyään, onnellisimpia mitä koskaan olen elänyt. Mutta jos tulet, niin on onneni mennyt ja sinun onnesi. Olemme silloin kuin perhoset, jotka lentävät liekkiin ja polttavat siipensä pudoten kiemuroimaan maahan. Minä en kestä, jos tulet, en kestä. Minä sen tiedän. Minua pelotti kohdata sinua silloin kaupungissa, määräsin sen mukaan kohtauspaikan, kylmän ja kolkon, varustin itseni suruharsolla: muista kuolemaasi, syntinen! Mutta en osannut pelätä tarpeeksi. Olin sortua. Viimeisellä silmänräpäyksellä tuli pelastuksen enkeli: se issikka! Ja kuitenkin tulin seuraavana iltana juhlaan! Minut pelasti se, että sieltä kotia tullessani verannan oven suljettuani viskasin reikeliavaimen ikkunasta ulos lumihankeen. Sillä jo sisään tultuani selitin täti Smarinille että olin tullut vain vaihtamaan uudet jalkineet, kun olin menettänyt toisen kenkäni—menetin sen hevosella kotia ajaessani, viskasin kadulle, etten voinut palata juhlaan, jo käskettyäni ajajan kääntyä takaisin: Niin kuin näet, minä olen heikko, hyvin heikko. Usko minua, Lauri rakas, elä tule!»
Esteri lopetti siihen. Hänen oli mahdotonta saada Lauria vakuutetuksi!
Hän väänteli käsiään tuskassa.
»Mikä pelastukseksi, hyvä Jumala, mikä?»
Koputettiin oveen.
Esterin mieleen johtui nimismies, joka oli taas leski. Ja hän pukeutui täyteen loistoonsa lähteäkseen nimismiehen luo eilisen kohtauksen johdosta.
Eemeli Rautiainen!
Hän oli yksinkertaisessa sarkapuvussa, enemmän herran näköinen kuin koskaan ennen. Mutta Esteri vetäytyi tuolin taakse karttaakseen, ettei Rautiainen tulisi kättelemään.
»Meidän kotimme ovat lähimpiä naapureita», sanoi Rautiainen ja vaikeni kuin olisi odottanut vastausta kysymykseen: eikö niin?
Esteri säästi vastaustaan. Naapureita he olivat olleet, vaan vieraita toisilleen, aivan kuin kumpikin heistä olisi asunut eri puolella maapalloa. Herra Rautiainen oli kulkenut hänen huomionsa ohi, niin että ennen eilistä päivää, jos olisi kysytty häneltä Rautiaisesta, ei hän omien tietojensa mukaan olisi voinut sanoa muuta kuin että olen tainnut nähdä hänet: muistaakseni tavallinen talonpoikaisylioppilas, puettu viimeisimmän kuosin mukaan.
»Eilen», jatkoi Rautiainen, »kohtasimme toisemme kolmannen kerran elämässämme».
»Mitä tarkoitatte?» kysyi Esteri hämillään.
»Se on vähällä selitetty, vaikka ei kahdella sanalla. Suvaitsetteko minun istua hetkiseksi? Vakuutan, että kaikki pelkonne on turha, jonka todistaminen onkin asianani.»
Esteri istahti ja osoitti tuolin Rautiaiselle, joka ei kovin pelottavalta näyttänyt lähemmäksikään tultua. Hänen leveä muotonsa näytti lempeältä, ja ainoa mikä vaivasi hänessä, oli toisella poskella punainen juova, kuin vanha arpi, joka raaisti muodon.
»Ensi kerran kohtasimme toisemme», alkoi Rautiainen, »kun minä olin nuori lyseolainen, te pieni tyttö. Olimme silloin koko kesäajan joka sunnuntai yhdessä, milloin metsässä, milloin järvellä, milloin missäkin, te, Juho ja minä. Ja meillä oli suuri salaisuus. Juho oli opettanut teille kirjaimet, minun piti opettaa teitä tavaamaan ja 'kokosanalle', kun Juhon kieli ei siihen pystynyt.»
Esteriä alkoi vieras huvittaa.
»Kun minun sitten piti taas lähteä kouluun», jatkoi Rautiainen, »itkitte te ja—suutelitte minua. Seuraavana kesänä, kun tulin kotia, oli teillä variksenpoika, ettekä välittänyt minusta, vaikka minulla oli tärkätty kaulus ja taskukello.»
He nauroivat molemmat.
Rautiainen jatkoi sitten:
»Toisen kerran kun kohtasimme toisemme, lausuitte halveksivanne taskukelloani. Muistatteko?»
»En, en vähintäkään», vastasi Esteri.
»Nimismiehen luona oltiin juhannusiltana. Olitte tullut kaupungista äsken.»
Esteri pani käden silmilleen. Se oli se kirkas, huikaisevan kirkas juhannus!
»Ei ole minulla koskaan ollut», sanoi Rautiainen, »niin pimeää juhannusta. Unelmani pölähtivät tomuna ilmaan. Huomasin, että oli jo viety teidät, jota varten minä olin ponnistellut katsellen teitä kaukaa. Innostuksestanne väittelyssä, joka siellä syntyi, näin että koko ajan tunsitte selkänne takana seisovan erään ja pitävän käsiä olkapäillänne.»
Esteri nyökäytti päätään.
Rautiainen jatkoi:
»Mutta forstmestari kohotti tunnetun kämmenensä. Teitä uhkasi ukkos-ilma. Ja minä astuin esiin tunnettuine kelloineni.»
Esteri naurahti ja ihmetteli, kun hän ei muistanut ollenkaan.
»Minä siihen aikaan kaikessa koetin saavuttaa täydellistä herrasmaisuutta», selitti Rautiainen. »Mutta se ei ollut niin helppoa muussa kuin puvussa. Minä pelkäsin joka sanaani, joka liikettäni, olin niin arka, että en uskaltanut puolustaa, minkä minä oikeaksi tiesin, en vastustaa väärää, en pienintä pilaa singahuttaa takaisin. Minä jouduin narriksi. Mutta sitten, kun olin 'äitiini', niin kuin suvaittiin sanoa minusta, niin vaati luonto velkansa kaksinkerroin takaisin. Joilta vain muistin saaneeni hyppysellisenkään hienoa suolaa, niille syydin suun täyteen karkeita rakeita. Minä tunsin itseni voittamattomaksi. Silloin juhannusiltana te iskitte minut kumoon. Käskitte minun panna kellon taskuuni ja huomautitte, että siinä on törkeätekoiset viisarit.» Rautiainen naurahti ja lisäsi: »Herraksi pyrkivä talonpoikaisylioppilas, oikein ehta nousukkaan alku, makasi maassa tallukset taivasta kohden!»
Hän kumarsi Esterille ja kiitti siitä. Sitten hän jatkoi:
»Äänettömäksi jouduttuani tuli nimismies urhoollisesti ja käski minun poistua. Ryyppäsin kuitenkin ryyppyni ja söin illallisen päähän asti. En ole sittemmin herraspidoissa käynyt, ja nimismies huvittaa itseään ja muita sillä vahvalla uskolla, että hän se pitää minut shakissa. Aivan kuin ei minulla olisi yhtä vahva nyrkki kuin hänellä tahi en saisi niin pitkäkielistä pistokasta että samalla lyönnillä saisin makkarat nimismiehen ja hänen Jaskansa poskille tai aivan kuin en yhdellä tempauksella saisi kiskaistuksi virkatuolia hänen altaan.»
Esteri katsoa tuijotti punaista juovaa Rautiaisen poskessa, jonka nyt huomasi olevan ruoskanjäljen eilisestä.
»Eilen kun kohtasimme taas», jatkoi Rautiainen, »niin sanoitte minua raukaksi, kun olin ryöminyt nimismiestä syrjään». Naurahtaen lisäsi hän: »Minä olin luullut itseäni filosofiksi, mutta minä innostuin—innostuin liiaksi.»
Hän oli hetken aikaa ääneti.
»Innostuin teidän puolestanne. Te olette kyläläisten hampaissa. Minulle iski päähän ajatus puhdistaa tomu hännystakistani ja esiintyä heidän pidoissaan ja seuroissaan piristellen pikkuisen suolaa. Minun oli saatava suostumus teiltä, että ette ottaisi pahaksenne minun puolustustani. Sitä tarkoitin sanoillani. Te lähditte juoksemaan pakoon.
Ymmärsitte puheeni törkeäksi pilaksi tai suorastaan hävyttömäksi rohkeudeksi.»
Rautiainen nousi.
»Olisin kulkenut sanaa sanomatta ohitsenne», lausui hän, »vaan te alotitte. Olen mielissäni, jos olen saanut teidät vakuutetuksi, että teidän ei tarvitse vähintäkään peljätä, jos toiste sattuu vastaanne maantiellä 'vapaaherra', joksi minua sanotaan. Neitoset täällä nauraa tirskuttavat vasten naamaani, kun kohotan heille hattuani. Olen vain ihmetellyt, etteivät he vielä ole pyytäneet lantin edestä laulamaan. Kai sekin tapahtuu joskus. Ja sen teen heidän huvikseen.»
Hän kumarsi ja lähti.
Kun Rautiainen oli sulkenut oven, yritti Esteri hänen jälkeensä kutsuakseen hänet takaisin, mutta pysähtyi ovelle ja painoi otsansa pihtipielen terävää särmää vasten. Siitä ponnahutti hän äkkiä itsensä pöydän ääreen ja kirjoitti kihlausilmoituksen lähetettäväksi pääkaupungin sanomalehtiin, laittoi valmiiksi kuoreen, ettei kuin sulkea ja viedä postiin. Ja hänestä tuntui kuin olisivat kaikki vaikeudet olleet voitetut. Tyynesti asteli hän naapuriin.
Rautiainen oli vajassa rakentelemassa työrekeä.
»Istutaan vain täällä», sanoi Esteri, kun hämmästynyt Rautiainen alkoi pyydellä häntä sisälle. »Minun asiani on lyhyesti toimitettu.»
Hän istahti reen laidalle Rautiaisen istuessa matalalla pölkyllä toisella puolen rekeä. Ja hetkisen äänettömyyden perästä alkoi Esteri:
»Kukatiesi meidän kummankin elämä olisi aivan toisin, jos ei minulla silloin olisi sattunut olemaan se variksenpoika, etten huomannut sinua. On hyvin uskottavaa. Näyttää väliin siltä kuin elämä olisi vain sattumain leikkiä.»
Hän jäi aivan kuin sitä miettimään ja oli kauan ääneti. Eikä hän voinut enää jatkaa, vaan ojensi ilmoituskirjeensä Rautiaiselle ja nojaten lynkäpäisillään polviaan vasten peitti kasvonsa nenäliinaan itkien äänettömästi.
Rautiainen luettuaan ilmoituksen pisti sen takaisin kuoreen ja istui ääneti. Esteri yhtäkkiä kohotti katseensa häneen ja kysyi:
»Oletko väärin ymmärtänyt?»
Rautiainen nousi, ojensi kihlausilmoituksen Esterille ja sanoi:
»Anteeksi, Esteri, että pyydän sinua itseäsi viemään tämän postiin. Minä rupean hommautumaan kaupunkiin.»
Kun Esteri palasi, näki hän Rautiaisen pihalla hevosen valjastettuna portaitten edessä. Eemeli Rautiainen puuhasi kammarissaan, jonka lattia oli täynnään papereita, hylkykirjoja ja tyhjiä paperossilaatikoita ja kaikellaista kamua. Kaksi kapsäkkiä oli selällään, joihin hän järjesteli vaatteita ja kirjoja. Hän oli lapsellisen iloinen ja puheli lakkaamatta Esterin tultua.
Hän kertoi miten oli useasti ennenkin yrittänyt lähtemään, vaan miten aina oli jäänyt. Milloin oli aikonut Helsinkiin jatkamaan lukujaan, milloin taas kaupunkiin johonkin toimeen tahi virkaan. Mutta aina oli tullut jotakin, joka oli innostuksen sammuttanut. Nyt oli jo kauan ollut aivan lamauksissa kaikki sellaiset tuumat.
»Nyt minä olen valmis uskomaan, että jos minun pitäisi jäädä tähän kammariini vielä huomiseen, niin yöllä kuolisin», sanoi hän. »Ja kuitenkin tuntuu ikävältä erota tästä. Monta hauskaa yötä olen tässä valvonut kirjojen ääressä syksyisten sateitten pieksäessä ikkunoita ja talvisten pakkasten jämäytellessä seiniin. Monta ajatusta ja haaveilua jää tuttuihin naulankantoihin katossa ja kuvioihin seinäpapereissa. Ja monta rekeä olen tehnyt, monta sarkaa kyntänyt, olen kylvänyt, olen niittänyt, olen ojiakin kaivanut, mieleni hyvikkeenä on monta tärkeää asiaa, joiden ratkaisu on minun vaikutustani. Mutta kuitenkin minusta tuntuu kuin olisin päässyt sairashuoneesta ja ottanut pestin merelle.»
Saatuaan kapsäkkinsä kiinni oikaisihe hän ja sanoi:
»On aivan kuin lähtisin Italiaan ja Kreikkaan, vaikka horisontissani ei ole kuin kanslistin paikka lääninhallituksessa.»
Hän puki kiireesti turkit ylleen, pyörähti kantapäillään kuin silmäten vielä pikaisesti ympärilleen, sieppasi kapsäkkinsä ja laittautui rekeen.
Postihevonen ajoi juuri ohi, niin että Rautiainen tuli ihan sen jälkeen. Toisen heleä-ääninen kulkunen ja toisen aisakello sointuivat niin pahasti, että Rautiaisen pihalla lähtöä katsomaan kokoontunut väki nauroi.