TOINEN LUKU.
Seuraavana päivänä esitettiin Päivölässä Veli Erkin kotiintuloa, juuri sitä hetkeä, kun hän on astunut huoneeseen.
Lehtorin mielestä siinä todellakin olisi ollut hauska taulun aihe: Kirsti odottaen tulijaa on viimeistelemässä somisteluaan. Hän seisoo kuvastimen edessä selin katsojaan, mutta hänen kuvaimensa näkyy edestäpäin vähän sivuttain. Hienohipiäinen poski rusottaa ja pitkäripsiset silmät säteilevät kohti Veli Erkkiä, jonka kuvain on äkkiä ilmestynyt Kirstin näkyviin salin ovella seisovana, hymyillen niinkuin hymyillään iloiselle yllätykselle.
Päivölässä ennen oli ollut lehtorin rouvan mielestä niin kaihoisan hiljaista ja painostavan yksinäistä, että hänen oli ollut kerrassaan tuskallista katsella tuota alati hymyilevää Kirstiä, mutta nyt siellä näytti niin vilkkaan eloisalta noiden kahden elämäniloisen olennon näkyessä neljänä, että hän omasta halustaan makasi pitkät ajat Lauran vierellä lattialla kuin samanikäinen leikkitoveri.
Leena ei saanut tarpeekseen katsotuksi kerralla eikä kahdella.
»Sanon minä», vakuutti hän puhellen itsekseen maatessaan Päivölän edustalla kaikessa rauhassa, rouvan ollessa kävelyllä Lauran kanssa. »Sanon minä, että se on sitten mallevaa, puntista prikkuun. Ei tässä maailmassa somempaa. Herrattu noita nuoria! Jo ovat onnellisia, ovat. On tullut se, jota neitonen on odottanut, on tullut ainainen kaivattu, pitkäin päiväin ajatus, toteutunut on öitten uni. Ja toinen tuolla ovensuussa autuaana ajattelee: Tuossa on kaunis katsottuni, herttaiseni, nurmenkukkani. — Onnellisia olette, jo vain olette. Kunpa kaikki ihmiset olisivat niin onnellisia…»
Leena vaikeni, hän nieleskeli itkuaan.
Laura, joka oli palannut kävelyltä, tuli kamariin.
Leena nousi ja sanoi heltyneellä äänellä:
»Herra lahjoittakoon sinulle, rakas Laura, kirkkaita päiviä.»
»Mitä Leena tarkottaa?»
Leena jäi vähän aikaa miettimään tehden itselleen selkoa, mitä hän oikeastaan tarkotti. Sitten, tahtoen peittää tarkotuksensa, sanoi:
»Onnea, onnea ja menestystä, kullannuppu.»
»Leena on erehtynyt», huomautti Laura. »Ei nyt ole minun syntymäpäiväni eikä nimipäiväni.»
»Ei olekaan mikään päiväsi, kyllä Leena tietää, mutta muuten vain Leena toivottaa onnea.»
»Kirkastako?»
»Niin, rakas Laura, kirkasta onnea, kirkasta oikein.»
»Minkälaista se kirkas onni on?»
Leena joutui hämilleen. Taas oltiin samassa kuin äsken. Mutta sitten hänelle äkkiä johtui mieleen mutka. Hän istahti kyykylleen Lauran eteen, mairehymyssä suu ja sellaisella äänellä kuin olisi luvannut jotakin, josta Laura riemastuu, hän sanoi:
»Sellaista kirkasta onnea, että Lauralle veli!»
Laura vähän aikaa mietittyään kysyi:
»Eläväkö?»
»Elävä veli, reipas ja rohkea ja iloinen poika», lupaili Leena.
Taas mietittyään vähän aikaa Laura sanoi:
»Sen pitää olla tohtori.»
Se oli niin vakavasti sanottu, että Leenaakaan ei naurattanut, vaan hän yhtä vakavana myönsi:
»Niin, tohtori! Siitä tulee varmasti tohtori. Lukemallahan tohtoriksi pääsee.»
Laura alkoi jo mielistyä lahjaan, jota Leena tuntui hänelle toimittelevan ja tarjottelevan. Uteliaana hän kysyi:
»Roomastako niitä tuodaan?»
Leena hölmistyi. Oli aivan tietämätön, mitä vastata. Laura katsoi häntä vakavana silmiin ja odotti vastausta. Ei ollut Leenalla muuta neuvoa kuin antaa mennä:
»Roomasta niitä tuodaan.»
»Joulupukkiko tuo?»
»Tuo väliin joulupukkikin.»
»Tuoko muukin?»
»Tuo muuan kiltti täti.»
Leena oli kuin tulisilla hiilillä, kun keskustelu oli saanut tämän käänteen. Hän pelolla odotti uusia kysymyksiä ja mietti, miten nyt pääsisi pian irti koko jutusta. Kun Laura jäi vähäksi aikaa ääneti, niin Leena käytti hyväkseen tilaisuutta ja lähti kiireellä pois. Mutta kun hän oli ovella menossa, kuuli hän Lauran äänen:
»Leena.»
Leena kääntyi ja sanoi:
»Laura kulta, Leenalla on jo kiire keittämään.»
Laura sanoi sulalla isänsä suulla:
»No, Leena on hyvä ja toimittaa sen asian, niin minä olen kiitollinen.»
»Minkä asian, kultaseni?»
»Sen pojan, sen elävän veljen sieltä Roomasta.»
Leena pyörähti ja meni kyökkiin, jossa ratkesi nauramaan, ettei tahtonut loppuakaan tulla.
Leena parka ei aavistanut, että siitä asiasta tuli hänelle vielä ankara asia.
* * * * *
Syksyllä Veli Erkki kuoli. Kuoli tapaturmaisesti. Ollessaan retkeilyllä salissa se joutui Leenan jalkoihin ja musertui Leenan kengänkoron alla.
Leena säikähti niin, että lysähti istualleen. Hän ei itkenyt, vaan voivotteli. Lehtori, joka oli yksin kotona, tuli kamaristaan katsomaan. Hän luuli, että Leenalle oli sattunut joku taudinkohtaus, ja kysyi:
»Mikä Leenaa vaivaa?»
Leena osotti nukkea ja tukkaansa repien huudahti:
»Minä senkin hevonen!»
»Todellakin», lausui lehtori kumartuessaan katsomaan nukkea. »Todellakin surullista. Mutta minä pelästyin, että täällä oli kysymyksessä jotakin vakavampaa.»
»Kyllä tämä on tarpeeksi vakavaa», voivotteli yhä Leena kuin suurissa tuskissa.
»Ehkä nuken voi vielä korjata», lohdutteli lehtori ja kokoili palasia lattialta.
»Ei, ei, ei! Ei sitä mestaria tule, joka sen korjaisi, mikä kerran on ollut minun kompuran jalkani alla», vakuutti epätoivoinen Leena.
»Ei todellakaan», myönsi lehtori katsellessaan onnetonta Veli Erkkiä ja sen irtonaisia paloja. »Mutta ostetaan toinen nukke, sillähän vahinko on täysin korvattu.»
»Ja luuleeko lehtori, että se Lauralle kelpaisi?» sanoi Leena kuin ihmetellen, että lehtori sellaista puhuukaan.
»Samallainen nukke, minä tarkotan», selitti lehtori.
»Mutta, hyvä lehtori, jos se onkin samallainen, niin se ei kuitenkaan ole sama. Entinen on särkynyt, kuollut, saanut surmansa kauhealla tavalla! Laura itkee niin, että tulee sairaaksi, ja kun sattuu, niin kuolee, sen saatte nähdä, lehtori. — Voi minua vaivaista, syntistä.»
»Niin todellakin», sanoi lehtori miettivästi. Hän ei ollut tuota tullut ajatelleeksi, että Laura voi onnettomuuden panna pahakseen, että se voi koskea häneen hyvinkin kovasti. »Mikä tässä nyt neuvoksi keksittäisiin?»
»Ei mitään neuvoa, ei mitään keinoa. — Voi minua, minkä onnettomuuden sain aikaan.»
Lehtori lohdutti Leenaa, että Leena ei ollut yksin syyllinen onnettomuuteen, vaan oli hänelläkin suuri osa siihen. Hän oli leikkinyt Lauran kanssa nukeilla, kunnes Lauralle oli tullut aika lähteä lastentarhaan kesken leikin. Hänen huolekseen oli Laura jättänyt saattaa nuket Päivölään, mutta hän oli unohuttanut ne tuohon: Kirstin Runebergin puistoon odottamaan Veli Erkkiä, joka oli mennyt käymään yliopiston kirjastossa.
»Ja tuolla Kirsti vielä odottaa tietämättä kauheasta onnettomuudesta», voivotteli Leena. »Tuolla se hymyilee vain, niinkuin hymyilee Laurakin kotia tullessaan. Mutta sitten?» Ja Leena ratkesi niin haikeaan itkuun, ettei lehtori tiennyt mitä tehdä.
Tuli toki rouva kotia.
Hän säikähtyi ensin. Mutta sitten lohdutti Leenaa samoin kuin itseäänkin:
»Sillä aikaa, kun Laura on lastentarhassa, minä käyn ostamassa kaupasta samallaisen nuken. Se pannaan Päivölään, ja kun Laura tulee, ei hän tiedä mitään.»
Lehtorin rouva lähti heti päällysvaatteita riisumatta. Ja Leena sai elämäntoivoa, mutta oli säikähdyksestä niin rampautunut, ettei kyennyt jaloilleen lehtorin auttamatta.
Rouva palasi tyhjin käsin kaupungilta. Nukkeja ei ollut enää kaupassa. Oli sanottu, että uusi lelutilaus saapuu näinä päivinä ja ehkä tulee silloin niitäkin nukkeja, vaan ei ollut varmaa. Ja rouva heittäysi tuoliin surullisena.
»Oli se ikävä ja surullinen tapaus», sanoi lehtori istuen ja jääden oikein tarkemmin tapausta ajattelemaan nyt, kun Veli Erkki tuntui lopullisestikin menneeltä mieheltä. Ja hän muisteli vainajaa. Oli jäänyt mieleen monta hauskaa ja kaunista kohtausta, aivan ihmiselämän todellisia kohtauksia Kirstistä ja Veli Erkistä. Tuossa vielä äsken, kun olivat leikkineet, hän kuljettaen Veli Erkkiä, Laura Kirstiä, olivat nuket puhuneet heidän suullaan tulevaisuuden toiveista. Olivat olleet kirkkaita toiveita. Kirsti oli ehdottanut, että Veli Erkki lukisi tohtoriksi ja sitten he yhdessä retkeilisivät ulkomailla. Veli Erkki oli luvannut. Ja oli kuvailtu jo tulevia matkoja ja hauskoja aikoja.
Lehtorin silmät sattuivat Kirstiin, joka istui muutaman kukkajalustan juurella — Runebergin puistossa — odottamassa Veli Erkkiä. Toinen elossa, toinen kuollut — niin, todella kuollut. Lehtori huokasi.
»Mutta jos siellä kaupassa sanottiin, että niitä ehkä tulee pian, niin silloinhan on vielä toivoa», sanoi lehtori lohdutettuna ja lohduttaen. »Ja sitä paitse: totta kai niitä tilaamalla voi saada ainakin tehtaasta, jossa niitä on valmistettu. Eihän tässä hätää ole. Ei Veli Erkki olekaan kuollut!»
Lehtori alkoi selittää, miten asia järjestetään niin, ettei Laura onnettomuudesta aavistakaan. Se käy varsin sukkelasti ja helposti: hän jatkaa vain leikkiä siitä, mihin Lauran kanssa olivat lopettaneet.
Lauran kotiatuloon oli lehtorilla kaikki järjestetty. Kirsti oli Päivölässä hymyilevänä, ja lehtori esitti Lauralle kirjeen Veli Erkiltä, joka selitti, että hän on mennyt maaseudulle viikoksi tahi pariksi lukemaan ahkerasti, suorittaakseen tohtorintutkinnon. »Koeta nyt pitää hauskaa yksinäsi sen aikaa, rakas sisko», niin loppui kirje.
»Onnistui erinomaisesti», hymyili lehtori vaimolleen, kun oli esittänyt asian Lauralle.
Mutta kun lehtori oli jo jättänyt mielestään koko tapauksen ja istui työssään, tuli Laura hänen luokseen ja sanoi:
»Oletko, isä, kuullut siitä kauheasta tapaturmasta?»
»Mistä kauheasta tapaturmasta?» kysyi lehtori, luullen että Laura on jonkun kyökissä kävijän kuullut puhuvan jostakin aivan äsken tapahtuneesta onnettomuudesta.
Laura kertoi:
»Maaseudulle mennessään Veli Erkki on joutunut pillastuneen hevosen jalkoihin ja siinä rytäkässä kuollut.»
»Mistä sinä sen tiedät?» kysyi vähän harmistuneena lehtori, luullen että Leena oli asian Lauralle ilmoittanut, vaikka oli kielletty sitä tekemästä ja kehottamalla kehotettu olemaan aivan kuin hänellä ei olisi vähintäkään tietoa koko Veli Erkin onnettomuudesta.
Laura näytti Veli Erkin hattua ja hopeista vyötä ja muutamia posliinipaloja, jotka tunsi Veli Erkin poskikappaleiksi ja jotka hän oli löytänyt salista läheltä yliopiston kirjastoa.
Lehtori oli jähmetyksissään ja jännityksissään. Odotti vain milloin Laura itkuun räjähtää. Mutta Laura ei räjähtänyt. Aivan levollisena hän lähti kerrottuaan tuon kauhean tapauksen. Ja päivällistä syödessä Laura puheli iloisesti ja usein itsekseen hymyili, mikä hänelle oli tullut omituiseksi tavaksi.
»Meidän neidistä taitaa tulla sellainen tyttö, joka ei pojista välitä», sanoi lehtori vaimolleen ihmetellessään tälle sitä kummallista seikkaa, ettei Laura itkenyt lainkaan Veli Erkin onnettomuutta.
»Niin, en ymmärrä», sanoi rouva. »Päivölän Kirsti kuitenkin näkyy surevan», jatkoi rouva purskahtaen itse itkuun.
»Kirsti?» ihmetteli lehtori. »Sitäpä on soma nähdä.»
Hän meni tirkistelemään Päivölään.
Kirsti oli Päivölän salin sohvalla puoleksi makaavassa asennossa, niin että silmät olivat puolitiehen auki.
»Todellakin!»
Sen katse oli nyt hervakka ja kyyneleinen, niin kyyneleinen, ja suu itkunilmeinen. Hänen äänetönnä maatessaan siinä näytti kuin hän olisi ollut puoleksi tajuillaan, puoleksi tajutonna, niin synkän surun, niin mustan murheen vallassa, ettei voinut itkeä ääneen, ei edes valittaa.
Oli tuskallista katsoa.
Tuo syvän murheen kuva painui niin lehtorin mieleen, ettei se jäänyt silmistä mielenkiintoisimmassakaan työssä. Laura puuhaili iloisena itsekseen, lauleskeli ja kävi puhelemassa ja hymyilemässä, mutta sittenkin lehtori odotti malttamattomana uutta Veli Erkkiä, Kirstin vuoksi.
Pian saapuikin uusi Veli Erkki muutamana iltapäivänä. Lehtorin ja rouvan iloksi ja riemuksi Leenalle, joka kävi makaamassa melkein joka päivä Päivölän edessä hokien: minä vaivainen, syntinen.
Lehtori itse oli seremoniamestarina järjestämässä kuolleista nousseen
Veli Erkin kotiatuloa. Hän oli sepittänyt kirjeen, joka oli osotettu
Neiti Kirsti Päivölälle:
»Rakas Sisko.
Olen varma, että sinä olet itkenyt minua kuolleena. Lähellä kuolemaa olen ollutkin. Minulle sattui tapaturma, josta sitten sinulle kerron tarkemmin. Olen näin kauan maannut sairaalassa, jonne minut jo kuolleeksi luultuna oli kannettu. En ole ennemmin kyennyt kirjoittamaan. Mutta nyt olen terve ja saavun luoksesi pian. Sitten meidän taas on hauska. Odotan malttamattomana hetkeä, jolloin saan sinua syleillä, rakas sisko. Siis näkemiin.
Veli Erkki.»
Tämä kirje kädessä ja taskussa Veli Erkki, jonka sopivassa tilaisuudessa oli ilmestyttävä Päivölään, lehtori istahti illallispöytään ja asian valmistukseksi kysyi:
»Vieläkö Kirsti itkee?»
»Ei», oli Lauran lyhyt vastaus.
Hämmästyneinä katselivat vanhemmat toisiaan ja yhteen ääneen sitten kysyivät:
»Minkä vuoksi ei?»
»Kirsti on kuollut.»
»Onko sekin särkynyt?» huudahti lehtori katsahtaen vaistomaisesti Leenaan, joka seisoi ovella odottelemassa kirjeen lukua ja nähdäkseen sen vaikutusta.
Lauran vastaus kuului:
»Kirsti Päivölä lyhyen taudin sairastettuaan levollisesti nukkui kuoleman uneen tänään kello viisitoista minuuttia. — Kiltti äiti, voileipä ja pikkuruikkuinen pala juustoa, saanko?»
Lehtori syöksyi rouvan kamariin, sytytti sähkövalon vaaleanvihertävään kattolyhtyyn ja paneutui Päivölän eteen maata. Sen salissa oli pimeää, ainoastaan kuvastimen kohdalla kuumotti sen verran, että näkyi sen hyllylaudalla Veli Erkki vainajan hattu ja hopeinen vyö. Mutta Päivölän makuuhuoneeseen paistoi kattolyhdyn valo värikkäiden ikkunain läpi omituisella valaistuksella. Sinne tirkistäessään lehtori näki Kirstin valkoisessa puvussa makaavan sängyssä.
Kuollut?
Niin kalpea kuin kuollut.
Ennen avonaisina niin kirkkaat, iloa hymyilevät ja sitten raollaan syvää tuskaa kyynelöivät silmät olivat nyt ummessa ja syvä rauha lepäsi pitkäripsisillä silmäluomilla, rauha otsalla ja valkoisilla ohimoilla. Mutta kaunishuulisen suun ympärillä oli vakava, surumielinen ilme.
Ooh, miten se oli hänen vaimonsa näköinen!
»Kuollut!»
Lehtori painoi päänsä lattiaan.
Siinä hän makasi Kirstin kuolinhuoneen edustalla, kirje ja Veli Erkki taskussa, ja — itki.