ARKA KOHTA
Kreikkalaisesta sankarista Akilleesta kerrotaan, että hänen ruumiistaan kilpistyivät nuolet ja keihäät haavoittamatta. Mutta toinen kantapää oli altis: se oli hänen arka kohtansa.
Arka kohtansa oli kummallakin Pekalla, niin sankareita kuin olivatkin.
Toinen oli Pekka Myllylä, lyhemmässä muodossa Mylly-Pekka, jota nimeä poikajoukossa käytettiin, toinen vain Pekka eli — kaikessa salaisuudessa sanottuna — Paljas-Pekka.
Mylly-Pekka oli pisin poika joukossa, vaikka ei ollutkaan vanhimpia. Siro kuin kangasmänty, notkea kuin koivunvarpa. Luotu merimieheksi, joka hänestä sitten tulikin. Sen ikäisille pojille oli kunniaksi jo se, että pääsivät frekatin märssykoriin saakka, mutta Mylly-Pekka kiipesi ylimmälle raalle ja siinä makasi selällään. Sitä sillankäsipuuta ei ollut, jota hän ei olisi uskaltanut kävellä, ei niin leveää ojaa, jonka yli ei hypännyt, ei aitaa, josta ei yli päässyt. Hän oli ainoa, joka kävi maneesin, kaupungin laidassa olevan vanhan aution sotilaskasarmin katolla, jonne ei ollut tikapuita, ja jonka sudenkaulalle salvetut nurkat olivat laudoitetut. Parhaimmat kyllä kiipesivät räystään alle asti, vaan siinä nurkkauksen ulkoneva hattulaudoitus pani eteen voittamattoman esteen. Turhaa yrittääkään ylemmäksi, niin turhaa, että Mylly-Pekka ei ollut viitsinyt kiivetä räystään alle koettamaankaan. Mutta kerran toinen Pekka sai päähänpiston sanoa hotaista:
»Minäpä käväisen tuolla maneesin katolla.»
Minäpä käväisen! Aivan kuin sinne olisi ollut käsipuilla varustetut portaat. Ja poikajoukon ällistykseksi hän juoksujalassa menee nurkkaukselle ja alkaa kiivetä. Mutta poikajoukossa jännitys loppuu siihen, mihin Pekan kiipeäminenkin: räystään alle. Siellä oli Paljas-Pekka ennenkin käynyt, niin että se ei ollut mitään uutta, ja pojat ratkesivat nauraa hohottamaan ja rupesivat ivailemaan.
Paljas-Pekka oli erehtynyt: hän oli leikillään kehunut, vaan toiset olivatkin ottaneet todeksi. Ja niin hän oli ajattelemattomasti pannut arvonsa ja kunniansa alttiiksi. Mutta hän oli viisas poika, hän ei sanonut: Ettekö te tomppelit leikkiä ymmärrä? Silloin ne vasta olisivatkin ivailleet. Maahan tultuaan hän rauhallisesti nosteli housujaan, jotka olivat hienon nuoravyön varassa, ja kysyi:
»Pääseekö Mylly-Pekka?»
Pojat töllistelemään toisiaan suu auki aivan kuin että: Niin tosiaankin? Ja he jäivät äänettöminä tuumimaan itsekseen: Eihän kukaan voi päästä maneesin katolle! Mutta toisakseen taas: Minnekkä ei Mylly-Pekka pääsisi? Ja näin pojilla oli edessään kaksi vastakkaista mahdottomuutta: mahdotonta kenenkään päästä maneesin katolle, mahdotonta Mylly-Pekan olla pääsemättä.
Paljas-Pekka hymyillen katsoi äänettömiä poikia, että joko alkavat leikin ymmärtää. Mutta muuan poika, vähäpätöisin joukosta, sellainen, jota ei pidetty oikein viisaanakaan, sanoi kehumatta, vaan täydellä uskolla ja luottamuksella:
»Kyllä Mylly-Pekka pääsee.»
Ei kukaan edellistä puhujaa kannattanut, vaan eipä, Paljas-Pekan suureksi hämmästykseksi, yksikään vastustanutkaan. Asia oli siis huonolla tolalla. Paljas-Pekka ymmärsi, ettei ollut mitään hyötyä ruveta selittämään tuolle tyhmälle, ettei sinne voi päästä kuin lentävä lintu, sillä tuo tyhmä olisi väittänyt vain: Kyllä sinne Mylly-Pekka pääsee. Ratkaistakseen asian yhdellä iskulla Paljas-Pekka sanoi:
»Pannaan veto.»
»Pannaan vain», sanoi se tyhmä poika.
Paljas-Pekka ällistyi.
Toiset pojat jo alkoivat virnuilla ja kuului ääni:
»Ei Pekka uskallakaan panna vetoa, jänistää.»
Pekka määritteli ankarat vetoehdot.
Se tyhmä poika suostui sittenkin empimättä.
Nyt oli asia jännittävä.
»Kyllä sinä, raukka, nyt hävisit pahasti», säälitteli Paljas-Pekka. Hän todella sääli toveriaan.
Mutta se tyhmä poika sanoi mahtipontisesti:
»Ei ole vielä senaatissa päätetty, kumpi meistä häviää.»
Pojista toiset kallistuivat tyhmän pojan puolelle, mutta toiset jo olivat varmoja, että tietysti hän häviää.
No, ei muuta kuin hakemaan Mylly-Pekkaa koko joukolla ja suurella touhulla.
Mylly-Pekka oli hoitelemassa pientä sisartaan äidin ollessa jollakin asialla kaupungilla. Hän selitti, ettei hän pääse, ennenkuin äitinsä tulee, sillä ei voinut jättää lasta yksin. Mutta toisista asia oli niin tärkeä, että se piti saada heti ratkaistuksi, ja he ehdottivat, että otetaan tyttö mukaan, eihän tuo paljon paina. Niin lähdettiin, Mylly-Pekka kantaen sylissä Liisaa, joka maneesin luo tultua istutettiin hiekalle leikkimään ja jolle muuan leipurivaimon poika antoi taskustaan, ainaisesta varastostaan, palan nisuleipää mutusteltavaksi.
Mylly-Pekka katseli nurkkausta puolelta ja toiselta, pudisti epäröivästi päätään, mutta sitten viskasi lakkinsa maahan ja lähti kiipeämään vikkelästi kuin kissa. Puolitiessä menossa hän pysähtyi äkkiä ja sanoi:
»Pitäkää huoli, ettei lapsi itke.»
»Kyllä, kyllä», huudettiin, ja se nisutasku tarjosi Liisalle nisupalaa toiseenkin käteen. Mutta Liisa ei huolinut, vaan hyvin levottomana katseli etsivästi poikajoukkoon.
»Liisa! Veli on täällä!» huusi Mylly-Pekka, ja Liisa hänet huomattuaan hymyili iloisesti ja huiskutti käsiään riemastuneena.
Mylly-Pekka räystään alle tultuaan kopeloi ja tapaili tapailemistaan, vaan ei saanut sopivaa tukipistettä. Hän jo asettui liikkumattomaksi, ruumiin paino varauksien raossa olevien sormenpäitten ja varpaitten varassa, ja pää kenossa katseli ylös. Näytti siltä, että hänenkin tiensä päättyy siihen, mihin muittenkin oli päättynyt. Mutta hetken katseltuaan hän kuljetti toisen kätensä hattulaudoituksen reunaa myöten rakennuksen päätypuolelle ja ojennetun kätensä yltämällä kahmasi kourin kiinni laudoituksen reunaan. Soviteltuaan sormiaan muutamia kertoja hän heittäysi tuon yhden käden varaan riippumaan, niin siirtyen rakennuksen päätypuolelle, jossa hänen ruumiinsa lekkui siellä korkealla seinällä kuin kellon heiluri.
Hirvittävää! Poikajoukko seisoi ja tähysti henkeä pidättäen.
Pikku Liisa nauroi kirkkaasti.
»Voi hyvä Jumala… Voi taivaan Isä … voi rakas Pekka…» kuului hätääntynyt ääni. Mylly-Pekan äiti oli siinä ja rukoili.
Mylly-Pekka, kun hänen ruumiinsa oli herennyt heilumasta koukisti käsivarttaan kohottaen itseään, että pääsi kiinni hattulaudoituksesta toisellakin kädellä.
Helpotuksen huokaus pääsi poikajoukosta. Ei näyttänyt enää niin hirveältä, kun hän nyt riippui kahden käden varassa. Mutta mihin hän siitä pääsee? Jaloilla ei mitään tukea, ne roikkuivat joutilaina ilmassa, käsiään hän ei siis voinut siirtää mihinkään. Ei pääse ylös eikä pääse alas. Ja alla oli päätyseinässä olevan oven porraskivitys, johon putoaa.
Mylly-Pekan äiti juoksi lähimpään taloon hakemaan apua ja tikapuita.
Mylly-Pekka riippui liikkumatta hetken aikaa: hän leväytti toista kättä, joka oli ollut ankarassa jännityksessä ruumiin lekkuessa sen varassa. Mutta sitten hän koukisti käsivartensa kohottaen päänsä hattulaudoituksen tasalle, tarttui hampain hattulaudoituksen reunaan, jäi hampaistaan riippumaan ja — kädet olivat vapaina. Molemmin käsin hän kurotti kiinni katon päätylaudasta, kohotti keveästi ruumistaan, sai toisen jalan hattulaudoitukselle, sitten muutamia vikkeliä liikkeitä ja hän oli katolla mahallaan. Pyörähdettyään istualleen hän katseli alas ja huusi herttaisen hymyilevällä äänellä:
»Liisa! Missä veli?»
Liisa remahti nauramaan oikein sydämen pohjasta niinkuin kotona leikkiessä veljen kanssa piilosilla. Ja hän huiskutti käsiään aivan kuin hänkin olisi tahtonut katolle.
Mylly-Pekka laskeutui räystäälle ja toisten aavistamatta hänen aijettaan heittäysi lentoon hypäten hiekalle jonkun matkaa Liisasta.
»Jalat poikki, varmasti!» huudettiin.
Mutta Mylly-Pekka kaikkien riemuksi, joka purkautui nauruun, kyykki jäniksen laukkaa Liisan luo, puski päällään Liisaa, joka nauraa remuten repi veljen punaista tukkaa.
Tämä Mylly-Pekan punainen tukka oli hänen arka kohtansa.
Jos joku hänen tovereistaan pikastuessa tahi painissa kiihtyessään tarttui häntä tukkaan ja kiskoi minkä jaksoi, niin siitä hän ei välittänyt, hymyili vain niinkuin pikku sisarelleen tämän repiessä, niin että se näytti hänestä olevan vain hauskaa. Mutta pilantekoa tukastaan, sitä hän ei sietänyt.
Oikeastaan ei olisi ollutkaan hänen tukassaan mitään pilkkaamista. Päinvastoin se oli kaunis, kauniin värinen ja kiharainen. Se väliin, auringon sopivasti siihen paistaessa, aivan kuin loimusi punaisin liekein. Kerran muuan lapsi olikin osottaen Mylly-Pekan tukkaa sanonut: Palaa! Siitäpä sitten oli kehittynytkin Mylly-Pekkaa tarkottava hokema: »Mylly palaa!»
Näillä kahdella sanalla Mylly-Pekka aina lähti heti joukosta, astui hartiat kumarassa taakseen katsomatta. Olipa hänen nähty joskus sen vuoksi itkevänkin. Ja kun hän ei koskaan käynyt ketään kurittamaan, niin oli tuota asetta häntä vastaan helppo käyttää kenen hyvänsä ja kuinka vähäpätöisestä syystä tahansa ja syyttäkin, paljaasta kiusanteon halusta.
Aivan toisellainen oli toinen Pekka — Paljas-Pekka, joksi häntä sanottiin poikain kesken, mutta ei hänen itsensä kuullen, sillä tämä nimi oli taas hänen arka kohtansa. Auta armias sitä, joka siihen kosketti!
Tämä nimi oli syntynyt siten, että Pekalla poikain tieten ei ollut sukunimeä, vanhemmat ihmiset kun hänestä puhuessaan aina sanoivat vain: Se Karhulammin Matleenan poika. Siihen ei taas pojilla ollut aikaa noin pitkään nimittelyyn. Yksistään Pekan nimellä hän kulki siihen saakka, kun Mylly-Pekka tuli tähän osaan kaupunkia vanhempainsa muutettua tänne kaupungin toiselta laidalta. Silloin oli Mylly-Pekka ja Pekka. Mutta sehän oli pahasti ontuvaa. Siis Mylly-Pekka ja paljas Pekka.
Nimi oli siis aivan viaton, mutta hieman leikillinenkin. Ja tämän merkityksen joku viisas joukossa kehitti näkyviin keksimällä hokeman: Paljas Pekka kuin peukalo, ei housuja, ei paitaa. Se huvitti poikajoukkoa — paljonkos siihen tarvitaan joukon huvittamiseen. Mutta Pekka närkästyi — paljonkos siihenkään tarvitaan, että asianomainen närkästyy. Ja joukon lysti loppui lyhyeen. Paljas-Pekka antoi kuuman korvapuustin neroniekalle keksijälle.
Siitä alkaen hän ei suvainnut enää nimenään Paljas-Pekkaa. Siinä silmänräpäyksessä kun hän kuuli tuon nimen jonkun suusta, hän puotalti korvalle tahi antoi nyrkin iskun, jotta onneton esine tuiskahti kenttään kuin salaman iskemänä. Harvoin häneltä pakoon pääsi, jos oli ulompanakin. Hän ampasi jälkeen kuin nuoli, oli niskassa kiinni ennenkuin toinen aavistikaan ja silloin iskuja sateli kuin rakeita, sillä hän antoi »vähän juoksuvaivoistaankin». Pakoon pääsemällä pelastui ainoastaan toistaiseksi, ensinäkemään. Hän ei unohuttanut eikä anteeksi antanut, ei heltynyt rukouksilla, sulanut ei mairitteluilla, eikä lahjoillakaan leppynyt. Hän oli järkähtämätön.
Kerran poikajoukkoon, joka oli kuningaspalloa lyömässä kentällä, toi muuan toveri viestin, että Paljas-Pekka on ottanut varkaan kiinni.
Viestintuoja oli pieni kyssäselkä olento, teerevä ja touhukas, vähän naurettavan miehekäs ja totinen sanoissaan. Innokkaana urheilun ystävänä hän oli Pekkojen harras ihailija, niin että anteliaasti jakoi heille ristiäisnisuistaan, joita hänellä oli runsaasti ja usein, kun hänen äitinsä oli kätilö. Paljas-Pekka oli hänen jumalansa. Hän itse oli nähnyt tuon suuren tapauksen, käynyt kertomassa taloissa ystäville ja tuttaville jos tuntemattomille ja juossut sitten tänne kentälle niin, että oli aivan lääpästyksissään.
Poikain leikki jäi kesken, kaikki kerääntyivät maratonjuoksijan ympärille kuuntelemaan yhteen ahtautuneina kuin lampaat.
Tapaus lyhimmittäin oli seuraava:
Pekka näkee miehen juoksevan katua ja kauempana jäljessä toisia miehiä huutaen: Ottakaa varas kiinni! Mies poikkeaa muutamaan pihaan. Pekka jälkeen. Mies hyppää talojen väliselle aidalle mennäkseen toiseen pihaan. Mutta siihen kun mies on mahallaan aidalla, on Pekka jalassa kiinni kuin ankkuri. Mies koettaa potkia reutoa, mutta Pekka pysyy jalassa kuin takkiainen. Mies laskeutuu maahan ja potkaisee Pekan irti jalastaan, hyppää uudelleen aidalle, mutta silloin taas on Pekkakin sääressä kiinni kuin sisukas koira. Mies laskeutuu toisen kerran alas ja sieppaa tupestaan puukon. Mutta silloin kuuluu ääni: Seis, mies, muuten ammun! Polisi oli ehtinyt siihen.
Maratonjuoksija lopetti kertomuksensa ylistyksellä:
»Ei koko Suomessa eikä Timpuktussakaan ole sellaista poikaa toista kuin
Paljas-Pekka!»
Ahtautuneen joukon läpi tunkeutui kiireellä sankari itse, joka kertomuksen aikana oli saapunut paikalle. Tuimana hän asettui kertojan eteen ja tiuskasi:
»Mitä sinä sanoit?»
Kaikki ymmärsivät mistä oli kysymys: luvattomasta nimestä. Mutta puoltajia ilmestyi. Selitettiin, että syytetty oli vain kiittänyt, kehunut ja ylistänyt Pekkaa. Joku, joka oli huomannut Pekan tulon, sanoi:
»Olithan itsekin kuulemassa, miten hän ylisti sinua.»
»Mutta mitä varten hänen tarvitsi *niin* sanoa?»
Paljaaksi-Pekaksi, ymmärrättehän!
Todistettiin yhteen ääneen, että kanteenalainen ei ollut *niin* sanonut kuin yhden ainoan kerran innostuksen vallassa.
»Ei kertaakaan eikä milloinkaan!» kuului laki.
Pekan Homeros pyysi, ettei Pekka löisi häntä kuin kämmenellä poskelle yhden kerran ja vain vaaksan päästä.
Sen verran Pekka myöntyi. Mutta maratonjuoksijan haahmo oli koko päivän kuin puolikypsä puolukka: toinen puoli punainen, toinen valkoinen.
Niin järkähtämätön oli tuo pieni, mutta vanttera, muuten aina hyväntuulinen ja naureskeleva, mutta vihassa tuimakatseinen ja lyömään nopsa- ja ropsakätinen Pekka.
Itse hän ei myöskään koskaan käyttänyt toisille haukkumanimiä eikä arkaan kohtaan koskettelua, ei vihamiehilleenkään — paitse yhden ainoan kerran sankaritoverilleen ja kaimalleen, ja omaksi niinkuin kaikkien muittenkin ihmeeksi hyvin huonolla menestyksellä.
Sakki oli silloin ongella Pitkänsillan, muutaman kauas mereen pistävän aallonmurtajan päässä. Se oli eräillä tuulilla erinomainen onkipaikka, josta sai paljon ja suuria ahvenia. Mutta senpä vuoksi siitä oli usein tapeltavakin. Niinpä nytkin tämän sakin oli pitänyt apaja valloittaa myllytullilaisilta ja sitten torjua suurempilukuisten kuusiluotolaisten ryntäys. Lujasti ja hurjasti oli sakki saanut taistella, mutta sen vaivat ja urhoollisuuden palkitsikin kalajumala harvinaisen runsaalla saaliilla.
Mikä lienee ollut vikana, ettei Ahti suosinut kuitenkaan Paljas-Pekkaa. Kun muut nyhtivät sillalle ahvenenkörrejä minkä ehtivät, niin hän sai vain silloin tällöin erehdyksen kaupalla kaikkein tyhmimpiä ahvenia, niinkuin Mylly-Pekka lasketteli leikillisesti. Onneton Pekka koetti siirtyä paikasta toiseen, anastaen sijan aina siltä, joka enin sai. Tätä menettelyä vastaan alettiin napista. Mutta Pekka selitti, että hänellä on oikeus valita, minkä paikan vain tahtoo:
»Katsokaa!»
Hän näytti housujaan, joitten toinen lahe oli halki takaa haaroja myöten. Se oli merkki, että hän oli ollut taistelussa mukana.
Toiset olivat ääneti. Sehän täytyi myöntää, että Paljas-Pekka oli tapellut kuin poika. Ja niin alistuivat siihen, että kun vain Paljas-Pekka viittasi jotakin poikaa siirtymään pois, että hän pääsee tilalle, niin seurasi toinen viittausta kuin nöyrin alamainen.
Sitten sai Mylly-Pekka oikein suuren ahvenen, ahventen ahvenen, niinkuin hän sanoi. Hän nosti pian toisen melkein yhtä suuren. Silloin Paljas-Pekka nousi, meni Mylly-Pekan luo ja viittasi häntä siirtymään.
»Ongi sinä, kaima, eläkä herrastele tyhjää», sanoi Mylly-Pekka leikin viistoon eikä ollut tietävinään Pekan vaatimuksesta.
»Minä tulen siihen onkimaan», sanoi Paljas-Pekka.
»Sinä kuljeksit ja turmelet kaikkien kalaonnen. Vetehinen ei huoli sinun huonoista onkimadoistasi. Mistä lienevät pahanhajuisesta tunkiosta», saneli Mylly-Pekka hänelle ominaisella leikkisällä äänensävyllä ja pitkäveteisyydellä.
»Se on minun asiani», sanoi Paljas-Pekka ja komensi: »Siirry, että minä pääsen siihen.»
»Mihin siihen?»
»Siltä kohtaa onkimaan, toljake, etkö ymmärrä?»
»Ei tähän mahdu, kaima kulta, kun tässä on jo mylly ja Pekka», vastasi
Mylly-Pekka ja taas nosti ahvenen.
»Senpä vuoksi mene sinä siitä pois», sanoi Paljas-Pekka jo kiihkeänä.
»Elähän vielä, kyllä sinäkin sentään sovit tähän: tule minun syliini istumaan», jurotteli Mylly-Pekka päästellen ahventa ongesta.
Toiset pojat nauramaan.
Paljas-Pekka huomautti pojille, että Mylly-Pekka ei ollut tappelemassa, ei myllytullilaisia eikä kuusiluotolaisiakaan vastaan, vaan oli tullut vasta paljon myöhemmin.
»Kun olit täällä ennemmin, niin olisit valinnut tämän paikan ja onkinut kaikki suuret ahvenet, ettei minulle olisi jäänyt tätäkään», sanoi tämä tarkottaen suurta ahventa, jonka taas nosti.
Paljas-Pekka huomasi, ettei hän millään saa kaimaansa lähtemään paikoiltaan, kun tämä väisti kaikki tuolla leikillään, jolle toiset nauroivat hyväksyvästi. Tappeluun saakka taas ei ollut aihetta eikä se vähällä olisi tullut mieleenkään, kun hän ei ollut koskaan Mylly-Pekan kanssa tapellut, niin että se oli aivan outo asia hänelle. Hän ei olisi enää välittänyt Mylly-Pekan paikalle pääsemisestä, vaan harmitti se, että hän jäisi alakynteen tässä yrityksessään ja niin nolosti alakynteen, sillä toiset naureskelivat jo hänen siinä toimetonna seistessä, kun Mylly-Pekka saatuaan ongesta irrotetuksi viimeisen ahvenen viskasi taas onkensa veteen.
Paljas-Pekka poistui ja astui onkimiesten riviä toiseen päähän, ja silloin kuului nauruntyrskettä. Mutta Paljas-Pekka ajatteli: antaa niiden nauraa, nauravat vielä Mylly-Pekallekin. Ja istuttuaan sinne kauas rivin toiseen päähän hän viskattuaan ongen veteen huusi:
»Mylly-Pekka, hoi!»
Siihen vastasi Mylly-Pekka:
»Hoi, kaima! Joko kala keppiäsi syö?»
»Ei, vaan mylly palaa!» oli Pekan vastaus.
Sellainen naurun purskahdus kuului pitkin riviä, että se oli kuin räjähdyslaukaus. Ja pojat kurottausivat katsomaan, minkä näköisenä Mylly-Pekka lähtee pois.
Varmaan nyt itkee!
Mylly-Pekka istui paikallaan ja hiljaisuuden tultua sanoi:
»Kuules, kaima! Minä näiltä ahvenilta en jouda sammuttamaan myllyä.
Mutta juokse sinä, jolla niin on hyvää aikaa.»
Pojat hölmistyivät, mutta Paljas-Pekka ei. Hän nousi ja sanoi:
»Pojat! Katsokaa: minä lähden tulipaloon.»
Ongenvapa kädessä hän juoksi lyhyvin mutta tihein askelin matkien siten kiireistä juoksua. Juoksi Mylly-Pekan luokse. Hän suuntasi ongenvavan Mylly-Pekan päätä kohden kuin ruiskunletkun ja sihitti suullaan matkien ruiskusta tunkevaa vesisuihkua.
Onginta lakkasi, ja kaikki nousivat katsomaan tätä uutta näytelmää. Pekkakin nousi. Hän rauhallisesti kokosi kalansa ja laittoi tavaransa lähtöä varten valmiiksi. Paljas-Pekka intoutui ruiskuttamisessa: suu sihisi ja suhisi ja ratisi ja paukkui kuin tavattomalla voimalla ruiskusta purkautuva vesisuihku. Ja pojat nauroivat hohottivat.
Mylly-Pekka keskellä tätä voimakkainta ruiskutusta kääntyi katsomaan kaimaansa ja aivan kuin merkiksi, että jo riittää, nosti pystyyn — peukalonsa.
Poikain nauru katkesi kuin puukolla leikaten, sillä jokainen jännittyi odottamaan, mikä nyt seuraa tätä odottamatonta käännettä.
Se oli niin merkillisesti pystyssä tuo peukalo, että Paljas-Pekka heti hölmistyneenä lopetti ruiskutuksensa ja ruiskunletku putosi maahan kuin herpoutuneista käsistä.
Vaikka miten ärsyttävällä äänellä olisi hokenut: »Paljas Pekka kuin peukalo, ei housuja, ei paitaa», niin se ei olisi Paljas-Pekkaa niin suututtanut kuin tuo Mylly-Pekan pysty, äänetön peukalo.
Miten oikeastaan kävi, sitä ei olisi kukaan voinut selittää, mutta kerran vain huiskahti Paljas-Pekan käsi, ja Mylly-Pekka horjahti pitkää pituuttaan siltaan kuin puukonpistosta.
Mylly-Pekka ponnahti pystyyn ja sitten ei kuin muutamia nopsia liikkeitä, niin Paljas-Pekka killui hänen käsissään ilmassa hänen päänsä päällä kuin kevyt heinäsäkki. Ja näytti siltä, että Mylly-Pekka aikoi iskeä vihamiehensä siltaan niinkuin oli aina iskenyt suuren ahvenensa tappaissaan sen.
Hänen notkea vartalonsa tekee voimakkaan liikkeen ja Paljas-Pekka puulautuu kuin pölkky päistikkaa — mereen.
Loiskaus! Vesi pärskyy korkealle ilmaan ja sillalla seisovien poikain kasvoille. Vedenpinnalle jää Paljas-Pekan ruskeat housut suurena kuplana kellumaan aalloille. Ja haudan hiljaisuuden vallitessa Mylly-Pekka pojille sanoo, hyvänsävyinen hymy lapsekkailla kasvoilla:
»Vieläkö, pojat, mylly palaa, vai joko sammui?»
Pojat äänettöminä katsoivat häntä kuin aivan vierasta henkilöä, jota eivät koskaan olleet nähneet. Hän näytti heistä nyt niin suurelta, jättiläiseltä, joka koko tämän heidän laumansa olisi voinut puhaltamalla puhaltaa mereen kuin höyhentukon.
Tuota jättiläistäkö he olivat pilkkailleet, ajattelematta ja arvaamatta, että hän olisi voinut rutistaa ja lutistaa jokaisen heistä sormensa päällä niinkuin he rutistivat imevän sääsken.
Poikia kauhistutti!
Mylly-Pekka lähti joukosta ongenvapa olkapäällä ja suuri kalakimppu riippuen vartaassa kädestä, astui taakseen katsomatta. Pojat tähystivät hänen jälkeensä niin kauan kuin hän näkyi.
Sitten joku sanoi:
»Minkähän vuoksi se ei ole meitä kurittanut koskaan?»
Se tyhmä poika sanoi:
»Ei varmaan ole viitsinyt meitä raukkoja.»
Paljas-Pekka ui siltaa kohden housut hampaissa. Päästyään joukkoon hän iski märän housumyttynsä siltaan että losahti, asettui seisomaan poikain eteen veden norosinaan juostessa paidan helmasta ja sillä äänellä kuin olisi kehunut omaa urotyötään hän huusi:
»Näittekö te, pojat, miten hän minut viskasi?»
Nyökäytettiin päätä.
Paljas-Pekka kohotti oikean kätensä kuin valan vannoakseen ja sanoi:
»Pojat! Tuo Mylly-Pekka on jumala!»
* * * * *
Toiset olivat vielä lasten kirjoissa ja lasten toimissa, ongella sillan päässä ulapan äärellä, kun suuri frekatti pullistunein purjein lähti aurinkoiselle ja aaltoilevalle merelle, ja kyssäselkä maratonjuoksija tuli läähättäen ja viittasi laivaa sanoen:
»Tuossa ne nyt menevät, Pekat.»
Ne olivat jo meripoikia.
Menivät avaraan maailmaan kiipeämään miehen tasalle.
Kuuluu nyt toinen heistä, Mylly-Pekka, olevan kapteenina omassa pienessä laivassaan, jolla purjehtii suuria maailman meriä, toinen Pekka perämiehenä ulkomaalaisessa höyrylaivassa. Ja kunnon miehiä kuuluu tulleen kummastakin. Mikäs on tulla kunnon miehiä kunnon pojista.
Tavatessaan toisensa kai puhelevat lapsuutensa aikaisista tuhmuuksista, nauravat niille ja omillekin heikkouksilleen. Paljas-Pekka nauraa peukalolle ja toinen Pekka myllyn palolle. Tuskin huomaavat, että heillä on vieläkin arka kohtansa kummallakin, vaikka se vain on siirtynyt johonkin toiseen paikkaan. Se on heillä niinkuin se on kaikilla. Eikä siitä kukaan pääse ennenkuin kuolee — silloin pääsee!