XX
He asuivat aivan kaupungin laidassa matalassa talossa, jossa oli kaksi pientä kammaria ja kyökki.
Esteri istui ikkunan ääressä, johon näkyi ketoja ja peltoja ja niiden takana metsä.
Oliko hän ollut täällä jo kuukausia? Eikö hän ollut jo vuosia ollut?
Eikö ollut vasta ensimmäistä päivää?
Silloin kun olivat papin luota tänne tulleet, oli huoneessa ollut talvinen hämärä ja ikkunan edessä korkea kinos. Usein hän oli yksin ollessaan unohtunut istumaan katse kinoksen reunan ylitse talviselle taivaalle kadonneena ja ajatukset karkuteillä. Ja kun ovikello oli soinut, jota juuri oli odottanut, oli hän vavahtanut ja kuin kysynyt itseltään: Missä minä olen? Hän oli paennut kammariinsa ja sieltä kuunnellut, kun tulija kysyi: Mitäs kuuluu? Mutta kun Rautiainen oli tullut kammariin ja puristanut hänen kättään lujalla kourallaan, oli tuntunut turvalliselta ja oli haluttanut ojentaa hänelle molemmat kätensä.
Nyt paistoi päivä korkealta, ikkunaan näkyi ketoja ja peltoja ja niiden takana metsä.
Omassa kodissa!
Kun päivänpaisteisessa talossa tyynen lahden pohjukassa, ja korkearintaisen niemen takaa kuuluu tuulen kohina ja meren pauhu. Siellä hän oli kuin peräsimettömässä purressa ajelehtinut. Ihme ettei hän ollut hukkunut!
Hän riensi kammariinsa, nosti helmastaan pienet ompeluksensa sängyn päälle ja painoi niihin kasvonsa, mutta hän ei itkenyt.
Ovikello soi.
Hän kokosi pienet tavaransa helmaansa ja meni istumaan pienelle tuolille sängyn taakse piiloon.
Sieltä kuuntelee hän. Mitäs kuuluu? Kiitoksia, hyvä herra, rouva on kotona, terve ja iloinen. Rautiainen tulee kammariin. Eihän rouva ole kotona! Hän ei tule piilostaan siltä, ennenkuin Rautiainen hänet löytää ja kantaa hänet sylissään pois. Mutta sehän olisi lapsellista! Olkoon, mutta hän tahtoo niin. Ja kun Rautiainen ottaa hänet syliinsä, niin hän kietoo kätensä hänen kaulaansa. Hän tahtoo päästä lähelle, oikein lähelle ja tuta olevansa oikein täydellisessä turvassa, niin että hän voi nauraa. Oo, kuinka hän haluaisi nauraa! Nauraa niin, ettei hän koskaan ennen ole niin nauranut.
Esteri nousi äkkiä seisomaan kalmankalpeana muistamatta ompeluksiaan, jotka hänen helmastaan putosivat lattialle.
Se ei ollutkaan Rautiaisen ääni! Eikähän nyt vielä ollutkaan se aika.
Miina toi nimikortin: Pormestari Alfred Levon!
»Sanokaa», käski Esteri Miinaa, »että herra Rautiainen on tavattavissa puolen tunnin päästä».
»Rouvaa se kysyikin.»
»Käskekää istumaan!» sanoi Esteri yhtäkkiä ja tuimalla äänellä, viskaten vihaisesti nimikortin lattialle.
Hiin järjesti pukunsa ja katsoi pieneen kuvastimeen, joka oli piirongin päällä. Mutta samassa hän sieppasi kuvastimen ja iski sen uuninkylkeen murskaksi. Ja hän astui ehdottomasti etuhuoneeseen.
Levon huudahti:
»Oo, kuinka olet ihastuttava!»
»Ja sinä vihastuttava!» vastasi Esteri.
»Toivon, ettet peruuta sanaasi», sanoi Levon.
»Peruutan», vastasi Esteri. »Olet iljettävä!»
»Suvaitsetko minun istahtaa hetkiseksi?»
»Kernaasti, jos et ole vedolle arka!» sanoi Esteri ja avasi molemmat ikkunat. »Sinä näytät niin rintatautiselta.»
Esteri istahti syrjempään, mutta nousi äkkiä ja siirtyi toiselle puolen, sillä häntä vaivasi Levonin ohimolla lähellä silmää pieni punertava luoma, jota oudon silmä ei olisi huomannutkaan. Mutta istuttuaan toiselle puolen alkoi Esteriä vaivata vielä enemmän. Hänen mieleensä kuvasti, että se luoma oli suuri ja hyvin punainen.
Syntyi hetkiseksi aikaa äänettömyys. Esteri oli suutuksissa itseensä, että hiin oli kiihtynyt. Levonin kanssa puhellessa piti olla tyyni ja varovainen, tiesi hän, muuten saa ansan kaulaansa omista sanoistaan. Hän päätti, että hän Levonin nolaa.
»Olisi minulle suuri apu ja huojennus», sanoi hän, »jos olisit asiasi, joka sinulla on minulle, puhunut miehelleni. Pyydän, käänny hänen puoleensa, minä olen siitä sinulle varsin kiitollinen.»
»Minä tulin pyytämään apua», sanoi Levon.
»Ohoo! Kun herra pormestari näin matalasta majasta tulee apua pyytämään, niin voi olla varma ettei ole kysymys kassanvajauksista.»
»Niistä juuri.»
»Vai niin. Sinä vain annat valjastaa itseäs yhä edelleen. Onko jo revolveri taskussa?»
»On.»
»Olisi hauska nähdä!»
Levon näytti.
»Totisesti. Alanpa melkein luulla, että sinuun voi luottaa», sanoi
Esteri halveksivasti. »No miten voisin sinua auttaa?»
»Sen olet jo tehnyt.»
»Mitä tarkoitat?»
»Salaisuutesi ei ole enää minun yksinäni, ja miehesi on v.t. viskaali.»
»Raukka!» huudahti Esteri. »Minunko pitäisi olla ilmiantajasi?»
»Samaan tehtävään pyysit äsken sinä puolestasi minua.»
Esterin täytyi väistää Levonin katsetta.
»Sinä, Esteri, teit väärin minua kohtaan, jättäessäsi minut», sanoi
Levon.
»Kuka se jätti? Minäkö vai sinä?» sanoi Esteri. »Sinä aloit puhua velvollisuudestasi mennä naimisiin minun kanssani.»
»Sinä katosit, ei kukaan tiennyt mihin», sanoi Levon.
»Olisit kysellyt kiviltä ja kannoilta, olisit etsinyt, kunnes olisit löytänyt minut syrjäiseltä paikalta, yksinäisestä mökistä, jossa olin kauheassa tuskassa.»
»Mutta palattuasi et laskenut minua puheillesi, vaikka pyrin», sanoi
Levon.
»Sinä pyrit sitten, kun minä olin tullut ja toreilla ja kaduilla puolialastomana osoittanut, ettei sinulla ole mitään velvollisuuksia minua kohtaan.»
»Mutta sinulla oli minua kohtaan», sanoi Levon. »Minä olin, käyttääkseni äskeistä sanaasi rintatautinen, hyvin sairas. Sinä olit ottanut minut parantaaksesi. Sinä olit kuin kainalosta väkivallalla nostanut minut jaloilleni ja sitten jätit minut yksin kaatumaan pääni kiveen. Ainoa lääkkeeni oli sinun voimasi ja rohkeutesi. Ja minusta lopulta olisi tullut terve, tosin hitaasti, vaan varmasti.»
Syntyi hiljaisuus.
Esterille muistui mieleen, kun he olivat purjehdusretkellä kaukaiseen saareen meren ulapalla. He kumpikin loistoon, kunniaan, imarteluihin ja elämän turhuuteen kyllästyneinä olivat kuvanneet itselleen uuden elämän ja puhtaan onnen, tuulen suhistessa aution saaren puissa, läikän loiskiessa rantaa vasten ja auringon laskiessa mereen. Levonen katse oli ollut niin rehellinen ja nöyrä, ja hän oli ollut kaunis niinkuin nytkin.
»Eikö ole sinulla mitään keinoa?» kysyi Esteri aivan tietämättään.
»Rikas avioliitto?» sanoi Levon. »Sitäkö tarkoitat? Mitä se auttaisi?
Maksaisin kaikki, entäs sitten?»
»Minä en tiedä», sanoi Esteri.
»Sinä tiedät», sanoi Levon, tuli ja polvistui Esterin eteen. Hän oli avuttoman näköinen, hänen rukoileva katseensa lapsellisen avonainen. Esteristä tuntui aivan kuin joku olisi pakottanut hänet ojentamaan kätensä Levonille. Mutta samassa hän hypähti istualtaan ja kysyi:
»Sinunko kanssasi Amerikkaan?»
»Niin».
»Valehtelet!» huudahti Esteri sysäten Levonia jalallaan, niin että tämä horjahti. »Tulit liian lähelle, että aloit ketulle haista!»
Levon nousi.
»Minua ilahuttaa», sanoi hän. »Pelkäsin tullessani, että olet välinpitämätön minusta.»
»Elä ilahuta itseäsi väärillä laskuilla! Minä jo tunnen sinut.»
»Minä myös sinut», sanoi Levon katsoen Esteriin, aivan kuin olisi kysynyt: Eikö kaksi kertaa kaksi ole neljä? »Sinä rakastit Lauri Holmaa yli kaiken. Lähdit häntä pakoon ja kiiruhdit kihloihin ja naimisiin Rautiaisen kanssa, joka oli rappiolle joutunut herrasmies.»
»Yläpuolella sinun aina!» sanoi Esteri.
»Siinäpä se onkin onnettomuutesi», sanoi Levon. »Minun mielestäni hän on yläpuolella Lauri Holmankin—miehekseen.»
Esteri katsoi pitkään Levonia, ivasiko hän vai oliko hän lukenut hänen sisimmät tunteensa, joita hän ei ollut uskaltanut itselleen selittää.
»Erehdynkö laskiessani», jatkoi Levon, »että sinä et ole päässyt niin lähelle Rautiaista kuin tahtoisit, et ole voinut kietoa käsiäsi hänen kaulaansa, et ole voinut nauraa onnenkirkasta nauruasi? Et ole voinut vaikka sydämestäsi olet halunnut.»
»Mefisto!» huudahti Esteri.
»Joka omaksi kukistamisekseni tulin tuomaan aseet sinun käsiisi», vastasi Levon, »ja huomasin että voin olla sinulle pelastukseksi».
Levon kumarsi.
»Muista minua!»
Esteri jäi seisomaan ja hän katsoi kauhulla, kun Levon meni ikkunan ohi kiirehtimättä, aivan kuin olisi ollut vain huvikseen kävelemässä, astui hitaasti, hyvin hitaasti ja päätään kääntämättä kuin herra Store.
Muista minua!
Esteri vaipui istumaan eikä tiennyt, missä hän oli.
Ovikello soi.
»Mitä kuuluu?»
»Kiitoksia, hyvä herra, rouva on kotona, iloinen ja terve», vastasi
Miina totuttuun tapaansa.
Rautiainen tuli peräkammariin.
»Eihän hän ole kotona», lausui hän itsekseen ihmeissään. Aina hän tähän aikaan kotia tullessaan oli tavannut Esterin kammarissa, seisomassa kuin olisi odottanut häntä. Ja Rautiainen, aivan kuin ei olisi uskonut todeksi tätä, katseli ympärilleen. Hänen silmänsä sattuivat kuvastimen sirpaleet lattialla, ja niiden seassa oli nimikortti.
»Mitä tämä on? Alfred Levon!»
Esteri makasi lattialla sängyn takana.
Rautiainen syöksyi hänen tykönsä, nosti hänet käsivarsilleen kuin pienen lapsen ja istutti syliinsä.
»Esteri! Esteri! Aukaise silmäsi ja katso minuun. Aukaise silmäsi.»
Esteri makasi hervottomana hänen sylissään, kalpeana ja silmät ummessa.
Hän nosti Esterin kädet kaulalleen.
»Aukaise silmäsi ja katso minuun. Kas niin. Nyt tulee hyvä. Ei ole enää mitään hätää, eihän!»
»Anna minun olla vielä näin vähän aikaa», sanoi Esteri. »Minä kerron sitten sinulle kaikki.»
»Ei sinun tarvitse kertoa», sanoi Rautiainen. »Emme voi koskaan täydellisesti selittää itseämme toisillemme. Tekoihimme ja koko elämäämme vaikuttavat monet erilaiset asiat yhtäaikaa ja usein valtavasti ja ratkaisevasti pieni, mitätön niin sanoakseni mikroskoopillinen seikka. Toistemme ymmärtämiseen tarvitsemme pitkät, hienon hienot ja herkät tuntosarvet.»
»Minkä vuoksi olet ollut niin kaukana minusta?» sanoi Esteri.
»Olemme nyt sitä lähempänä», vastasi Rautiainen.
»Ja nyt minun pitää kuolla», sanoi Esteri ja purskahti itkemään.