XIX
He istuivat neiti Smarinin kammarissa niinkuin ennenkin, Esteri äänettömänä lepotuolissa ja neiti Smarin pöydän ääressä, ompelus joutilaissa käsissään. Esteri oli ottanut häneltä silmälasit, mikä oli merkki että hän aikoi puhella omista asioistaan. Neiti Smarin odotti. Ja odotus oli tuskallista.
Hän ei ollut Esteriä onnitellut kihlauksen johdosta, vaan oli sen karttanut äänettömyydellä aivan kuin olisi ollut tietämätön koko asiasta. Hän oli hämmästynyt ja ilahtunutkin nähdessään ilmoituksen sanomalehdessä. Kun hän oli uutisen ilmoittanut Miinalle, oli tämä ollut talon kaataa. Siinä silmänräpäyksessä, kuin olisi se hänen päähänsä pyssyllä ammuttu, oli Miina muistanut, että no just Eemeli ja just Rautiainen oli se neiti Esterin lapsuuden ystävä ja se josta voi tulla vaikka senaattori, just se, jonka puolesta Miina oli niin monta kyyneltä vuodattanut ja niin monta rukousta rukoillut! Mutta pastuurska Levon, joka oli tavannut neiti Smarinin kadulla ja pysähtynyt puhuttelemaan Esterin kihlauksen johdosta, oli arvellut, että se on törkeää pilantekoa, jonka on toimeenpannut joku ilkimys, joku Esterin monista entisistä ihailijoista. Äänestä oli neiti Smarin kuitenkin kuullut, että pastuurska itse uskoi asian todeksi ja tahtoi uskoa, vaan käytti tätä muotoa saadakseen sanotuksi, että hänen poikansa tietojen mukaan herra Rautiainen ei ollut vähääkään vastannut niitä toiveita, joita hänestä oli ollut nuorena ylioppilaana, vaan oli joutunut huningolle. Sitä pastuurska Levonin ääntä, sitä myrkyllistä, vahingon-iloista ääntä! Neiti Smarin oli töintuskin saanut hillityksi itsensä, ettei paiskannut pastuurska Levonia korvalle. Mutta sitten hän oli ottanut aivan yhtä myrkyllisen äänen ja sanonut, että hän olisi hyvin pahoillaan, jos kihlaus olisi tosi, sen vuoksi että hänen uskoakseen se olisi ankara isku herra pormestari Levonille! Neiti Smarinilla ei ollut tähän vastaukseen sen enempää aihetta kuin että hän johonkin aikaan oli ollut huomaavinaan herra Levonin ja Esterin välillä lähemmät suhteet kuin tavallisilla tuttavilla ja itse toivonut avioliittoa—kuin kostoksi pastuurska Levonille, jonka puhuttiin odottavan miniää jostakin kaukaa ja korkealta. Tyydytetyllä mielellä hän oli eronnut pastuurska Levonista, tästä ainaisesta pahankellon soittajasta, luottaen siihen, että Esteri tietää mitä hän tekee. Mutta kun sitten oli tullut Esteri alakuloisena ja riutuneen näköisenä, että tuskin tunsi häntä, oli neiti Smarinin vallannut suru ja murhe.
Esteri sanoi viimein:
»Täti.»
»Puhu lapseni.»
Esteri ojensi konsulinna Holman kirjeen. Neiti Smarin sen luettuaan katsoi pitkään Esteriä. Esteri sanoi:
»Meidän, Laurin ja minun, kotipihlajassamme olisi raakkunut varis:
Alfred Levon.»
Neiti Smarin tyrmistyi. Sitten hänen leukansa painuivat rinnalle ja kädet lepäsivät hervottomina helmassa. Mutta yhtäkkiä hän kohotti päänsä, pisti silmälasit silmilleen ja sanoi kuin tuima tuomari:
»Lauri Holma itse on syypää kaikkeen. Sellainen mies! Meni uskomaan, mitä joku typerä, viheliäinen neiti Smarin oli lörpötellyt jollekin toiselle kelvottomalle akalle, rupesi kuuntelemaan, mitä harakka lauloi hänen rakastetustaan, jätti vuosiksi rakastettunsa epätoivoon. Hän oli rikkonut ja he kaikki enemmän sinua kohtaan kuin sinä heitä. He ovat sinulle etkä sinä heille velkaa. Minä tiedän miten olet kärsinyt. Minä kirjoitan heille. Taikka minä lähden itse heidän luokseen ja selitän.» Neiti Smarin nousi seisomaan kuin heti sillä silmänräpäyksellä pannakseen aikomuksensa toimeen.
»Olen käskenyt Rautiaisen tänne ja esittänyt että menisimme heti naimisiin», sanoi Esteri.
Ovikello soi.
Neiti Smarin purskahti itkemään.
Miina syöksyi kammariin ja kuiskasi kähisten kuin olisi jonkun aaveen nähnyt:
»Neiti Esterin sulhanen.»
Neiti Smarin kalpeni ja tuijotti Esteriin, joka oli punastunut ja näytti rauhattomalta.
Miina kuiskasi yhä ja oli aivan kuin itkuun laukeamassa:
»Minä olen nähnyt hänen kasvonsa unissani.»
»Sinä et mene hänen kanssaan naimisiin», sanoi neiti Smarin Esterille.
»Oho! Vai niin!» huudahti Miina sellaisella äänellä kuin hänellä olisi ollut kaikki valta määrätä. »Työlästä on potkia tutkainta vastaan, sillä Jumala on tämän asian jo maailman alusta määrännyt näin.»
Neiti Smarin katsoi pitkään Miinaa.
»Minä olen nähnyt hänet unissani tämän herran», sanoi Miina aivan kuin tämä seikka, joka hänestä oli juuri ihmeellisintä kaikista, olisi todistanut että näin oli määrätty tapahtuvaksi. Ja mikä olisi ettei neiti Esteri menisi ja saisi mennä naimisiin tämän herran kanssa? Miina alkoi neiti Smarinille kuvailla vierasta, ja hänen äänensä kohosi kohoamistaan. Sellainen kuin herran pitää olla! Ei räätälin tekemä, vaan oikea ihminen ja mies. Ja Miina lähti kyökkiin uhaten laittaa kahvit niin hienosti ja komeasti ettei koskaan ennen!
Neiti Smarin jäi seisomaan hämmästyneenä ja ristissä käsin. Ehkä Jumala todella olikin kaikki johtanut näin. Ehkä Rautiainen onkin se oikea mies. Ehkä Esteri tuleekin Rautiaisen kanssa onnelliseksi, onnellisemmaksi kuin koskaan olisi tullut epäluuloisen Lauri Holman kanssa.
»Menkää te, täti, sinne», pyysi Esteri. »Minun on laitettava vähän tukkaani.»
Siinä ei ollut mitään laitettavaa, vaan hän purki tukkansa ja laitteli sitä uudelleen ja uudelleen. Kun hän viimein yritti lähtemään saliin, pysähtyi hän oven taakse. Hän kuuli neiti Smarinin ja Rautiaisen puhelevan vilkkaasti ja nauravankin. Mutta hänellä ei ollut rohkeutta avata ovea.
Hän alkoi kulkea rauhattomana edestakaisin ja pysähtyi ikkunan ääreen katselemaan ulos kadulle kiinnittäen huomionsa pienimpiinkin seikkoihin.
Toisella puolen katua olevan kauppapuodin edustalla seisoi pieni, laiha hevonen, pää alhaalla aivan kuin olisi hävennyt suurta, uutta, komeaa työrekeä, joka sillä oli perässään. Kauppapuodista tuli jauhosäkki kulkien kahdella jalalla. Jauhosäkki pani maata rekeen ja silloin irtautui siltä jalat ja jalkojen päällä oli hyvin leveä ihmisen ruumis kuin monta pystössä olevaa jauhosäkkiä. Minkähän näköinen tuo kummitus on edestäpäin! Se seisoi liikkumatta, selin. Sen luo tuli puodista nainen. Missä hän oli nähnyt tuon naisen? Missä ihmeessä? Ei jaksanut muistaa. Nainen istui ajamaan hevosta, pystyssä olevat jauhosäkit asettuivat jalkoineen rekeen naisen taakse. Silloin näki hän kummituksen kasvot ja muisti kaikki.
Laura Sorvo ja hänen prinssinsä!
Hän ei enää inhonnut Laura Sorvoa. Päinvastoin. Hän ymmärsi niin hyvin nyt. Laura Sorvo oli tahtonut tehdä jonkun onnelliseksi—niin hänkin tahtoi.
Esteri astui saliin.
Täti Smarin heti huudahti hänelle.
»Mutta kuule, Esteri! Herra Rautiainen ja minä olemme vanhoja tuttuja siltä ajalta, kun hän oli koulussa. Hän kävi usein minun poikaini luona.»
Ja aivan kuin se olisi ollut hyvin suuren ilon aihe syleili neiti Smarin Esteriä ja sitten meni suoraa päätä Rautiaisen luo kätellen niin sydämellisen hartaasti ja pitkään, että olisi luullut hänen tahtovan vallata Rautiaisen itselleen kokonaan. He jatkoivat keskustelua kuin välittämättä Esteristä joka oli vetäytynyt istumaan sohvaan.
»Ihme», sanoi neiti Smarin Rautiaiselle, »etten minä jo ennen nimistä muistanut».
Rautiainen selitti, että hänellä kouluaikana oli käypänä nimenä »insinööri». Sen hän oli saanut siitä, että hän yhteen aikaan oli rakennellut kaikenlaisia koneita salaisuudessa miettien ikiliikkujaa. Ja hänet oli haettu insinööriksi Miinan maanjäristyksiin, kun oli tahdottu saada aikaan joku oikein juhlallinen rymäys. Heidän sitten puhellessaan entisistä ajoista ja niistä, jotka siihen aikaan olivat neiti Smarinin luona asuneet, ja muista yhteisistä tuttavista sukelsi esiin milloin yksi milloin toinen Esterillekin tuttu. Kairenius ja Perenius ja moni muu kävi kuin näyttämöllä. Rautiainen parilla kolmella sanalla kuvasi heidät niin tarkoi, että Esterille selvisi heistä monta hänelle ennen käsittämätöntä seikkaa. Liikkuessaan huoneessa sinne tänne oli Rautiainen saanut hyllypöydältä käsiinsä jonkun pienen korukantisen kirjan, jota hän käänteli käsissään ikäänkuin jotain tapaamalta tavattua esinettä, mitä hyvänsä, hyppysiensä ratoksi. Esteri huomasi että kirja oli Lauri Holman runokokoelma, vasta kun Rautiainen kääntyi yhtäkkiä häneen ja sanoi:
»Tässä on kaksi kaunista runoa. Toinen on 'Katse' ja toinen 'Kun hän nauroi'. Minä luin tämän jossakin julkaisussa jo monta vuotta sitten.»
Syntyi äänettömyys.
»Lauri Holma oli hiljattain matkalla täällä. Sanomalehdestä huomasin, että hän oli jossakin juhlantapaisessa juhlapuhujana», sanoi Rautiainen ja aivan kuin luonnollisinta asiaa ainakin kysyi hän Esteriltä: »Tietysti tapasitte toisianne?»
»Tapasimme», vastasi Esteri.
Neiti Smarin nousi ja yritti lähtemään, vaan Esteri pidätti ja sanoi
Rautiaiselle, että he voivat aivan vapaasti puhella tädin läsnäollessa.
»Mitä sanot esitykseeni, että menisimme naimisiin?» kysyi hän sitten.
Rautiainen oli ääneti, aivan niinkuin silloin kun Esteri oli hänelle ojentanut kihlausilmoituksen.
»Jos sinua arveluttaa taloudellinen puoli, niin huomautan, että minä tyydyn aivan yksinkertaiseen ja vaatimattomaan elämään. Ja sitä tahdonkin.»
Rautiainen pysyi ääneti, katse lattiassa, ja rypisti otsaansa.
Neiti Smarin katsoi Esteriin kuin kysyen: Mitä tämä merkitsee?
Äänettömyydestä ei tuntunut loppua tulevankaan.
Esteri alkoi tuimin katsein silmäillä Rautiaista ja kohotti ryhtinsä. Mutta sitten oli hän purskahtaa halveksivaan nauruun. Hän ymmärsi mitä varten Rautiainen oli rauhattomasti hypistellyt Lauri Holman runokokoelmaa, ja mitä Rautiainen oli tarkoittanut ruvetessaan puhumaan Lauri Holmasta. Rautiainen aikoo vaatia selityksiä häneltä. Mene jo! Hän nousi ja sanoi:
»On viisainta ja parasta, että me kumarramme toisillemme ja eroamme!»
»Kunpa olisimmekin aina selvillä siitä», vastasi Rautiainen, »mikä elämässämme on viisainta ja parasta. Valitettavasti on se meidän usein vaikea ratkaista, ja tavallisesti valitsemme sen käden, jossa on erehdys.»
»Minä vapautan teidät kaikista anteeksipyytelemisistä», sanoi Esteri.
»Isäni aikoi peruuttaa kihlausilmoituksen. Niin saatte takaisin nimenne.
Minä kiitän lainasta.»
Miina purjehti sisään juhlallisesti paras pukunsa yllään ja niin kammattuna ja laiteltuna, että oikein. Mutta muut eivät huolineet kahvista kuin vieras, joka hymyillen otti.
»Niinkuin näette, en minä aio poistua», sanoi Rautiainen Miinan mentyä. »Ja jos te poistutte, niin minä suvaitsen istua ja odottaa niin kauan että teidän alkaa lopulta käydä sääliksi ja sanotte: Sehän siellä istuessaan ja odottaessaan kuolee nälkään, mennään kuuntelemaan, mitä sillä on sanottavaa.»
Hän siirtyi lähemmäksi neiti Smarinia ja Esteriä.
»Sinä Esteri näytät olevan hyvin väsynyt», sanoi hän, »sen näen, kuulen ja osaan arvatakin».
Jumala siunatkoon tuota miestä! ajatteli neiti Smarin, joka juuri oli istunut nieleksien vuoroon itkun, vuoroon vihastuksen puuskia.
»Minä todellakin lainasin sinulle nimeni», alkoi Rautiainen. »Siitä yritin sinulle äsken selittämään, vaan sinä ehätit väliin.»
Hetkisen aikaa ääneti oltuaan hän jatkoi:
»Kun me, Esteri, tapasimme silloin maantiellä, niin sinä lähdit juoksemaan pakoon. Seuraavana päivänä, kun tulin luoksesi kumartamaan anteeksi lauseitani, jotka sinä olit väärin ymmärtänyt, vetäydyit sinä mahdollisimman pitkän välimatkan päähän ja asetuit seisomaan tuolin taakse. Tuskin oli puolta tuntia kulunut, kun tulit minua kosimaan mukanasi valmiiksi kirjoitettu ja rahoilla varustettu kihlausilmoitus lähetettäväksi saman päivän postissa pääkaupungin lehtiin.»
Rautiainen kääntyi neiti Smariniin ja sanoi hänelle leikillisesti:
»Niin olen minä vastustamattoman hurmaava, varustettuna yliluonnollisella voimalla kuin paras keltanokkaluutnantti. Mutta minulla ei ole hänen lujaa uskoaan.»
Hän puhui taas Esterille:
»Sinä osoitit ilahduttavaa luottamusta minuun, mutta tekosi oli säälittävän epätoivoinen ponnistus. Me olimme liian outoja ystävinä keskustelemaan asiastasi, joka pakon voimalla painoi sinua. Ei ollut muuta neuvoa kuin ruveta kihloihin väliaikaisesti.»
»Minä vakuutan, etten tarkoittanut mitään väliaikaista!» sanoi Esteri.
Rautiainen purskahti nauramaan sydämellisen makeasti ja sanoi:
»Mitäs jos en uskoisi? Sinä todistaisit sillä, että olethan esittänyt naimisiinmenoa. Minä voisin sanoa: en usko sittenkään! Ja niin edespäin loppumattomiin. Luulisi, että olet syntynyt, kasvanut ja kaiken ikäsi elänyt aina epäuskoisten Tuomaitten parissa. Ei mitään vakuutteluja, vaan puheellaan yksinkertaisesti luottamuksella ja ymmärtämällä toisiamme. Minä tarkoitin väliaikaista kihlausta, minä.»
Hän kääntyi neiti Smariniin.
»Sopiiko sapattina nostaa härkää kaivosta?» sanoi hän. »Tyttöraukka oli menettänyt kaiken tasapainonsa. Hänen täytyi saada aikaa, rauhassa kootakseen itsensä, että sitten voisi tyynesti harkita mikä on viisainta ja parasta tahi ainakin viisaampaa kuin syöstä naimisiin kenen kanssa tahansa. Minä lainasin nimeni, ettei hän tekisi vielä suurempaa tyhmyyttä.»
Neiti Smarin sai äkillisen ja ankaran nuhakohtauksen ja hän ylisti että herra Rautiainen oli tehnyt jalosti ja kauniisti ja pyyteli anteeksi, että hän oli jo pahaakin ajatellut herra Rautiaisesta.
»Ei se mitään», sanoi Rautiainen, »kunhan vain aina lopuksi hyvä tulee. Uskon että nyt suopealla mielellä suotte minulle tämän kupillisen kahvia, joka tarjottiin ilman leivoksia, ilman kermaa, ilman sokuria, jolloin tietysti lusikkakin on tarpeeton.»
»Herra jesta sitä Miinaa!» huudahti neiti Smarin lyöden käsiään yhteen ja riensi kyökkiin.
Neiti Smarinin mentyä jatkoi Rautiainen:
»Pahin pelkoni oli herra nimismies. Hän ei olisi tarvinnut kuin jonkun pienen viittauksen sinulta, ja siihen sinulla olisi tarpeeksi ollut aihetta kohtauksenne johdosta maantiellä.»
Esteri vavahti ja ojensi kätensä Rautiaiselle.
Rautiainen kumarsi vain.
»Minä en kuitenkaan ole ollut niin jalo kuin olen tähän asti itseni kuvaillut. Minä jouduin kiusaukseen eikä minussa ollut miestä sitä vastustamaan.»
Esteri katsoi hämmästyneenä Rautiaista.
»Mitä voikaan ihmissydämessä itää ja kasvaa äkkiä. Kaikki se, minkä luulee jo upottaneensa ja kuolettaneensa ja se minkä luulee jo kuoleutuneen yhtäkkiä virkoaa eloon. Minä antauduin vaaralliseen leikkiin. Minä olen polttanut itseni.»
Hän hymähti ja jatkoi:
»Minulle oli rakkaus ja sellaiset unelmat muka jo aikoja sitten ohimennyt kanta. Siitä tiedosta oli ylpeä tavatessamme maantiellä ja sitten käydessäni sinun luonasi. Ja minä muka hymyilin mielessäni, kun sinä tulit minun luokseni. Kun sinä asiasi esitettyäsi hämmästyit vaitioloani ja kysyit, olitko erehtynyt minun suhteeni, olin minä vakuutettu että valehtelen, kun sanoin: et. Mutta kuitenkin samassa silmänräpäyksessä teen sellaisen teon, että lähetän sinut viemään kihlausilmoitusta postiin.»
»Ymmärsin», sanoi Esteri, »että tahdoit säilyttää vapauteni viimeiseen asti».
»Päinvastoin», sanoi Rautiainen. »Jos olisit käskenyt minun toimittaa sen niin se olisi jäänyt taskuuni.»
Hän laski Lauri Holman runokokoelman kädestään Esterin syliin.
»Ja sinä olisit ollut vapaa niin minusta kuin Lauri Holmasta. Hän, jos en laskuissani ole erehtynyt, oli aikeissa tulla sinne maalle?»
Rautiaisen kysyvään katseeseen Esteri vastasi nyökäyttämällä päätään.
»Te olitte jo tavanneet toisianne ensi kerran sen jälkeen kuin te vuosia sitten olitte istuneet punaruusutarhassa kertoen toisillenne kauniita satuja. Toisella kohtauksellanne ei olisi ollut sitä sähköistä jännitystä. Elämässä ei eletä samaa kahta kertaa.»
Rautiainen nousi.
»Minä olin sinulle kirjoittamassa sinne maalle, kun sain kirjelippusi. Minä olin kovien taistelujen perästä voittanut itseni, mutta luettuani kirjeesi tunsin, että olin turhaan taisteluni taistellut. Suurilla ponnistuksilla olen päässyt nyt tähän asti.»
»Aiotko lähteä?» huudahti Esteri, kun Rautiainen kumarsi.
»Minä olen jo puhunut liikaakin. Tunnen, että kuta enemmän puhun, sitä enemmän järkeni sekautuu. Minun sydämenrauhani vuoksi olisi ollut viisainta ja parasta että olisimme äsken, niinkuin sinä esitit, eronneet vain kumartaen toisillemme.»
Hän ojensi kätensä Esterille sanoen:
»Voimme kuitenkin nyt kätellä. Ensi kerran eläessämme.»
Esteri katsoi pitkään Rautiaista aivan kuin olisi kysynyt: Ensi kerranko kättelemme eläissämme. Hän punastui. Istuessaan Rautiaisen kammarissa siellä maalla Rautiaisen puuhautuessa kaupunkiin oli hän pelolla odottanut Rautiaisen hyväilyjä jäähyväishetkellä ja ollut sitten hyvillään, kun Rautiainen oli unohuttanut edes sanoa hyvästiä. Samaten hän oli ollut tyytyväinen, kun hän oli päässyt äsken saliin, niin ettei Rautiainen ollut häntä kätellytkään. Nyt häntä halutti ojentaa molemmat kätensä, vaan häntä ujostutti. Ojentamatta toistakaan hän kääntyi ja meni ikkunan luo. Siinä seistessään hän kuuli täti Smarinin äänen ja Miinan kahvitarjottimen räminän.
Rautiainen kieltäytyi ottamasta kahvia vastustaen kaikkia neiti Smarinin houkutuksia ja lopuksi sanoi päättävästi:
»Minä nyt lähden.»
Esteristä tuntui kuin jäisi hän yksin tyhjään maailmaan. Hän kääntyi silmät kyynelissä.
Rautiainen riensi Esterin luo, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja sanoi:
»Minä en lähdekään!»
Miina, jonka laitoksista taaskaan ei kukaan ollut huolinut, palasi takaisin silmät taakseen vieraaseen. Hän oli ovella menossa, kun hän yhtäkkiä viskasi käsistään komeat laitoksensa toiseen huoneeseen, ja palasi takaisin lyöden kätensä yhteen.
»Sehän on itse insinööri!» huudahti hän ja pillahti itkemään koettaen huutamalla saada sanat suustaan:
»Herra siunatkoon teitä ja antakoon teille pitkän iän, että näkisitte lastenne lapset.