XVIII
Forstmestari, vaikka ei paljoa puhunut, oli näinä viime päivinä näyttänyt niin leppyisältä, että fortsmestarinna alkoi odottaa kuin jotain hyvää tapahtuvaksi. Ja kun forstmestari kerran päivällisen jälkeen kuljeksi salissa edestakaisin, yrittäen silloin tällöin viheltämään, mikä oli merkki ja tarkka mittapuu hänen paremmasta mielialastaan, sanoi forstmestarinna yhtäkkiä:
»Minä alan uskoa, ettei koko jutussa ole perää.»
Forstmestari pysähtyi yhtäkkiä ja kätensä hajottaen virkkoi:
»Juho nauroi minulle vasten naamaa ja sanoi: Tuumitaan siitä asiasta sitten, jos joskus maailmassa otan eron entisestä emännästäni. Sitä ennen en pääse uusiin naimisiin!»
Forstmestari käveltyään pyörähti uudelleen forstmestarinnan eteen ja sanoi:
»Minua hävetti enemmän kuin jos Juho olisi sanonut: Herra forstmestari on tyhmempi kuin minun saappaani!»
Hän istahti sohvaan ja otti tuoreen pääkaupungin lehden kuin lukeakseen sitä, mutta hetkisen kuluttua viskasi hän sen pöydälle ja alkoi taas kävellä ja sanoi:
»Mikä oikeastaan on syynä siihen, että Esteri on ja pysyy meille niin vieraana ja me hänelle?»
Forstmestarinna otti sanomalehden ja levitti sen eteensä. Yritettyään lähtemään Esterin luo forstmestari palasi ovelta takaisin. Häntä alkoi pelottaa, että tulee taas joku arvaamaton asia, joka sysää heidät yhä kauemmaksi toisistaan.
»Ja mikä on se kiro, joka estää Esterin ja minun lähestymästä toisiamme?»
Forstmestarinna kohotti ylemmäksi sanomalehteä. Hyvä Jumala, milloin lakkaavat nämä puukonpistot hänen sydämeensä!
Forstmestari karjaisi, että forstmestarinna ehdottomasti säikähti hänen saaneen jonkun taudinkohtauksen ja kaatuneen lattialle. Mutta forstmestari seisoi ja tuijottaen häneen viittasi häntä kohden kuin olisi sanonut: Sinä olet se kiro! Forstmestarinnalta putosi sanomalehti käsistä, jotka hervahtivat riippumaan sivuille.
»Katso! Katso!» huusi forstmestari. »Elä minuun töllistä, vaan katso tuonne.» Ja hän viittasi lattialle. »Etkö näe? Oletko sokea? Kihloissa Esteri Kalm ja Eemeli Rautiainen!»
Tämä merkitsi, että asia oli tosi! Ja forstmestari raivosi enemmän kuin koskaan ennen.
»Ymmärrätkö nyt, mitä Juho nauroi?» sanoi hän forstmestarinnalle. »Et, tietysti et ymmärrä! Mutta minä ymmärrän: hän se on ollut puhemiehenä!»
Forstmestarinnan mielestä ei asia nyt ollut niinkään paha. Rautiainenhan on lukenut mies ja kaikki kehuvat häntä erinomaiseksi lakimieheksi, ja väliin hän on siistinä miehenä viikkokausia jopa kuukausiakin, istuu kirjojen ääressä tai tekee mitä milloinkin. Hän voi siitä vakaantua kokonaan.
»Olethan itsekin hänestä puhunut ja aikonut hänet toimittaa johonkin virkaan», sanoi forstmestarinna lopuksi.
»Kysymys ei ole siitä, onko Rautiainen se tai tämä», sanoi forstmestari. »Vaan kysymys on viikunanlehti-avioliitosta. Esteri koettaa pettää ihmisiä ja Jumalaa! Ja se se minua raivostuttaa. Ja se minua inhottaa.»
»Mikä olisi neuvosi?» kysyi forstmestarinna.
»Parempi kärsiä kuin salata!» sanoi forstmestari. »Mitä merkitsee nauru ja iva? Niistä jotka nauravat toisen onnettomuudelle, voi se, joka makeimmin nauraa, jo huomenna itse olla pitämässä sutta korvista kiinni. Ja sitä, joka toista olkansa yli katsoo, saa huoleti painaa sormellaan ja sanoa: Sinä se olet! Ei kukaan ole mahdollisuuden ulkopuolella. Mutta tuollaiset avioliitot, ulkomaanmatkat ja muut törkeät keinot, ne juuri tekevät hairauksen rikokseksi.»
»Hyvä ystävä, ne ovat viisaita ajatuksia. Mutta kenellä on sitä rohkeutta, jota vaadit Esteriltä?» sanoi forstmestarinna.
»Siinäpä se, että minkä vuoksi hän ei kääntynyt vanhempiensa puoleen, minun puoleeni?» kiivastui forstmestari. »Minkä vuoksi hän ei tullut ja suoraan ja rehellisesti ja avonaisesti sanonut, että niin ja niin, mikä on neuvonne? Olisi luullut, että tällainen asia pakottamalla olisi pakottanut hänet lähestymään, vaan eipäs!»
Forstmestari istahti ja jatkoi:
»Esteri on piikain ja renkien kasvatti, niin kuin hän itse kerran kehui. Niiltä hän hakee apunsa ja lohtunsa. Mitä on nyt tuleva hänestä? Millä voimalla aikoo hän kohottaa itsensä ja kohottaa miehensä? Päätä pyörryttää ajatellessa kaikkia lähellä olevia mahdollisuuksia.»
Hypähtäen äkkiä ylös forstmestari sanoi kuin olisi ehdottomasti auttavan keinon keksinyt:
»Missä on hänen äitinsä kuva?»
Forstmestarinna hämmästyi.
»Esteri kerran sanoi äitinsä kuvan kuiskuttavan hänen korvaansa. Minä vetoan siihen!» selitti forstmestari.
»Mutta, hyvä ystävä, tiedäthän missä asussa se kuva on», sanoi forstmestarinna, joka monastikin oli Esterin vuoksi itkenyt kuvalle sattunutta tapaturmaa.
Sen oli palvelija kerran siivotessaan huoneita pudottanut seinältä. Vammat, jotka se oli saanut, eivät olisi aivan auttamattomia olleet, vaan vallattomat lapset olivat kenenkään huomaamatta päässeet sen kimppuun ja runnelleet pahanpilalle ennen kuin ehdittiin pelastaa. Forstmestarinnalle oli tuottanut alituista tuskaa pelko, milloin Esteri kysyy äitinsä kuvaa, eikä hän ollut rohjennut itse alkaa selittää. Mutta nyt sen näyttäminen Esterille tuntui forstmestarinnan mielestä kuin sanaa puhumatta taluttaisi äitiään kaipaavan ja lohdutusta tarvitsevan lapsen hänen äitinsä ruumiskirstun ääreen. Forstmestarinna vastusti forstmestaria.
»Anna minun nyt toimia häiritsemättäsi», sanoi forstmestari. »Minä tahdon pelastaa lapseni, jota rakastan. Minä rakastan häntä!»
Kun forstmestari sai ripustetuksi kuvan seinälle, peitti forstmestarinna kasvonsa vyöliinaan. Hänen sydämensä sanoi hänelle, ettei tuo kuva ollut itkenyt silmiänsä puhki Esterin hairahduksen vuoksi, vaan raukan äidittömyyttä!
»Se on kuin olisi tätä tilaisuutta varten sattunut» sanoi forstmestari.
»Elä sano niin, elä sano niin», itki forstmestarinna vyöliinansa takaa.
Forstmestari istahti ja hänen äänensä värisi kun hän sanoi:
»Esteri ei välitä minusta. Olen näinä päivinä koettanut muistella ja tarkoin muistella jotakin seikkaa, tapausta, asiaa, tekoa tahi sanaa, joka olisi osottanut Esterin rakkautta tahi edes hellyyttä minua kohtaan. Mutta ei pienintäkään merkkiä. Ja siinä on se kiro.»
Hetken äänettömyyden perästä hän sanoi päättävästi:
»Esterin ja minun välille täytyy tulla täysi selvyys ja avonaiset välit.
Ja sen täytyy tapahtua tällä yrityksellä. Tätä ei saa jatkua!»
Esteri juuri tuli kammariinsa, kun piikatyttö tuli sanomaan, että forstmestari kutsui luokseen.
Sitä oli Esteri arvannut odottaakin. Hän oli pukeutunut somimpaan pukuunsa aikoen esiintyä pää pystyssä. Ja hänellä oli valmiina lyhyt ja selvä vastaus: Minä teen niin kuin minä tahdon. Omantuntoni ja sydämeni asiat ovat minun asioitani, joihin kenelläkään ei ole oikeutta sekaantua.
Jo ennen kuin hän saliin tulikaan, näki hän avonaisesta ovesta vastaisella seinällä olevan kuvan, äidin kuvan. Hän pysähtyi tyrmistyen.
Hän oli arvannut kuvalle sattuneen jonkun tapaturman, kun ei ollut tavannut sitä forstmestarin työhuoneessa. Ja hän oli aikonut kysyä siitä forstmestarinnalta saadakseen sen itselleen, tyytyen jos jäljellä olisi ainoastaan silmät ja otsa. Mutta tällä ei ollut silmiä. Kummankin silmän sijalla oli sormen mentävä reikä ja alla halkeama kuin kyynelura. Suu oli pahasti runneltu. Kuva näytti haikeasti itkevältä, kärsineeltä ja kidutetulta ihmiseltä.
Esteri astui horjuen saliin.
Forstmestari istui puolittain maaten sohvassa sanomalehden takana huomaamatta Esteriä. Forstmestarinna istui pöydän luona kalpeana ja liikkumattomana kuin vahakuva.
Esteri istahti keinutuoliin itkevän äidin kuvan alle ja keikautti itsensä selkäkenoon.
Forstmestarinnasta tuntui kauhealta äänettömyys, niin pitkä kuin iankaikkisuus. Se oli kiduttavan tuskallinen, mutta hän ei jäsentä liikauttanut ja varoi hengitystäänkin, peläten tulevaa räjähdystä, joka kuitenkin kasvoi sitä kamalammaksi hänen mielikuvituksessaan, kuta enemmän äänettömyys kesti.
Esteri sanoi viimein:
»Isä, pankaa pois se sanomalehti.»
Forstmestari hätkähtäen nousi istumaan, ja hänet valtasi hämmästys nähdessään aivan toisen Esterin kuin oli odottanut: Esteri loistavassa, aistikkaassa puvussa, maaten keinutuolissa kädet pään takana, silmät puoliummessa, kaunis kuin lumous.
Forstmestarinna jo hymyili ja oli aivan kuin hän olisi odottanut jotakin ilmestystä. Mutta forstmestarin kulmat kupristuivat, ja katse muuttui tuimaksi.
»Puhutteko te, vai puhunko minä?» kysyi Esteri katsomatta forstmestariin.
»Sitä parempi kun puhut itse. Mutta», forstmestari viittasi kuvaa, »katso ensin äitisi kuvaa. Se itkee! Ei siis petoksia eikä valheita.»
Esteri hypähti seisomaan ja astui isänsä eteen katsoen häntä silmästä silmään.
»Herra forstmestari!» huusi hän luonnottomalla äänellä, joka viilsi korvia. Hän tuijotti forstmestariin hetken aikaa äänettömänä ja sitten sortuneella ja käheällä äänellä ja raskaasti hengittäen jatkoi: »Etten minä kiroaisi kieltänne! Minulla on siihen sama oikeus kuin teilläkin, sillä kiilloitetuissa kengissänne sameat tahrat, joita aina ennen sadattelitte, olivat lapsenne, minun—minun huulteni jälkiä.»
Forstmestari kuin olisi iskun saanut lysähti istumaan sohvaan. Esteri kulki kiihtyneenä edestakaisin. Sitten hän yhtäkkiä kääntyi ja meni forstmestarinnan luo, jolle sanoi tyynesti:
»Aivan suotta te kidutatte itseänne. Te olette jo tarpeeksi saanut haavoja sydämeenne.» Hän saattoi forstmestarinnan salista ja veti ovet kiinni. Istahdettuaan taas keinutuoliin sanoi hän:
»Puhukaa te, mitä teillä on puhuttavaa. Minä kuuntelen.»
Forstmestari oli hetken aikaa ääneti, sitten sanoi:
»Puhutaan kuin isä ja lapsi.»
»Ei, ei!» huudahti Esteri hätäytyen.
Forstmestari hämmästyi.
»Minkä vuoksi ei?»
Esteri pani kädet päänsä taakse ja alkoi puhella matalalla äänellä:
»Siitä olisi seurauksena jotakin vielä pahempaa kuin mitä tähän asti on tapahtunut. Aina on ollut huono seuraus. Muistan erään syysillan, myrskyisen ja pimeän. Siitä on kauan. Olin vielä tyttönen. Te olitte tullut matkoilta. Muiden suudellessa teitä täällä salissa, olin minä hyväilemässä sadetakkianne, ja toisten lasten ollessa ympärillänne, mikä polvellanne, mikä kaulassanne, minä seisoin tuolla oven takana kurkistellen teitä ovenraosta ja kuunnellen ääntänne. Kun kuulin teidän sitten isän-äänellä kysyvän minuakin, niin purskahdin itkemään ja juoksin lastenkammariin piiloutuen sängyn alle. Te haitte minua. Tapasimme illallispöydässä. Kysyitte missä olin ollut. Sanoin olleeni lastenkammarissa—häpesin selittää olleeni siellä sängyn alla. Te kaikkien syyttäessä minua valehtelijaksi ajoitte minut ulos. Erään kerran istuimme tuolla työhuoneessanne keskellä kaunista kesäyötä, minä teidän polvellanne.» Esteri osoitti kuvaa. »Äidin kuva silloin hymyili meille. Seuraavassa näkemässä puhuitte minulle äänellä, joka tuntui hyytävän veren suonissani, ja määräsitte minut täti Smarinille kuin pahantapaisten lasten laitokseen vietäväksi. Muistatte itse kohtauksemme muutamia päiviä sitten. Te olitte kuin syliinne sulkeaksenne minut ja muutaman sekunnin kuluttua jyristen vyörytitte kirouksia päälleni. Samoin kuin minä äsken tähän tulin ja istahdin, oli mieleni herkimmillään, vaan heti olin valmis lennähyttämään kiroukseni. Rakastatte ja minä rakastan. Mutta kun lähestymme toisiamme syleilläksemme ja voimme ehkä syleilläkin, niin samassa sieppaammekin suurimman kiven, minkä löydämme, iskien toisiamme.»
»No mikä on syynä siihen!» kysyi forstmestari.
Esteri oli hetken aikaa ääneti.
»Ruvetessamme syitä tutkimaan», sanoi Esteri, »syntyisi yleinen toistemme syyttäminen. Eikä siitä olisi mitään hyötyä, sillä surulliseksi tosiasiaksi jäisi, että ne syyt eivät ole enää poistettavissa, ei vaikka leikkaisi tahi polttaisi. Pysykäämme siis kaukana toisistamme. Ei sekaannuta sanallakaan toistemme asioihin, vaan puhellaan muuta, mitä hyvänsä, aivan kuin vieraat ihmiset.»
Forstmestarin kämmen putosi pöytään.
»Minua ei sokaista loistavilla puvuilla eikä eksytetä liikuttavilla kertomuksilla!» jyrisi hänen äänensä.
Esteri sai töintuskin pidätetyksi itkunsa.
»Siinä sitä taas ollaan», sanoi hän. »Ymmärrättekö nyt, minkä vuoksi emme voi toisiamme lähelle päästä, emme koskaan!»
»Se on tapahtuva!» sanoi forstmestari päättävästi. »Sitä varten olen sinut kutsuttanut. Ja me lähdemme siitä, että minä kiellän sinua ennen vuotta menemästä naimisiin ja lähtemästä kotoa mihinkään.»
Syntyi äänettömyys. Forstmestari ei halunnut sitä rikkoa, tahtoen antaa lausuttujen sanojensa tehdä täyden vaikutuksen Esteriin.
Forstmestarinna kuultuaan kämmenen paukahduksen ja forstmestarin jyrisevän äänen ei voinut olla sisään tulematta. Hän istahti tuolille ovensuuhun katsellen pelokkaasti toista ja toista.
Esteri painoi kädet silmilleen koettaen tyynnyttää itseään. Hän keikautti keinutuolin selkäkenoon ja katsoen äidin itkevää kuvaa lausui verkalleen ja vakuuttamalla:
»Se, kaikki se, mitä pitäjällä minusta puhutaan, olkoon se sitten mitä hyvänsä, on alusta loppuun valhetta.»
Hän kuuli forstmestarinnan äänekkääseen itkuun laueten huudahtavan: Jumalan kiitos! Mutta Esterin valtasi raivostus, niin että oli hypähtää forstmestarinnan eteen sanoakseen: Kiitittekö Jumalaa, kun minä ennen lapsena vakuutin viattomuuttani teidän syytöksiänne vastaan? Ette, vaan häpäisitte minua isäni ja Jumalan edessä ja synnytitte ja kasvatitte isässäni epäluottamuksen minuun. Nyt kaikki niitämme sitä, mitä te olette kylvänyt! Esteri jo oli ponnahtamaisillaan keinutuolista, vaan hänen edessään seisoi forstmestari viitaten sormellaan.
»Esteri!» jyrisi forstmestarin ääni. »Minä tiedän, että sinä kaupungista tullessasi ajoit ensin Juhon mökille, ennen kuin kotia tulit, ajoit sinne keskellä yötä. Mikä oli se niin kiireellinen asia? Ja mitä merkitsee tämä kummallinen kihlaus?»
Oli aivan kuin joku olisi kuiskannut Esterille käskien hänen sanoa isälle: Te ette ole isä, vaan perkele! Mutta Esteri puristautui kiinni tuoliin, ja katsoi äitinsä kuvaa.
Tule, tule itku, tule!
Se nousi kurkkuun, vaan oli kuin kahden vaiheella. Ja Esteri tunsi sen jo laskeutuvan takaisin, painuvan kuin pohjaan asti, vaan samassa se alkoi nousta ja nousi kiireesti ja kuumana. Ja se paisui noustessaan niin että puristi keuhkoista pois kaiken ilman tahtoen hengen ottaa häneltä, ja koko ruumista kouristi.
Forstmestarinna kietoi hänet syliinsä kuin lapsen ja lohdutteli itse itkien:
»Minä uskon», vakuutti hän, »uskon, uskon, rakas Esteri, minä äitipuoli raukka, joka olen kaikkeen syypää».
»Kun tunnet itsesi syypääksi, niin elä tee itseäsi syypääksi uudelleen!» sanoi forstmestari. »Mene ja jätä elämässämme meidän kerrankaan toisillemme!»
Esteri, kyettyään itkultaan, sanoi:
»Isä, teille jätti minut äitini.»
»Niin on», sanoi forstmestari. »Minä olen laiminlyönyt oikeuteni ja velvollisuuteni. Mutta nyt ryhdyn niihin ja panen kaiken tahtoni, valtani ja voimani.»
Hän meni työhuoneensa ovelle, josta sanoi:
»Minä kirjoitan tämän päivän postissa peruutuksen kihlausilmoitukseen päästäksemme selville vesille.»
Esteri lähti yöllä kotoa. Ajoi kaupunkiin.