KOLMAS LUKU.
Lehtorin rouva oli karkottunut kamaristaan niin, että joululahjatyönsäkin muualla teki. Leena kun kävi siellä jokapäiväistä siivousta pitämässä, itki tuhersi. Lehtorilla oli kamarissa käyntiä harvoin, poikkeustapauksissa vain, ja astui huoneeseen huoaten niinkuin sieltä lähtikin.
Päivölä oli hautakumpu, lehtorin rouvan kamari hiljainen hautuumaan puisto. Syksyn kauniit päivät sinne paisteellaan lisäsivät kaihoa, pilviset varjollaan loivat toivottomuutta.
Mutta silloin tällöin kuului kalmistosta peiponpojan visertelyharjotuksia: Laura siellä lauleskeli.
»En minä ymmärrä», sanoi lehtori vaimolleen, kun he istuivat salissa ja Lauran laulu kuului taas sieltä synkästä kamarista. »Me luulimme hänen itkevän itsensä kuoliaaksi, mutta hän laulelee iloisesti. Meihin koski, hän kylmäksi jäi. Tuleeko hänestä tunteeton ihminen?»
»Lapset kai eivät kuolemaa ymmärrä. Pappilain tyttölasten hautajaiset ovat yhtä mieluisia ja hauskoja leikkejä heistä kuin heidän häänsä ja ristiäisensä», selitti rouva. »Mutta muuten ei tapaus liene mennyt aivan jälkeä jättämättä Lauraankaan», jatkoi hän ja kertoi, että kun Laura, ollessaan tänään hänen kanssaan kaupungilla, oli huomannut kauppapuodin ikkunassa pojanhatun, joka oli Veli Erkin hatun näköinen, oli pyytänyt sen saadakseen ja itkun voimalla koettanut pakottaa ostamaan.
»Vai niin? Todellakin? Olisi pitänyt ostaa se», sanoi lehtori pehmoisella säälin äänellä. »Pelkään, että hän piti sinua sydämettömänä.»
»Mitä hän sillä olisi tehnyt, pojan hatulla?»
»Sepä olisikin ollut hauska nähdä, mitä hän sillä olisi tehnyt. Hänen kiihkeän halunsa takana täytyi olla jotakin muuta kuin äkillinen, haihtuva päähänpisto.»
Lehtorin rouva naurahti.
Lehtori punastui ohimoilta. Rouvan nauru ei hänen mielestään ollut paikallaan, sillä olihan tässä intresantti psykologinen kysymys, jonka perille oli hauska päästä. Lehtori tapaili muotoa huomautukselleen, mutta jokaisessa sanassa tuntui hänestä olevan loukkaava kärki, ja hän pelkäsi äänensäkin sävyä. Sanoakseen mieltä pahoittamatta tuon yksinkertaisen lauseen, ettei tässä ollut mitään naurettavaa, ei hänellä ollut muuta keinoa kuin sanoa se vieraalla kielellä:
»Ma chère, il n'y a pas tant à rire.»
Rouva selitti naurunsa syyn: hänen oli yhtäkkiä muistunut mieleen lapsuutensa ajoilta muuan tapaus, kun hän oli pojaksi pukeutunut. Ja sen johdosta hän oli nyt ajatellut Lauraa, Veli Erkin hattu päässä.
»Sinäpä sen sanoit», lausui lehtori ilahtuneena ja mielen pohjalla katumus, että oli antanut itsensä ajatella vaimostaan loukkaavaa. Ja hymyillen hän jatkoi: »Olen ollut huomaavinani, että tytöt mielellään leikkivät poikaa. Arvelin jotakin tuon tapaista minäkin, että Laura tahtoo näytellä Veli Erkkiä. Kysymys on silloin, miten käy Kirstin. Eikö hän virkoa kuolleista? Minä olen niin utelias näkemään, että menen Lauran kanssa ostamaan tuon hatun. Tahi: ei! Sinä tietysti menet, etten minä sinun kustannuksellasi joudu parempaan valoon.»
»Mutta hatun saatuaan Laura alkaa pyytää muitakin Veli Erkin tamineita», huomautti rouva.
»Ne hankitaan tietysti.»
»Sitten olisi parasta yksintein teettää koko puku Veli Erkin puvun malliin», sanoi rouva, jota alkoi huvittaa ja haluttaa nähdä Laura Veli Erkkinä.
»Se on tosi. Silloin hänen kyyneleensä tulee runsaasti palkituiksi», myönsi lehtori.
Kumpikin oli niin huvitettu näkemään, mitä tuleman piti, että vaikka joulu oli jo lähellä, eivät malttaneet jättää pukua joululahjaksi. Ja lisäksi ostettiin vielä suuri leikkihevonen kärryineen, joihin Laura mahtui istumaan, kun Lauran mieluisimpia leikkejä oli ollut Kirstin ja Veli Erkin ajeluttamassa käyttäminen pienellä leikkihevosella.
Merkillistä!
Laura riemastui näistä tavaroista, mutta ei hän Veli Erkiksi pukeutunut, ei yrittänytkään. Ei sittenkään, vaikka tehtiin siihen suuntaan viittauksia ja lopuksi suorin sanoin kehotettiinkin. Hän säilytti puvun niineen kuin se oli laatikossa, jossa se oli tuotu, ja hevonen sai seistä jouten sievine kärryineen. Hän niitä katseli, vaan ei koskenut. Katseli hymyillen.
»Hän hymyilee kaikelle», sanoi lehtori. »Kaikelle ja aina, istuipa tai kulki tahi nukkui. Hän pulppuaa hymyä kuin pieni, mutta ehtymätön lähde vettä.»
Sitä pulppusi niin runsaasti, että Lauran aivan kuin helpotuksekseen täytyi tuon tuostakin käydä vuodattamassa hymyä isälle ja äidille. Kesken kaiken, aivan sanaa puhumatta hän juoksi heidän luo, katsoi silmiin aivan kuin jotakin kysyäkseen tahi sanoakseen, mutta sanojen sijaan tuli vain hymy, joka heti ilmaisi, ettei ollutkaan mitään sanottavaa.
Lauran äitiä tuo alkoi vähitellen vaivata, niin että kerran, kun Laura oli juossut hymyilemässä isälle ja sitten jonkun hetken kuluttua syöksyi hänen luokseen hymyilemään, juostakseen sitten taas takaisin puuhiinsa, äiti kysyi:
»Mitä sinä, kultaseni, tarkotat?»
Laura jäi ääneti aivan kuin miettimään, mitä hän tarkottaa.
»Mitä sinä hymyilet?» uudisti äiti kysymyksensä.
Laura hymyillen katsoi vuoroin isää, vuoroin äitiä, ja viipyi hetkisen aikaa, ennenkuin hän sai valituksi monista vastauksistaan:
»Kirkkaita päiviä.»
Vanhemmat ihastuneina ja hämmästyneinä katselivat toisiaan. Sitten isä otti tytärtään vyötäisistä, kohotti hänet monta kertaa korkealle ilmaan, puristi syliinsä ja suuteli:
»Isän ja äidin kirkas päivä.»
Tämä kirkas päivä peittyi pilveen iloisena jouluaattona.
Koko päivän Laura oli viserrellyt ahkeraan kuin peipponen ja ollut kirkkaampi päivänsäde kuin koskaan ennen. Eikä illalla sytytetty joulukuusi kymmenine kynttilöineen ja kimaltelevine kulta- ja hopeakoristuksineen ollut niin säteilevä kuin Laura, joka istui salin sohvalle odottamaan lahjoja.
Niitä tuli toinen lahja toisensa perästä ja toinen toistaan kauniimpi.
Mutta Laura odotti vieläkin istuen sohvalla ja hymysuin tähystäen etehisen ovelle.
»Joulupukki on jo konttinsa tyhjentänyt», sanoi isä.
Laura aivan kuin säikähti, muuttui äkkiä vakavaksi, mutta luullen isän laskevan leikkiä hän alkoi uudelleen hymyillä ja tähysteli etehisen ovelle.
»Ei tule enää mitään», vakuutti äiti ja saadakseen varmasti vakuutetuksi
Lauran, meni hänen kanssaan katsomaan etehiseen.
»Katso nyt, ei ole mitään.»
»Kyllä täällä onkin jo kylliksi», sanoi isä. »Joulupukin konttiin ei olisi mahtunut enää silmineulaakaan.»
Laura oli tyytymättömän näköinen. Surullisen näköinen. Äänetön ja hämillään. Hän ei näyttänyt välittävän vähääkään saaduista lahjoista.
Lehtori kuiskasi vaimolleen:
»Olemme tehneet suuren erehdyksen: antaneet liiaksi. On käynyt kuin ylensyödessä: haluttaa lisää ja se, minkä on nauttinut, herättää vastenmielisyyttä ja pahoinvointia.»
Laura oli koko illan kuin mykkä. Nukkumaankin meni sanomatta hyvää yötä ja siunaamatta pani maata.
»Mikä hänen mahtaa olla?» kysyi lehtori vaimoltaan.
»En ymmärrä», vastasi rouva ja jonkun ajan kuluttua lähti katsomaan, nukkuuko Laura.
Laura oli valveilla.
Äiti kumartui painaen poskensa vasten Lauran poskea.
»Mikä sinun on?» kuiskasi äiti, ripittäjä.
Ripitettävä, Laura, vastasi:
»Ei tullut kirkas onni.»
»Mikä kirkas onni?»
»Se, jota minä olen niin odottanut, että on ollut hauska olla.»
»Mitä sinä olet odottanut?»
»Sitä poikaa.»
»Minkälaista poikaa?»
»Reipasta, rohkeaa, iloista poikaa.»
»Mikä poika se on?»
»Se, jolle minä sen hatun olisin ostanut.»
»Missä se poika on ollut?»
»Roomassa.»
»Veli Erkkikö?»
»Ei, vaan elävä veli.»
Syntyi hetken äänettömyys. Sitten äiti suuteli Lauraa ja sanoi:
»Luetaan nyt yhdessä siunaus. Sitten sinä nukut rauhassa.»
Äiti nousi ja meni seisomaan ikkunan luo, josta katseli ulos.
Laura sängystään näki mustan ikkunan takana epämääräisen haamun, jolla oli kädet ristissä ja joka puheli äidille. Nähdäkseen tarkemmin Laura nousi istumaan, mutta äiti samassa kääntyi ja se haamukin katosi. Kun äiti oli ovella menossa saliin, kysyi Laura:
»Kuka se oli?»
»Kuka niin?»
»Se, jonka kanssa puhelit.»
»Missä ja milloin?»
»Tuossa ikkunan luona.»
Äiti vähän aikaa viivyteltyään vastasi: »Puhelin Jumalan kanssa.»
Laura pani pettyneenä maata. Hänestä oli näyttänyt, että se oli nainen ja äidin näköinen. Oli luullut, että se oli se kiltti täti, ja että äiti oli käskenyt tädin mennä hakemaan veljeä, ja että täti oli luvannut ja lähtenyt.
Hän valvoi edelleen ja vieläkin odotteli. Kuunteli jokaista ovenkäyntiä, joka silloin tällöin kuului kaukaisena kumahduksena kivirakennuksen suuresta käytävästä. Viimein ei kuulunut kumahduksiakaan.
Ikkunan takana oli nyt kuumottava valo. Sisällä huoneessa hämärä, että erotti jokaisen esineen. Liikkumatonta. Äänetöntä. Tuntui, että nyt oli joulu loppunut, että nyt ei veli enää voi tulla.
Minnekä on veli jäänyt?
Jos Leena ei olekaan muistanut toimittaa asiaa?
On, koska oli tullut veljen tavaroita.
Jos on joutunut Surman suuhun?
Ei, sillä hän on reipas poika.
Jos on kaatunut pahan Kalman kartanolle?
Ei ole kaatunut Kalman kartanolle, sillä hän on rohkea ja iloinen poika.
Jos on jäänyt siihen suureen kaupunkiin, jossa kaikissa taloissa on kirkas valaistus ja kuuluu kaunis soitto sisältä, vaan ovet ovat lukossa, ettei mihinkään sisälle pääse?
Sinne on jäänyt. Ei ole mahtunut joulupukin konttiin, kun oli muuta tavaraa niin paljon, ettei silmineula olisi sopinut.
Sinne se raukka kuolee kadulle.
Lauralle tuli hätä.
Kuka pelastaa?
Kiltti täti!
Laura nousi sängystä ja hiipi pitkässä valkoisessa yöpaidassaan Leenan luo kyökkiin tiedustamaan, missä asuu se täti.
Kyökissä oli kirkasta, kun kuu paistoi huoneeseen ikkunan täydeltä. Mutta varjoiselta seinältä vuoteesta kuului kuin suuren koiran vihaisia murahduksia. Laura jäi vähän pelästyneenä seisomaan keskilattialle hopeankirkkaaseen kuutamoon.
»Eikö Leena olekaan täällä?» huusi hän.
Koira herkesi murisemasta.
»Missä Leena on?»
Joku nousi istumaan vuoteessa, katsoi kummasti, silmät suurina päässä, ja sanoi:
»Minä olen vain halpa palvelija, että minulle näin suuri kirkkaus tapahtuu.»
Laura tunsi nyt hänet Leenaksi ja alkoi toimittaa asiaansa. Leena ei ymmärtänyt. Laura selitti sitten asiansa alusta alkain ja laajasti. Mutta Leena puhui kummallisia ja vuoroin voivotteli, vuoroin itki.
Kyselyillä ja suurella miettimisellä ja sovittelemisella oli Laura lopuksi ymmärtävinään asian niin, että hänen itsensä on käännyttävä Rooman herran puoleen pyynnöllä. Ja hän jätti Leenan yksinään rukoilemaan kyökin lattialle ja kiirehti isäänsä herättämään.
Lehtori aluksi säikähti, mutta sitten rauhoittui kokonaan, kun oli huomaavinaan, että Laura kulki unissaan.
»Rakas isä», sanoi Laura ja hartaasti pyysi isää kirjoittamaan hänen puolestaan Rooman herralle, hyvälle Paavo Antikristukselle, että tämä käskisi kiltin tädin, joka asuu tässä kaupungissa pihan perällä, noutamaan Lauran veljen siitä suuresta kaupungista.
Kun Laura oli asiansa loppuun selittänyt, otti isä hänet syliinsä ja kantoi sänkyyn.
»Makaa nyt siinä levossa, enkelini.»
»Kirjoitatko, rakas isä?»
»Lähetän sähkösanoman, jos nukut rauhallisesti.»
Isän lupaukseen sai aina luottaa.
Laura painoi silmänsä umpeen. Hymy huulillaan hän vaipui pian rauhalliseen uneen.