IIKKA RAUKKA
Kastamaton oli poika ollut, kun isä oli lähtenyt Amerikkaan, sanoen lähtiessään vaimolleen, joka itki poika käsivarsillaan:
»Kun minä tulen, niin tuollaisen tuon kultaa.» Eväslaukullisen näet. »Sillä ostan pojalleni koko pitäjän. Ja minä tulen pian, en kirjoita ennen tuloani.»
Ei ollut tullut vielä siihen, kun poika olisi jo ollut rippikouluijässä, jos olisi kouluun kyennyt.
Hän oli suuri kuin mies, komea varreltaan ja näöltään, voimakas kuin karhu ja nopea kuin hirvi. Mutta älyltään kuin lapsi, poikalapsi siinä ijässä, jolloin vielä leikitään hevosta.
Sitä leikki hän mielellään ja aina ja koko ikänsä.
Hevosta leikkien hän oli äidin apulaisena ollut tämän rakentaissa pientä turpasmökkiä muutamaan mäenrinteeseen metsän helmaan syrjässä maantieltä. Ja hevosta leikkien hän kuljetti kaupunkiin kuorman toisensa perästä luutia, joita valmisti ja jotka hän kaupitteli kaupungissa pyytäen luutaparista »yhden lantin».
Ne olivat hauskoja hänestä nämä kaupunkimatkat. Iloisesti hirnahtaen hän lähti taipaleelle, olipa pyry tahi pakkanen. Sillä siellä kaupungissa sai leikkiä, siellä oli leikkitovereita ja paljon.
Luutakuormansa kaupaksi saatuaan hän näet meni maantien suuhun ja siinä odotteli ja hirnahteli ja silloin oli pian pikku poikia lauma hänen ympärillään. Usein he olivat valmiina odottamassa häntä. Sillä heillä oli hauskaa leikkiä hevosta Hepo-Iikan kanssa, kun Hepo-Iikka oli niin mainio hevonen. Lantilla, vaikka se olisi ollut pennikin, ja leivänpuoliskolla sai sellaista kyytiä puolenkilometrin taipaleen, että ei parhaimmallakaan kaupungin porvarin hevosella sellaista.
Hengästyneenä hän leikin loputtua lähti kotiinsa, mutta ylpeänä ryhdiltään ja tyytyväisenä mielessään. Ihmekö? Pojat olivat kehuneet, että hän on hyvä hevonen, ja vasussa hänellä oli leipää ja kukkarossa lantteja, joista äiti on mielissään.
Maantieltä poikettuaan mökille johtavalle metsätielle, jossa ei ollut talvella kuin hänen kuormansa uurtama ja hänen polkemansa ura, hän hirnasi kuuluvasti ilmoittaen siten äidille tulonsa. Ja mökin näkyville tultuaan hän porhalsi täyteen juoksuun ruumis pystönä ja kaula kaarevana kuin olisi ollut mikäkin orhi. Ja täyttä juoksua lasketti pihalle asti kiertäen kaaressa kelkkoineen mökin oven eteen, johon pysähtyi kääntäen sivulle päätään ja katsoen äitiä, joka seisoi mökin ovella odottamassa.
»Iikka raukka», lausui äiti.
Sitä Iikka juuri odottikin. Hän piti sitä ylistelynä, se oli kuin taputtelu hevoselle. Ja silloin hän muka päästettiin valjaista, ja toimitti sitten ajomiehen tehtävät.
Ajomies kantoi vasun huoneeseen ja antoi rahat.
»Jumalalle olkoon kiitos, siunatkoon Hän hyviä ihmisiä!» lausui vaimo nähdessään rahat ja leivän paljouden.
Hänestä tuntui, että he ovat rikkaita. Sillä niin ahtaalla hän oli ollut, monet onnettomuudet ja taudit kun olivat kohdanneet väliin häntä, väliin poika raukkaa. Nyt oli elämä ollut myötäistä kauan. Hän oli enemmän kuin tyytyväinen. Täällä asunto aurinkoisen mäen rinteessä, loppumaton leipä ja ansiota niin pojalla kuin hänelläkin, vähän rahaa säästössäkin. Ja hän oli tyytyväinen Iikkaan, jopa iloinenkin hänestä. Olihan ollut hyvin katkeraa, ja paljon hän oli Jumalaa vastaan nurkunut Iikan onnettomuuden takia, mutta olihan Iikka hänen toverinsa, tottelevainen jopa nöyrä, aina tyytyväinen, aina iloinen. Miten kaipaisikaan hän, jos poika kuolisi, jota ennen oli joskus toivonut. Hänellä oli hätä ja tuskakin, jos Iikka kaupunkimatkoillaan joskus viipyi kauemmin kuin tavallisesti. Tosin hänen sydäntään omituisesti tuimasi, kun hän kuuli hirnunnan tienristeyksestä, mutta toisakseen se oli ilahduttavaa.
* * * * *
Pojat olivat taas leikkimässä hevosta maantiellä. Oli kaunis, leppoisa talvipäivä. Iikka oli juoksuinnossa ja ansio oli hyvä.
Muuan mies pysähtyi katselemaan poikia, jotka olivat leikkimässä maantiellä pitäen iloista, raikasta ääntä.
»Hevosillako te olette?»
Iikka, jota joku parasta aikaa taputteli kuin hevosta ja kehui, hirnasi iloisesti kuin paraskin orhi, ja pojat rupesivat ääneen nauramaan.
Suurimmat pojat häpeissään vetäysivät syrjään, mutta pienemmät alkoivat toimessa selittää.
»Se on semmoinen pöljä poika», kävi selittämään muuan poika miehelle, kun tämä pitkistään katseli Iikkaa, joka oli puolta pitempi toisia ja päitset päässä.
»Minkä vuoksi raukkaa hevosena pidätte?»
»Siitä on se vain lystiä, ja se saa meiltä rahaa ja leipää. Viidenpennin lantin tai leipäpalan kun antaa, niin se vetää puolikilometriä ja juoksee minkä käpälästä lähtee. Se on hyvä juoksemaan.»
Iikka kuopi ja hirnui niin luonnollisesti, että miestä nauratti, vaikka tuntuikin surulliselta.
»Ja on se niin vankka, että tuolta Ylikylästä asti vetää niin suuren kuorman luutia, ettei hevonenkaan vetäisi.»
»Ylikylästäkö tämä on?»
»Ylikylästä», vastattiin.
»Kenen poikia?»
Sitä ei kukaan pojista tiennyt.
»Kenen poika sinä olet?» kysyi mies Iikalta.
»Äidin poika.»
Pojat purskahtivat nauraa rähättämään.
»Mikä sinun nimesi on?»
»Hepo-Iikka se on», ehättivät pojat yhteen ääneen.
»Iikka raukka», lisäsi Iikka itse.
»Tosiaankin Iikka raukka. Kaimamies kuitenkin. Tiedätkö missä Koistisen vaimo asuu siellä Ylikylässä?»
»Ei Iikka tiedä, mutta kyllä äiti tietää.»
»Missä äitisi asuu?»
»Siellä se asuu kotona», vastasi Iikka.
»No kun sinulla on samalle päin matka, niin lähde kotiasi ja ota kelkkaasi tuo kapsäkki. Minä maksan hyvästi.»
»Istukaa tekin kelkkaan», toimitti Iikka toimessaan jo siitä, että oli saanut silatun, välkkyvän kapsäkin.
»Istukaa vain! Se on vankka, kyllä se jaksaa», toimittivat heti pojatkin, ja joku vallattomin työnsi miestä niin, että tämä varatonna lysähti istualleen kelkkaan. Silloin ei Iikka joutanut muuta odottamaan, ei päitsiäänkään pojille antamaan, vaan puhalsi innoissaan täyteen juoksuun.
Koistinen ei voinut muuta kuin harmitella poikain vallatonta tepposta ja odotella Iikan herkeämistä juoksemasta, jotta pääsisi kelkasta. Mutta Iikka juoksi, juoksi yhtämenoa niin, että lumitierat vain miehen silmille sinkoilivat.
Käännyttiin metsätielle.
Äiti oli jo odotellut ja kaipaillut Iikkaa, vaikka eihän tuo vielä ollut tavallista aikaa enemmän viipynyt. Mutta kaipasi hän niinkuin kaipasi aina. Oli jo monta kertaa höristänyt korvaansa. Muutamilla ilmoilla ja tuulilla hirnuntaa ei oikein kirkkaasti kuulunut tänne asti.
Nyt kuului, ja niin iloinen hirnunta! Nyt Iikalla on mielestään paljon leipää ja rahaa.
»Poika raukkani», lausui äiti, kuin säälien ja hellien.
»Mitä? Toinen hirnunta! Mikä nyt on niin iso asia?»
Äiti meni jo mökin ovelle.
Iikka tuli näkyviin ja vielä hirnasi iloisesti. Äiti koetti katsoa, onko mitään erinomaisempaa kelkassa, mutta kun tie kulki suoraan kohti, ei sopinut näkemään Iikan taakse.
Iikka paransi juoksuaan ja kohenti komeaa hevosryhtiään ja pyörähytti kelkkansa mökin oven eteen kuormineen.
Äiti huomasi ensimäisenä päitset Iikan päässä.
»Herra siunaa! Voi onneton poikani!»
Mies kohahti kelkasta kuin salama.
»Koistinen! Mieheni!»
Ja vaimo purskahti itkemään.
»Tuoko on poikani?» sai Koistinen käheällä äänellä kurkustaan viitaten Iikkaa, joka seisoi kelkan edessä, korskui ja kuopi ja oli purevinaan kuolaimia.
»Tuoko on poikani?»
»Se, hevosesi!»
Koistisen kädet puristausivat nyrkkiin.
»Tuoko minun poikani, tuo pöljä!» huuti hän niin, että Iikkakin pyörähti katsomaan vierasta, jonka oli niin komealla kyydillä ja suurella riemulla tuonut kotimökille. Ja siinä se mies nyt seisoi julman näköisenä, nyrkit puristuksissa aivan kuin uhaten jotakin.
»Mitä merkitsevät nyt minun rikkauteni, jotka niin suurella vaivalla ja taistelulla olen koonnut? Sitäkö varten Jumala on minulle lopultakin antanut menestystä, että voi kolhia sitten kahta kovemmin. Kiusa ja kuolema!»
Hän kohotti kapsäkin kaksin käsin korkealle ilmaan ja iski kaikin voiminsa sen kelkkaan, niin että kaustat paukahtaen katkesivat aivan kuin säestykseksi synkälle kiroukselle, joka jyrähti hänen suustansa.
Vaimon silmissä alkoi kaikki pyöriä ja musteta. Hän nojautui mökin seinää vasten koettaen jännittää pyörrytystä vastaan. Kun hän vihdoin tointui, istui mies mökin portailla ja itki, mutta Iikkaa ei näkynyt missään. Hän oli kadonnut jälettömiin.
Useita päiviä haettiin häntä koko kylän väellä, mutta turhaan.
* * * * *
Iikka oli pillastunut, niinkuin pillastuvat hevosetkin, kun säikähtävät jotakin. Oli porhaltanut suoraan metsään ja umpihankeen laskettanut menemään pitkältä jos pitkältä halki metsän, poikki muutaman järven jäisen selän, painuen yhä kauemmas asumattomia seutuja, kunnes seuraavan päivän illalla saapui muutaman mökin luo, josta jo kauas oli pilkottanut valo talviseen yöhön.
Uupuneena hän hirnahti mökin ikkunan takana. Mökistä tultiin katsomaan, ja kun nähtiin aikaiseksi saapa poika päitset päässä ja kelkka perässä, luultiin hulluksi, raivopäiseksi, eikä laskettu sisään.
Toisen kerran hirnasi, niin hevonen tallista vastasi, ja Iikka meni sinne yöksi. Sieltä hänet aamulla löydettiin. Kun poika ei näyttänytkään olevan mikään raivohullu, vietiin hänet huoneeseen ja ruokittiin.
Ei ollut pojassa kotinsa selittäjää, nimekseen ei tiennyt muuta kuin Hepo-Iikka eli Iikka raukka. Ja Hepo-Iikan nimellä hän oli jäänyt mökkiin olemaan ja elämään, sillä hän oli vankka puskurityöhön ja varsinkin hevostyöhön hevosena parempi kuin mökin laihat konit, joita Iikan oloaikana vaihtui monet, niinkuin vaihtui isäntäkin, mökin pojan varttuessa aikaiseksi.
Tyytyväinen oli nykyinen isäntä Iikkaan, niinkuin oli ollut entinenkin, jo kuollut vanhus. Ja hyvä ystävä oli nykyinen ruuna niinkuin olivat olleet kaikki entisetkin hevoset. Ne hirnuivat Iikan nähdessään, ja kesäisin kun haettiin hevonen laitumelta, meni Iikka ja hirnui, ja hevonen tuli, vaikka oli kellonäänen kantamattomissa.
Mutta Iikka kantoi salaista kadetta nykyiselle ruunalle, samaa kademieltä kuin oli kantanut entisillekin tovereille. Senvuoksi, että niitä käytettiin kirkko- ja kaupunkimatkoilla eikä hänellä käyty koskaan, vaikka hän oli parempi juoksemaan, sehän oli koetettu niin monta kertaa.
Mutta sitten koitti onni kerran Iikallekin.
Torpan emäntä sairastui. Ja kun ruunalla oli menty halonhakuun, niin pääsi Iikka viemään emäntää kirkolle rovastiin, joka oli vähän lääkärikin. Rovasti määräsi sairaan heti suoraa päätä vietäväksi kaupunkiin saamaan lääkärinhoitoa, muuten sairas voi kuolla käsiin.
Ruuna, jos olisi kotonakin ollut, olisi ollut kaukana, mutta kun ei ollut kotonakaan, niin Hepo-Iikka vetämään. Ja sehän sopi hyvin, kun Iikka oli joutuisampikin kuin ruuna.
»No nyt, Iikka, tulee pitempi taival, — kaupunkiin», tuumi isäntä
Iikalle. »Kyllä se menee hiljalleen, eikö niin?»
Turha kysyäkään. Iikka malttamattomana hopitti isäntää, joka hommaili kaupunkieväitä, leipää ja voita itselleen ja Iikalle ja nisuleipää ja limunaatia sairaalle. Ja kun taipaleelle vihdoin päästiin, niin eipä oltu pitkiin aikoihin nähty Iikassa sitä hevosryhtiä kuin nyt.
Talvisen taivaan yöksi tähittyessä lähtivät he tielle, ja kun seuraava päivä hämärtyi, olivat he kaupungissa. Kuin vasta tallista jaloittelemaan laskettu varsa hirnahteli Iikka iloisesti, kun saapuivat ensimäisen kadun suuhun. Isäntä pysähdytti ja puheli Iikalle:
»Elä viitsi Iikka kaupungissa hirnua. Eikä täällä saakaan hirnua.
Lupaatko ettet hirnu?»
»Eikö ollenkaan? Sehän on komeaa.»
»Saat nisua paljon, jos et hirnu.»
Iikka lupasi olla hirnumatta.
Ja isäntä heti ensimäisen leipurin luo päästyään osti vesikorppuja suuren pussillisen.
Iikka ei hirnunutkaan, mutta isäntä oli levoton kuitenkin, sillä hän ei ollut nähnyt sellaista intoa ennen Iikassa kuin nyt. Majatalo oli toki lähellä.
Mutta sillä aikaa kuin isäntä talutti sairaan sisälle, karkasi hevonen resloineen ja siinä olevine tavaroineen, mitä vain eväistä oli jälellä. Ei ollut isännällä aavistustakaan, minne Iikka oli kadonnut.
Iikka juoksi jo kaukana toisessa päässä kaupunkia silloin, kun isäntä hänen kadonneen huomasi. Juoksi toiselle maantielle ja hirnahteli tuon tuostakin.
Maantien suuhun tultuaan tutulle paikalle, jossa ennen oli poikajoukkoa kyydinnyt omaksi ja niiden iloksi, hän pysähtyi katsoakseen oliko poikia.
Ei ollut.
Hirnui niitä.
Ei tullut.
Iikka ei ymmärtänyt, että entiset pojat olivat jo aikamiehiä, parrakkaita niinkuin hänkin. Niillä olisi kyllä ollut leikkiin pystyviä poikia, vaan ne eivät hänestä tienneet muuta, kuin mitä isiltään olivat kuulleet heidän kertoessaan lapsuutensa ajoista.
Iikka päätti vain, että pojat eivät tule sen vuoksi, kun on jo ilta. Hän oli pahoillaan, kun ei saanut lantteja ja leipää. Mutta katsellessaan reslaansa hän muistikin, että siellä on tavaraa, ja tarkasteltuaan varaston hän tuli hyvin iloiseksi. Oli paljon tavaraa! Ei koskaan ollut näin runsaasti ollut hänen kelkassaan.
»Nyt äiti on hyvillään. Sanoo: Iikka raukka.»
Hän porhalsi juoksuun. Yhtä painoa lasketti tiehaaraan saakka, josta hän ennen oli poikennut metsään ja kotimökille. Siinä oli nyt leveä tie, vaan sitä ei joutanut ajattelemaan. Hirnasi kerran iloisesti ja kirkkaasti. Juoksi, juoksi. Hirnasi toisen kerran. Ja juoksi.
Höröstyneenä hän pysähtyi viimein, kun talo tuli vastaan. Katseli ympärilleen etsien äidin mökkiä. Ja kun ei saanut mitään selvää, rupesi hän hirnumaan niinkuin varsa emäänsä kaivatessa.
Talon tallista vastasi puolikymmentä hevosta ja talosta syöksyi koira pihalle haukkumaan. Koiran harvinaisen äsäkästä haukuntaa oudoksuen tulivat rengit ja piiat pian pihalle, josta alkoi kuulua siunauksia ja hämmästyksen huutoja, ja niiden seasta hirnuntaa, joka kiihdytti melua ja herätti naurua.
Isäntääkin ehdittiin hakemaan.
»Mikä täällä sitten on?» sanoi tanakka, harmajatukkainen isäntä astuessaan portaille.
»Ei ole hullua ihmistä kummempi», vastasi renki.
»No tuokaa sisään pakkasesta, katsotaan mitä on tehtävä.»
»Jos se on raivohullu?» sanoivat miehet ja poistuivat syrjään.
Iikka hirnui niin kutsuvasti, että kaikki hevoset vastasivat yhteen ääneen.
»Herra siunatkoon!» sanoo emäntä, vanhus, joka kiirein askelin tulee pihalle. Hän joukon läpi astuu oudonnäköisen olennon luo, jota silmää.
»Iikka raukka, oma onneton, kaivattu poikani!»
Iikka heittää kelkan jutkon maahan: hän on päässyt valjaista. Hän alkaa toimittaa ajomiehen tehtävää: ottaa vasun ja mytyt kainaloonsa. Sanoo hymyillen äidille:
»Äiti, on leipää, ja voita ja nisuakin.»
»Iikka raukka.»
»Iikka!» lausuu kummastuksissaan nuori mies, joka on vasta tullut tapauspaikalle. »Mikä Iikka se on?»
»Sinun veljesi», vastaa emäntä. Hän taluttaa huoneeseen pitkäpartaisen ja pitkätukkaisen miehen. Tämä seuraakin mielellään kuin pieni lapsi äitiään, hymyillen tyytyväisenä.