NELJÄS LUKU.
Kirkkaana jouluaamuna heräsi Leena, mieliala tuskallisen raskaana. Heti silmänsä avattua oli hänellä kuin hirveä hätä, vaan ei tiennyt minkä vuoksi. Sitten selvisi hänelle, että hän oli nähnyt unta. Tavattoman pitkän unen:
Kyökki oli ollut täynnä taivaallista valoa. Keskellä kirkkautta oli seisonut pieni, kaunis enkeli, jonka kasvot olivat loistaneet niin, että Leenan silmiä oli huikaissut. Ja enkelin valkoinen puku oli välkkynyt kuin hopeinen kangas ja siivet hehkuneet kuin aamurusko. Ja se enkeli oli puhunut Lauran veljen kuolemasta suuressa kaupungissa, joka vuorella on. Ja sitten oli enkeli sanonut: »Katso, oo ihminen, oo ihminen, mitä tapahtuman pitää Roomassa, joka paavin antikristuksen alle heitetty on: että Laura on itkevä kuin Kirsti ja hänen unensa on oleva ikuinen kuin Kirstin uni, jos ei pelastaja tule, ettäs nauranut olet etkä polvias notkistanut.» Ja Leena oli itkenyt ja rukoillut polvillaan, että hän nauranut oli…
Sitä unta kesti muistella Leenan loppumattomasti.
»Merkillinen uni.»
Sitä merkillisempi Leenasta, kun hänestä tuntui, että hän on ennenkin nähnyt jotakin samallaista. Tuo varsinkin oli tuttua, että hän oli nauranut.
Vähitellen Leenalle selvisikin, että hän todella oli nauranut oikein ilmissä kerran, kun Laura oli hänen käskenyt toimittaa hänelle veljen, elävän veljen. Ja nyt Leena ymmärsi, että syntiä oli ollut nauraa, kun sen sijaan olisi pitänyt notkistaa polvia. Sitä hän ei ollut tehnyt kertaakaan.
Leena teki sen nyt.
Hän rukoili, ettei hyvä Jumala antaisi unen toteutua hänen vaivaisen syntisen takia, joka on yksinkertainen ja typerä. Kääntyköön uni hyväksi, kuolema elämäksi, olemattomuus olevaksi, ettei kohtaisi raskas murhe lehtoria, joka on itse hyvyys, eikä murtuisi lehtorin rouva, joka on kuin hento kedon kukkanen, ja että he saisivat nauttia viattoman pienokaisensa Lauran elämästä ja heidän sydämensä tuta riemua poikalapsen syntymisestä.
Leena rukoili pitkään, niin ettei tahtonut jaloilleen päästä, kun polvet olivat kipeät olleet jo aamulla noustessa, niin hellät, ettei sormenpäällä ollut kärsinyt koskea. Mutta hän ei nyt säälinyt polviaan, vaan päinvastoin hänestä oli oikeus ja kohtuus, että ne olivat arat ja hellät, jotta syntinen ruumis oikein saisi kärsiä. Hän olisi kärsinyt mitä ruumiillista tuskaa hyvänsä, jos olisi päässyt tästä sydämen tuskasta.
Pelotti, että on jo jotakin tapahtunut, kun ei kuulunut Lauraa kyökkiin, jossa hän tavallisesti joka aamu oleskeli isot ajat isän ja äidin vielä nukkuessa. Sillä Laura oli aamunvirkku, oli siihen hereillä kuin Leenakin.
Lauraa ei kuulunut koko aamuna. Eikä Leena hirvinnyt mennä katsomaan eikä kuulustelemaan. Aamiaispöytää kattaissaan hän vihdoin sai kuulla rouvalta, että Laura vielä nukkuu.
»Nukkuu!»
Ihmeellistä se oli rouvastakin.
»Nukkuu?»
»Voiko Leena pahoin?» kysyi rouva. »Leena on aivan kalpea ja kuin pyörtyvä», hätäili rouva.
Ei Leena pyörtynyt eikä häntä pyörryttänytkään. Hänen korvissaan soi kuuluvasti: »…ja hänen unensa on oleva ikuinen kuin Kirstin uni…»
Leena mentyään kyökkiin kiireellä notkisti polvensa toisen kerran.
Jaloilleen hän pääsi ainoastaan siten, että paneutui vatsalleen ja veti avukseen muutaman tuolin, johon nojaten kohosi seisaalleen.
»Minä vaikka käsivarteni katkasisin, jos saisin unen estetyksi.»
Leenalla oli sellainen tieto ja usko, että kun pahan unen saa estetyksi, niin se tulee käännetyksi, siten, että kaikki siinä merkitsee silloin hyvää, niin se, mikä muutenkin merkitsee hyvää, kuin sekin, mikä merkitsee pahaa.
Lehtori ja rouva alkoivat huolestua, kun Laura nukkui vielä puolen päivän aikaan. Ja kun hän ei herännyt vielä päivällisajan lähestyessäkään, niin he käskivät lääkärin. He istuivat vakavina ja äänettöminä Lauran vuoteen ääressä. Ja kyökissään Leena kahden vastakkain asetetun tuolin avulla laskeutui polvilleen kolmannen kerran.
Juuri ennen lääkärin tuloa heräsi Laura virkeän ja iloisen näköisenä.
»Hyvää huomenta, neiti Unikeko», sanoi lääkäri tervehtiessään Lauraa, joka vielä oli sängyssään. »Meillä muilla on pian ilta.»
Ja alkoi tutkimus kaikinpuolinen ja tarkka.
Ei mitään. Ei vähintäkään oiretta mihinkään, kuului lääkärin enemmän kuin lohduttava vakuutus.
»Joulupukki on ehkä pitänyt pikku neitiämme vähän jännityksissä ja valvottanut monet pitkät illat, niin että tytti ottaa nyt tappionsa takaisin.» Ja lääkäri määräsi raittiit pyyhkeet ja sitten reippaasti ylös ja ulos ja illalla oikeaan aikaan nukkumaan. Silloin on Laura entisissä saranoissaan.
»Kuule, Laura», sanoi lääkäri Lauralle. »Huomenna on Tapani. Silloin ovat kaikki kiltit lapset ajelemassa. Aijotko sinä nukkua huomenna myöhäiseen? Mitä?»
»Nukun, jos näen kaunista unta», vastasi Laura.
»Vai niin? Sekö siinä oli? Vai unennäköjä me olimme ongella», sanoi lääkäri. »Mitä kaunista unta sinä olet nähnyt, saako setäkin kuulla?»
Ei saanut setä kuulla. Laura vain kääntyi katsomaan äitiään ja hymyili tuota hymyään: kirkkaita päiviä.
»Kas, kas vain sitä hymyä», huudahti lääkäri ja kääntyen lehtoriin hän jatkoi: »Lied ohne Worte.»
Lehtorin rouva punastui.
Lääkäri naurahti herttaisesti ja sanoi:
»Te, hyvät naiset, niin tytär kuin äitikin, puhelette liian näkyvästi: paljastatte salaisuutenne.» Ja hypistellen Lauran pyöreätä leukaa hän hymyillen jatkoi: »Setä jo tietää: Laura uneksi veikosta.»
»Veli tulee tänään!» sanoi Laura.
»Ohoh, ei suinkaan», väitti lääkärisetä.
»Tulee!» intti Laura.
»Niinkö Unimatti kertoi?»
»Veli itse sanoi.»
»Siinä kauniissa unessako?»
»Niin.»
»Oliko hän suurikin?»
»Noin suuri», ja Laura osotti kädellään yli päänsä.
»Niin», myönsi setä, »niin suuri veli kyllä voi tulla. Kyllä. Pieni ei jaksa juosta niin kiireesti. Voi se suurikin viipyä, mutta joskus kuitenkin hän tulee Lauran luo, siitä setä on varma.»
»Isä on lähettänyt Roomaan sähkösanoman», selitti Laura.
»Vai niin, vai sähkösanoman oikein», tuumi lääkäri. »No veli tulee tietysti lentokoneella.»
»Uskooko lääkärisetäkin, että veli tulee tänään?» uteli Laura.
»Sydämestäni toivoisin, pikku ystäväni», vastasi lääkärisetä ja hyvästeli Lauran.
Mennessään hän selitti vanhemmille, että Laura on liian yksinäinen. Yksinäisyys lapselle ei ole terveellistä, hänen henkinen ja ruumiillinen kehityksensä siitä kärsii haittaa. Pitäisi olla Lauralle toveri, veli tahi sisar, tahi vielä parempi jos olisi molemmat ja yhä parempi jos olisi molempia.
Vanhemmista jäi kumpikin äänetönnä ja allapäin syviin mietteisiin, niinkuin jää huokailemaan köyhä perheenäiti, jolle lääkäri on selittänyt, että hänen kivulloinen lapsensa potee yleistä heikkoutta, jonka vuoksi tulee antaa runsaasti hyvää, ravitsevaa ruokaa ja reseptissä määrätyitä lääkkeitä.
Heitä ei lohduttanut heidän kirkas päivänsäkään, joka taas loisti. He vastasivat Lauran hymyyn tosin hymyllä, mutta se oli puoleksi tehtyä, toiseksi suruhymyä. Tiesiväthän he, että Laurankin päivänkirkas hymy sammuu taas, kun hän näkee toivonsa ja uskonsa pettäneen, kun veli ei tulekaan.
Lauran toivo ja usko ei nyt pettänyt: odotettu veli tuli. Ja tänään, ihan.