XXI
Tyttö, niinkuin Esteri oli toivonutkin.
»Minä olen onnellinen», lausui hän väsyneellä äänellä ojennettuaan kätensä Rautiaiselle. »Minä en sittenkään ole koskaan päässyt niin lähelle kuin olen tahtonut. On ollut aina jotakin, joka on erottanut. Nyt on, joka meidät yhdistää aivan, aivan, aivan lähelle. Eikö niin? Minä aina tuon hänet sinulle, sinun hypiteltäväksesi, sinun polvellesi, ja hän juoksee sinua vastaan ja hänestä tulee minulle uusi nuoruus, puhdas ja kirkas ja onnellinen. Eikö niin?»
»Niin, niin, ystäväni», sanoi Rautiainen. »Mutta sinä et saa puhella nyt niin paljon. Se on sinulta kielletty.»
»Hän on terve ja kaunis, eikö niin? Hänellä on kaunis leuka ja kaunis hiusmarto niin kuin sinulla ja kirkkaanvalkoiset, puhtaat ohimot, eikö niin?»
Rautiainen tuli peräkammariin.
»Kultaseni, eihän pikkuraukasta vielä tiedä kenen hänellä on mikin. Ja sinun täytyy olla nyt ääneti. Meidän on toteltava lääkäriä. Lupaa nyt minulle, että olet tottelevainen sillä aikaa kuin minä olen poissa.»
»Vaan enkö minä saa häntä nähdä? Pikimmältään vain. Tuo sinä hänet tänne, kanna käsissäsi ja näytä.»
»Tottele nyt minua, Esteri. Lääkäri on sanonut, että sinä olet heikko ja sinun pitää levätä rauhallisesti.»
»Mutta hän on minun lapseni ja minulla on oikeus saada nähdä hänet», huudahti Esteri. »Tuo hänet tänne, minä vaadin!»
Rautiainen laski kätensä Esterin otsalle rauhoittavasti ja sanoi:
»Nyt ei puhuta sanaakaan enää. Sinä olet minun suuri lapseni, se on nyt ja aina tärkeintä kaikista, ja minä vaadin tottelevaisuutta nyt.»
»Anna minulle kätesi», sanoi Esteri. »Sinä olet minun isäni, äitini, veljeni, ystäväni. Minä en kaipaa koskaan ketään, kun sinä olet lähellä. Enkä pelkää mitään. Miten olimme ennen niin outoja?»
»Hyvä ystävä». sanoi Rautiainen pyytävästi.
»Yksi lause vain enää. Sinä olet niin kaunis, ja minä olen sinun suuri lapsesi ja saan sinulle palkituksi kaikki ja sinulla on nyt kaksi lasta ja sinä ja tuo ilkeä neiti ja paholaislääkäri olette tyhmiä ja julmia, kun ette näytä minulle minun lastani ja anna minun puhella ja nauraa.»
»Esteri!»
»Anna minulle toinenkin kätesi», pyysi Esteri ja painoi sitten silmänsä kiinni.
Kun hän heräsi, oli Rautiainen poissa.
»Missä mieheni on?» kysyi Esteri neidiltä, joka häntä hoiti.
»Tietysti virastossaan», vastasi neiti.
»Missä lapsi?»
»Toisessa huoneessa, vaunussa nukkua tuuhottaa», sanoi neiti ja alkoi puhella niin, ettei Esteri saanut sanan vuoroa. Ja mitä hän puhui? Lörpötteli kaikkea, joutavia seikkoja, tuulta ja taivasta! Aivan kuin se olisi ollut jotakin hyvin harvinaista ja merkillistä, että on täysi syksy, puut varistaneet lehtensä ja pian tulossa talvi. Neiti oli aivan mahdoton. Ja hän oli aivan kuin vähäkuuloinenkin, että ei vastannut siihen, mitä häneltä kysyi, tahi jos vastasikin, niin vastasi aivan hassusti. Mutta silloin hän kyllä kuuli, kun täti Smarin oli käymässä ja Esteri tältä kyseli lapsesta. Täti Smarin ei ehtinyt koskaan vastata Esterin kysymykseen, ennen kuin neidillä oli joku sukkeluus sanottavana. Mutta mikä ilo ja onni, kun neidin piti mennä pistäytymään kotonaan viideksi minuutiksi, ja siksi aikaa tuli Miina istumaan toveriksi.
»Onko se pieni Miinan mielestä kaunis?» kysyi Esteri.
»Kaunis, kaunis! Kaunis kuin äitinsäkin», sanoi Miina.
»Minkälaiset silmät?»
»Suuret, kauniit, kirkkaat silmät.»
»Minkälaiset sillä on ohimot?»
Miina pyörähti selin ja teki eleitä, aivan kuin olisi joku häntä korvasta nipistänyt.
»Minkälaiset ohimot?» uudisti Esteri.
»Nehän sillä ovatkin kauniit», alkoi Miina yhä selin ollen puuhaavinaan jotakin.
Esteri oli ääneti. Hetken kuluttua sanoi hän:
»Miina! käykääpä minulle hakemassa lasi oikein raitista vettä.»
Kun Miina palasi kyökistä vesilasi kädessä, näki hän lapsenvaunun yli kumarruksissaan valkoisen haamun. Hän silmänräpäyksen ajaksi muuttui liikkumattomaksi kauhun ja säikähdyksen patsaaksi, vaan sitten viskasi lasin kädestään syösten vaunun luo. Siihen kun hän ehti paikalle, oli vaunu kumossa, rouva makasi lattialla lapsi vieressä hervottomalla käsivarrella, kuolleilta näyttäen kumpikin.
Miina nosti vaunut pystyyn, nosti hengettömän lapsen sinne, tempasi rouvan käsivarsilleen ja kantoi hänet sänkyynsä.
Samassa tuli neiti.
»Mitä on tapahtunut?»
»No minä onneton, joka olen niin kömpelö, minä kaadoin lapsen vaunut ja rouva säikähti.»
Rautiainen, joka oli haettu heti kotia, tutki sitten kahden kesken, miten Miina oli kaatanut vaunut. Ja Miina selitti ja näytti hyvin toimessa aivan kuin kunnioikseen. Ja lopuksi rupesi itkemään ja sanoi:
»Minkä vuoksi ei herra voi uskoa minua?»
Herra sanoi uskovansa.
Yötä päivää Rautiainen istui hourivan sairaan vuoteen ääressä, ja milloin poistui vähäksi aikaa levähtämään, uudisti hän määräyksensä, että jos sairas näyttää hetkisenkään tulevan tajuunsa, on hänet heti kutsuttava. Mutta sitä hetkeä ei näyttänyt tulevan, sairas vuoroon houraili rajusti, vuoroon makasi raukeana kuin kuollut. Lääkäri käydessään pudisti aina arveluttavammin päätään, kunnes viimein julisti varmasti tuomionsa. Oli vain hetken kysymys enää.
»Tunnetko minua?» kysyi neiti Smarin kerran, kun oli vuorostaan istumassa sairasvuoteen ääressä ja näki Esterin katsovan häntä pitkään.
»Tunnen toki», vastasi Esteri. »Ottakaa pois silmälasit.»
»Sinä tunnet», ilahtui neiti Smarin, viskasi silmälasinsa tietämättä mihin.
»Äiti», sanoi Esteri.
»En, rakkaani», selitti neiti Smarin. »Olen vain sinun täti raukkasi.»
Esteri hymähti ja sanoi:
»Ei olla nyt niin virallisia.»
Hän ojensi kätensä.
»Rukoilkaa minun puolestani», sanoi hän puristaen lujasti neiti Smarinin kättä. »Rukoilkaa!»
Hän karkasi istualleen.
»Rukoilkaa, että näen hänet.»
Kun neiti Smarin sai hänet makuulleen ja rauhoittumaan, alkoi hän itkeä.
»Minä surmasin hänet, ettei hänen tarvitsisi kärsiä. Panin pään kivelle ja löin halolla päähän. Ja se katsoi niin luottavasti minuun.»
Hetken aikaa levättyään rauhallisesti Esteri avasi taas silmänsä ja kysyi:
»Onko Lauri kotona?»
Neiti Smarin oli ääneti.
Esteri huiskautti kädellään, aivan kuin olisi jotakin karkoittanut silmiensä edestä.
»Ettekö ymmärrä, täti?»
»Tarkoitatko Eemeliä?»
»Tietysti.»
Neiti Smarin kutsui Rautiaisen.
»Tunnetko?» kysyi Rautiainen.
»Tunnen, tunnen, tunnen.»
Rautiainen viittasi neiti Smarinin poistumaan.
»Minä olen nähnyt sinut vuoteeni ääressä, vaan minua on alinomaa viety ja kuljetettu, että minulla ei ole ollut rauhaa puhella sinun kanssasi. Ja aina kun sinä olit poissa, tuli herra Store. Ethän mene nyt enää pois?»
»En mene, en», sanoi Rautiainen ja otti Esterin molemmista käsistä.
»Olemme nyt kahden.»
Esteri painoi silmänsä kiinni, aivan kuin olisi nukkunut. Mutta yhtäkkiä hän ne avasi ja sanoi:
»Kuule, elä sano forstmestarille, että pienellä raukalla on punainen ohimo.—Missä sinä olet? Missä on minun mieheni?»
»Tässä minä olen, hyvä ystäväni, tässä minä olen», sanoi Rautiainen puristaen sairaan käsiä.
»Niin, siinähän sinä olet», sanoi Esteri hymyillen. »Onko se meidän pikku raukka minun äitini tykönä?»
»On.»
»Minä suutelin sitä raukkaa.—Kuule, käske mennä pois tuon herra Storen.
Hänellä ei ole minun kanssani mitään tekemistä. Minä olen puhunut
Jumalan kanssa. Jumala sanoi, että tyhmästi teit Esteri ja että sinä
Esteri raukka olet elämässäsi tehnyt vain paljaita tyhmyyksiä. Mutta hän
nauroi. Totisesti hän nauroi!»
Esteri nousi istumaan ja väitti:
»Sinä et usko että Jumala nauroi, mutta hän nauroi!»
»Uskon, uskon», vakuutti Rautiainen rauhoittaen hourivaa ja laski hänet makuulleen.
Esteri vaipui uneen. Iltapäivällä odotettiin lopun tulevan. Hän vielä avasi silmänsä ja katseli ympärillä olevia ja kysyi:
»Kuka puhui Juhosta?»
Ei ollut kukaan puhunut.
Hän käski täti Smarinin ja Miinan tulla lähemmäksi ja Rautiaisen ottaa hänen molemmat kätensä.
»Nyt ruskottaa. Näettekö? Ruskottaa niin kauniisti. Ja näin loppuu satu Esteristä, jota te niin vilpittömästi ja niin paljon olette rakastaneet.»
Hän nauroi kirkkaasti.
* * * * *
Lauri Holma, maatilanomistaja ja innokas jäsen koolla olevilla maamiespäivillä, luopui puheenvuorostaan ja jätti puolestaan sikseen tärkeän kysymyksen kuultuaan hautauskellojen alkavan soida.
Hän kiersi hautuumaalle pienen syrjäportin kautta, joka vinkui pahasti saranoissaan, kulki varpaillaan hautapaikan läheisyyteen pysähtyen muutaman puun suojaan.
Joukko haudan ympärillä oli pieni. Hän tunsi heidät kaikki, Rautiaisen, neiti Smarinin, Miinan, kunnallislautakunnan esimiehen Juho Anttosen, joka myös oli maamiespäivillä, ja vanhan valkotukkaisen, kumaraharteisen herran hän arvasi Esteri-vainajan isäksi.
Aivan kuin sekin olisi ollut liikaa, että hän näin syrjästä katseli, alkoi sataa sakeasti suuria lumihiuteita peittäen hänen näkyvistään haudan seudun ja joukon sen ympärillä. Hän kuuli vain lukkarin laulun ja papin luvut ja sitten mullan kumun arkkua vasten, kun hautaa alettiin luoda umpeen.
Kun hän viimein hiipi haudalle, oli korkeaksi luotu hautakumpu valkoisen lumen peitossa, kaikki jäljet ummessa, ja ympärillä syvä hiljaisuus.
Hän otti puukkonsa, katkaisi muutamasta kuusesta lehvän ja astui kummun ääreen.
»Muut muistot haihtuu, katoaa,
yks säilyy yksinään…»
Joku nauroi.
Hän katseli hurjistuneena ympärilleen ja keksi naurajan puusta.
Harakka!
Hän viskasi sitä puukollaan. Se nauroi yhä makeammin, räkätti hirveästi. Kooten multakokkareita alkoi hän viskellä sitä ja lähti ajamaan sitä jäljestä.
Kun hän palasi haudalle, oli siinä kukkalaite, suuri ja loistokas. Hän potkaisi sitä niin että se katosi korkealle sakeaan ilmaan, mistä sitten värikkäitä kukkia laskeutui suurten valkoisten lumiperhosten mukana haudalle ja sen ympärille.
Kaukaa kuului harakan nauru.
Häneltä putosi kuusenlehvä kädestä, ja maahan tuijottaen hän lähti astumaan haudalta, vaan kuuli jostakin äänen.
»Auta minua.»
Hän pysähtyi katselemaan ympärilleen.
»Auta minua.»
Muutaman puun juurella sen runkoa vasten nojaten istui Alfred Levon, keskellä otsaa punainen reikä, josta valui veri pitkin nenänvartta.
»Aa, sinä!» huudahti Holma. »Sinäkö kurja raukka se olit?»
»Kurja olen ollut ja raukka, olen ja aina pysyn», sanoi Levon. »Mutta et sinäkään mikään sankari ole ollut.»
Holman tukemana Alfred Levon kulki hoippuen kaupunkiin.