V LUKU.
1882-1890.
Senaatin jäsenenä. Hallitustoimia. Valtiopäivät v. 1885, 1888.
Diplomaattinen tehtävä Espanjassa. Kodifioimiskysymys. Hyökkäyksiä
Suomen valtiosääntöä vastaan Venäjän kiihkokansallisten taholta.
Toiminta niiden torjumiseksi. Postijulistuskirja. Ero senaatista.
Muuan kirje, jonka Mechelin kesälomansa lopulla Laitialasta kirjoitti ystävälleen Robert Lagerborgille, kuvailee elävästi hänen mielentilaansa siihen aikaan, jolloin hänen oli astuttava maamme hallitukseen. "Minun on suotu", hän kirjoittaa, "täällä maalla jonkin verran nauttia ihanata syyskesää… Täällä olen nyt kuljeskellut ja uurastanut maataloutta, laatinut sikolättien piirustuksia ja määräillyt tunkioiden kokoumusta, mitannut viljaa luuassa ja antanut rohtoja sairaille elukoille, sanalla sanoen toiminut tilanhoitajan sijaisena; samalla kuitenkin rohjeten kuunnella n.s. henkiääniä metsän huminassa ja ulkoparvekkeellani pitkät ajat haaveillen silmäillä päivänpaisteista maisemaa — —. Kaivannut olen Sinua sekä Montgomerya ja Castrénia. Juuri teidän kolmen kanssa olisin näinä aikoina useasti tahtonut keskustella."
"Olen joutunut käännekohtaan, sitä ei käy kieltäminen. Toiminta hallituksen jäsenenä on toista, kuin mitä julkisen sanan, sanomalehdistön palveluksessa, opettajana tahi puhujalavalta harjoittaa. Kumpaisessakin tapauksessa tosin on taisteltava aatteiden ja periaatteiden puolesta — tässä kohden ei hallitukseen astuminen aikaansaa mitään muutosta. Mutta kuinka erilainen onkaan kiistakenttä! Ja samaten toiminnan välineet. Aatteidensa levittäminen ja valtaansaattaminen siivekkäin sanoin on toimintaa, joka tyydyttää ja elähyttää meidän kaltaisiamme ihmisiä tietenkin monin verroin enemmän kuin jonkin kollegin salaisessa tai puolisalaisessa istunnossa osittain eri kannalla olevain parissa sovitteleminen ja luoviminen, saadakseen perille ajetuksi osankaan siitä, minkä tahtoo toteuttaa, — eikä sitten olla millänsäkään kohdatessaan sellaistakin vastarintaa, jota ehdotuksia vastaan tehdään muillakin kuin asiallisilla syillä. — —"
"Mitä tukea voimme me, R. M(ontgomery) ja L. M(echelin), saada Dagbladilta? Siinä yksi niistä asioista, joista täällä olisin halunnut neuvotella. Nyt voin vain esittää oman käsitykseni, aivan lyhyesti:"
"Parasta on, että taloudellinen osallisuuteni Dagbladiin loppuu, mutta siitä ei johdu, että henkisen yhteyden tarvitsee lakata. Päin vastoin olen halukas, milloin vain vaadit, neuvottelemaan käsiteltävistä kysymyksistä. Senaatti ei ole mikään puoluehallitus, se voi joutua vuoroin moitteen, vuoroin kannatuksen esineeksi, Dagbladin joutumatta kieroon asemaan. Ja jos minun läheiset suhteeni Dagbladin johtomiehiin jatkuvat, on tämä täysin sovitettavissa virka-asemaani, jonka tietysti olen ottava huomioon siten, etten ilmaise neuvospöydän salaisuuksia. Mutta tässä kohden minä nojaudun ensinnäkin siihen tosiasiaan, etteivät, niin kauas taaksepäin kuin muistini ulottuu, keskusteluihimme siitä kannasta, mille Dagbladin kussakin tilassa olisi asetuttava, milloinkaan ole päässeet vaikuttamaan mitkään henkilöpoliittiset syrjäajatukset, eikä milloinkaan niillä ole ollut muuta tarkoitusperää kuin tämän maan etu. Tämän tietäen ja samalla tuntien maltillisen, arvokkaan ja tosioloihin perustuvan tapasi arvostella esillä olevia kysymyksiä, jota niin tarkkanäköisenä olet Dagbladissa noudattanut, en suinkaan voi kieltäytyä vastaanottamasta vähäistä sijaa Sinunkin neuvostossasi, milloin nähnet suotavaksi kuulla minun ajatuksiani jostakin kysymyksestä — samoinkuin minäkin toisaalta toivon saavani sinulta hyviä neuvoja tapauksissa, jolloin minä, omalla alallani, olen epätietoinen oikeasta ratkaisusta."
"Lopuksi tahtoisin ilmoittaa että, vaikken voikaan pysyä Dagbladin avustajana, kuitenkin aion silloin tällöin pyytää tilaa taloudellisia kysymyksiä käsitteleville kirjoitelmille — jotka mieluimmin haluaisin saada julkaistuiksi ilman nimimerkkiä — toimituksen omina."
"Sanalla sanoen: toivon siten saavani edelleenkin olla siivekkään sanan miesten yhteydessä."
"Tämä on minulle, yksityiseltäkin kannaltani katsoen, ehdoton sieluntarve. Meidän iällämme ei enää solmita uusia ystävyyssiteitä, kaikkein vähimmin julkisessa asemassa, joka pakottaa olemaan varsin varuillaan kaikkia kohtaan, joita ei perin pohjin tunne."
"Niinpä niinkin, rakas ystävä, alamme vanheta. Kuuluu jo menneeseen aikaan se elämänjakso, jolloin ystäväpiiri tuon tuostakin kokoontui elähyttäviin keskusteluihin. Ajatukset ja sanat kohosivat rohkeasti kaikkiin korkeuksiin ja laskeutuivat kaikkiin syvyyksiin, vapaamielinen parhaassa mielessä oli henki, vapaasti ja hilpeästi pilapuheet säkenöivät, vähentämättä aatteiden vakavuutta. Omituinen on tuo piiri ollut: alati kiintynyt politiikkaan ja siinä toiminut, eikä kuitenkaan koskaan personallisen kunnian- tai vallanhimon ohjaamana — voittaja suurin piirtein nähtynä, sillä yhteiskuntamme vapaamielinen uudistus v:sta 1861 lähtien on kuitenkin olennaisesti meidän piirimme työtä — eikä kuitenkaan käytä tätä voittoa omaksi hyödykseen, ei ylöspäin eikä alaspäin! Tämä ei juuri ole uusimman polven harkitsevan realismin eikä itsekkyyden mukaista."
"No niin, antaa nuorten menetellä omalla tavallaan, — me pysymme sellaisina kuin olemme olleet. Vaikka pilan ja ilon lähde pulppuaakin entistä niukemmin, ei liberaalien pohjasävy milloinkaan hälvene."
"Omasta puolestani katson tulevaisuuteen ylenmääräisiä toiveita rakentelematta. Olen laatinut toimintaohjelmani, ja olen kaikella tarmollani koettava panna sen toimeen. Nopeasti se ei voi tapahtua, vain askel askeleelta. Ilman sitkeyttä ja kärsivällisyyttä ei sellainen ohjelma kuin minun ole toteutettavissa. Mutta elleivät voimat petä, pääsee päämäärään vihdoin ja saavuttaa sen ilon, minkä velvollisuuden täyttäminen tuottaa. Sinä tunnet jotakuinkin tämän ohjelman. Mitä sinulta pyydän, ei ole vain neuvoja ja toimia, vaan kärsivällisyyttäkin, jos mielestäsi asiat edistyvät liian hitaasti."
"Addio! Parin päivän kuluttua olen jälleen kaupungissa. Vanha ystäväsi
Leo M." —
Senlaatuinen yhteistyö Lagerborg ystävän kanssa, jota Mechelin oli ajatellut jatkuvaksi sen jälkeen, kun hän itse oli tullut hallituksen jäseneksi, kävi kuitenkin mahdottomaksi, sen johdosta että Lagerborg jo saman vuoden marraskuun 5 p:nä kuoli leikkauksen jälkeen, joka oli toimitettava hänen saamansa vaarallisen luumurtuman johdosta. Hänen lähin seuraajansa Dagbladin toimittajana, Robert Castrén, eli hänen jälkeensä vajaan vuoden, mistä lähtien lehden nauttima suosio ja vaikutus yleiseen mielipiteeseen väheni, kunnes lehti jonkin vuoden kuluttua kokonaan lakkasi ilmestymästä. Kieltämättä on se vapaamielinen ryhmä, joka voimakkaimmillaan ollessaan lähinnä kannatti tätä lehteä, sen avulla tehokkaasti myötävaikuttanut niihin "voittoihin", joita vapaamieliset aatteet saavuttivat valtiopäivämme niihin aikoihin toimeenpannessa useita siihen suuntaan käyviä uudistuksia.
* * * * *
Kohta nimityksensä perästä Mechelin sai tehdä matkan Venäjän pääkaupunkiin neuvotellakseen venäläisten vallanpitäjäin kanssa eräästä Suomen raha-asioita koskevasta tärkeästä kysymyksestä. Se koski Viipurin ja Pietarin välisen rautatien Venäjän puoleisen osan lunastamista Suomen valtiolle, jonka lunastussumman määrä nousi puoleenkolmatta miljoonaan hopearuplaan. Mechelinin neuvotellessa rahaministeri Bungen kanssa vaati tämä rahamäärän laskettavaksi Suomen kultarahassa ja maksun suoritettavaksi ulkomaisille pankeille asetetuilla vekseleillä sekä, mikäli mahdollista, kuukauden kuluessa. Eipä senvuoksi Bungen hämmästys ollut vähäinen, kun Mechelin tähän vastasi, että rahat maksettaisiin viimeistään 8 päivän kuluessa. Sopimus, jonka Mechelin jo edeltäkäsin oli laatinut, allekirjoitettiin heti, yöllä hän palasi Helsinkiin, seuraavana päivänä vekselit kirjoitettiin ja kolmantena päivänä ne jo olivat Bungen käsissä. Bunge kävi tämän johdosta Suomen ministerivaltiosihteerin luona kiittämässä, vakuuttaen ettei hän milloinkaan ennen ollut nähnyt tämänlaisia asioita niin nopeasti selvitettävän.
Mechelin, joka Pietarissa käydessään oli päässyt keisari Aleksanteri III:n puheille, suoritti samalla matkalla toisenkin Suomen valtiolaitosta koskevan asian, nimittäin Kivennavan pitäjässä sijaitsevan Lintulan lahjoitustilan oston toiminimi Meyer & Kump:lta. Hän sai sittemminkin senaattoriaikanaan sangen usein tehdä matkoja Venäjän pääkaupunkiin neuvotellakseen venäläisten ministerien kanssa tulli- ja muista asioista.
Valtiovaraintoimituskunnan apulaispäällikkönä Mechelin joutui läheisiin suhteisiin toimituskunnan vakinaiseen päällikköön Klas Herman Molanderiin. Tämä oli mies, joka aina suurimmalla huolella ja tunnollisuudella suoritti virkatehtävänsä, mutta lienee kuitenkin harvoin itsekohtaisesti tehnyt alotteita tärkeämpiin uudistuksiin, mikä sitä vastoin paremmin sopi Mechelinin luonteelle. Heidän välinsä olivat aina parhaimmat. Apulaispäällikön tehtävänä oli pääasiallisesti käsitellä sellaisia asioita, jotka sittemmin siirrettiin kauppa- ja teollisuustoimituskunnalle. Mechelin koetti pontevasti toimia varsinkin kaupan, merenkulun ja teollisuuden edistämiseksi, ja moni tärkeä uudistus näillä aloilla on hänen työtään. Kauppa-, teollisuus- ja käsityöläiskouluja perustettiin, polyteknillisen opiston pääsyvaatimuksia korotettiin. Teollisuushallitus perustettiin v. 1884, mistä muun muassa seurasi teollisuustilaston perinpohjainen uudistus ja parannus. Luotsilaitoksessa pantiin toimeen suuria uudistuksia, lukuisia uusia loistoja rakennettiin, loistolaivojen ja luotsihöyrylaivain lukua lisättiin, merenmittaukset, joita aikaisemmin oli suoritettu Venäjän meriministeriön valvonnan alaisina, vaikka Suomen valtiovaroilla, siirrettiin Suomen luotsilaitokselle. Uusi höyrylaiva ja uusia työkoneita hankittiin mittauksia varten. Täten kävi entistä paljon suurempia alueita vuosittain mittaaminen. Talvilaivaliikenteen aikaansaamiseksi hankittiin Mechelinin toimesta ensimäinen jäämurtajalaivamme "Murtaja" v. 1889.
Kun valtiovaraintoimituskunnan toinen osasto v. 1888 muodostettiin erityiseksi kauppa- ja teollisuustoimituskunnaksi, nimitettiin Mechelin sen päälliköksi. Tässä toimessa hän v. 1889 senaatissa ehdotti asetettavaksi komiteaa laatimaan ehdotusta ylemmän kauppaoppilaitoksen perustamiseksi, ja senaatti yhtyi tähän. Komitean ehdotuksen mukaisesti senaatti sitten teki hallitsijalle esityksen asiasta, mutta kenraalikuvernööri oli toista mieltä, mistä oli seurauksena, että esitys evättiin.
Jo ennen Mechelinin senaattiin tuloa oli päätetty rakentaa se talo, joka "Ateneumin" nimisenä on pääkaupunkimme kaunistuksia. Hallituksen jäsenenä hän otti huolekseen tämän rakennusyrityksen toteuttamisen, piirustukset laadittiin ja vahvistettiin tammikuussa 1885, minkä jälkeen rakennustyö alkoi, päättyen syksyllä 1887. Talon on valtio sittemmin maksutta luovuttanut taideyhdistyksen ja taideteollisuusyhdistyksen käytettäväksi. Taiteen edistämisharrastustaan Mechelin niinikään osotti uutterasti myötävaikuttamalla sen yleisen taidenäyttelyn toimeenpanemiseen, joka järjestettiin Helsingissä v. 1885 ja jota avustettiin valtiovaroilla.
Mechelinin laatimia olivat ne kaksi ehdotusta, jotka senaatti teki v. 1884 ja joista toinen koski sahausmaksun ja toinen käräjäkappain määrän alentamista sekä jälkimäinen hallituksen esityksenä annettiin 1885 vuoden valtiopäiville ja sai näiden hyväksymisen. Edelleen Mechelin toimi hallituksessa köyhäinhoidon parantamiseksi, aikaansaaden lokakuun 2 p:nä 1888 vahvistetun köyhäinhoidontarkastusta koskevan asetuksen, joka tuntuvasti paransi köyhäinhoitoa maassamme ja saattoi sen inhimillisemmäksi. Toukokuun 28 p:nä 1889 annetulla asetuksella järjestettiin kunnallinen mielenvikaisten hoito. Mielipiteet olivat viimeksi mainitussa kysymyksessä olleet senaatissa eriäviä, Yrjö-Koskinen oli vastustanut, koska arveli kuntain siitä liiaksi rasittuvan, mutta Mechelinin onnistui saattaa mielipiteensä voitolle. Naisten laillisten oikeuksien laajentamista koskevia kysymyksiä hän aina harrasti ja myötävaikutti muun muassa sen elokuun 6 p:nä 1889 julkaistun asetuksen aikaansaamiseen, joka soi naiselle oikeuden tulla valituksi köyhäinhoitohallituksen jäseneksi.
Kohta hallitukseen tultuaan Mechelin sai laatia lausunnon, jossa senaatti puolsi 1882 vuoden valtiopäiväin tekemää painovapauslain anomusta. Korkeimmassa paikassa anomus evättiin, mutta senaatti sai toimekseen lausunnon antamisen siitä, oliko muutosten tekeminen sanomalehdistöä koskeviin asetuksiin olojen vaatima. Mechelin laati tämän johdosta painolain ehdotuksen, jonka senaatti lähetti vahvistettavaksi, sen kuitenkaan viemättä toivottuun tulokseen.
Asioita, joihin kotimainen hallituksemme näihin aikoihin pani erityistä huomiota, oli tullioloja, varsinkin Suomen ja keisarikunnan välisiä, sekä näiden järjestämistä koskeva kysymys. Niihin lukuisiin ja pitkällisiin neuvotteluihin, joita tästä asiasta pidettiin sekä senaatissa että tämän ja muiden koti- ja ulkomaisten virastojen kesken, otti Mechelin, jonka työalaan tämä kysymys lähinnä kuului, tietenkin uutterasti osaa. Tavaton määrä kirjelmiä luonnoksineen senaatin esityksiksi näistä kysymyksistä, konsepteja senaatin kirjelmiksi erinäisille hallituslaitoksille ja virastoille sekä tehtailijoille y.m. on tuohon aikaan hänen kynästään lähtenyt. Ja alati käytti hän kaiken kykynsä valvoakseen Suomen etuja.
Sen jälkeen kun maamme v. 1809 oli yhdistetty Venäjään, oli venäläisiä tavaroita enimmäkseen tullivapaasti saanut tuoda Suomeen, kun sitä vastoin oikeus viedä suomalaisia tavaroita Venäjälle oli varsin rajoitettu. Mutta v. 1859 oli tähän aikaansaanut muutoksen uusi, molempain maiden välisiä kauppasuhteita järjestävä asetus, joka johonkin määrin tasoitti molemminpuolisia tullimaksuja ja laajensi suomalaisten valmistajain oikeutta viedä tavaroitaan Venäjälle. Tämä asetus sekä 1869 v:n tullitaksa, jossa tullimääriä oli entistä paremmin sovitettu täkäläisten olojen mukaisiksi, edisti sekä teollisuus- että maanviljelystuotteiden vientiä, minkä johdosta taas kotimainen työ elpyi ja maamme varallisuus lisääntyi. Meillä vanhastaan voimassa olevaa suojelustullijärjestelmää vieraihin maihin nähden, josta muun muassa oli se turmiollinen seuraus, että se yllytti salakuljetukseen, lievennettiin ainakin osittain, ja siten kasvava tuonti lisäsi osaltaan valtion tullituloja, jotka seuraavana aikana tuntuvasti kohosivat.
Suomen valtiopäivillä oli tullikysymys usein ollut käsiteltävänä, ja oli silloin lausuttu toivomus, että valtiosäädytkin saisivat olla määräämässä tullijärjestelmää tahi ainakin lausua mielensä tästä kysymyksestä, joka koski verotuslaitosta ja jolla siinä oli sangen huomattava sija. Tätä toivomusta piti se hallitus, jonka jäsenenä Mechelin oli, oikeutettuna. Alussa vuotta 1884 senaatti alisti, että valtiopäiväin sallittaisiin lausua mielipiteensä tullijärjestelmästä ennen sen vahvistamista, ollen kuitenkin perustuslakiemme mukaan hallitsijan vallassa tehdä lopullinen päätös oman harkintansa mukaan. Mutta tähän esitykseen ei päätösvaltaisella taholla suostuttu.
1885 vuoden valtiopäiville hallitus ilmoitti aikovansa vähentää sellaisia veroja, jotka erityisesti tuntuivat köyhemmästä väestöstä rasittavilta. Todella alennettiinkin tässä mielessä suolan tullimaksua. Samaten alennettiin sahausmaksua ja puutavarain vientitullia. Senaattimme aikomus lienee ollut jatkaa samaan veroja huojentavaan suuntaan, mutta näille aikeille nousi pian esteitä muuttuneiden valtiollisten olojen johdosta.
Venäjällä olivat teollisuudenharjoittajat alkaneet valittaa, että muutamat suomalaiset tuotteet olivat arveluttavasti alkaneet kilpailla heidän teollisuustuotteidensa kanssa, minkä vuoksi he vaativat molemminpuolisia tullioloja muutettaviksi. Suomalaisille tuotteille oli Venäjälle tuotaessa pantava korkeampi tulli ja eräiden tavarain suurinta luvallista tuontimäärää vähennettävä tahi niiden tuonti kokonaan kiellettävä. Niinikään vaadittiin sitä tullivapautta poistettavaksi, joka oli myönnetty erinäisistä teollisuudessa tarvittavista raaka-aineista ja koneista niitä tuotaessa vieraista maista Suomeen ja jonka tullivapauden johdosta suomalaiset teollisuustuotteet olivat verraten halpoja ja saavuttivat helpommin menekkiä Venäjän markkinoilla. Venäjällä oli jyrkästi suojelevaan suuntaan käyvä tullijärjestelmä saatettu käytäntöön v. 1882 ja sitä vaadittiin ulotettavaksi Suomeenkin. "Suomen erioikeudet", joiksi Suomen omia yhteiskuntalaitoksia sanottiin, olisi poistettava ja tulliyhdistys kummankin maan välillä toimeenpantava. Tätä aatetta kannatti innokkaasti Venäjän kansalliskiihkoinen sanomalehdistö.
V. 1884 kokoontui Pietarissa komitea, rahaministeri Bunge puheenjohtajana, järjestämään Suomen ja Venäjän välisiä kauppasuhteita. Mechelin oli niitä komitean jäseniä, jotka oli kutsuttu Suomen puolelta ottamaan neuvotteluihin osaa. Bungen kysymyksen johdosta, eikö Venäjän ja Suomen tullien yhdistystä suomalaisten kannalta olisi pidettävä suotavana, esitti Mechelin perusteellisesti syyt, miksi niin ei ollut laita ja miksikä Suomen tullitaksaa ei ollut kytkettävä Venäjän tullitaksaan. Jos tulli vieraista maista Suomeen tuotavista tavaroista korotettaisiin samaan määrään kuin Venäjällä, saattaisi siitä ehkä muutamissa kohdin koitua hyötyä Suomen teollisuudelle, mutta toisaalta korottaisi se lukuisain köyhälle väestölle tarpeellisten kulutustavarain hintoja. Molempain maiden tullilaitoksen yhdistämistä ei ollut toimeenpantava, koska kummallekin maalle oli edullisinta, että niillä oli oma, olojensa ja taloudellisten etujensa mukaan sovitettu lainsäädäntönsä, viimeksi mainitut kun olivat monessa kohden erilaatuiset ja vaativat erilaisia säädöksiä. Tullista sai Suomen valtio sitäpaitsi sangen suuren osan tuloistaan; jos siis Suomen ja Venäjän tullilaitokset yhdistettäisiin, menettäisi edellinen maa nämä tulonsa, ja vaikka koko valtakunnan yhteisistä tullituloista annettaisiinkin jokin osuus Suomen valtiolle korvaukseksi, kävisi mahdottomaksi löytää varmaa perustetta tämän osuuden oikean määrän laskemiselle. Bunge ei liene ollut aivan taipumaton ottamaan huomioon näitä syitä.
Näitä ja näiden tapaisia näkökohtia Mechelin esitti muulloinkin, milloin siihen oli aihetta. Muun muassa lienee hän siten koettanut vaikuttaa kenraalikuvernööri Heidenin kantaan tullikysymyksessämme. Se vastavuoroisuuden periaate, jonka toteuttaminen oli alotettu v. 1859, oli Mechelinin vakaumuksen mukaan oikea ja oli hyödyttänyt sekä Venäjää että Suomea. Sen aiheuttama lisääntynyt vienti Venäjälle oli kohottanut Suomen varallisuutta, mutta juuri siten saattanut mahdolliseksi venäläisten tuotteiden tuntuvasti suuremman menekin Suomessa. Venäjällä valitettiin, että eräät suomalaiset valmisteet olivat aiheuttaneet Venäjän teollisuudelle vahingollisen kilpailun, mutta Mechelinin mielestä se ei tällaisissa tapauksissa ollut vältettävissä, ja sitä paitsi oli tällä seikalla jokseenkin pieni merkitys. Toinen maa saa paremmin kaupaksi toisia, toinen toisia tavaroita, mikä johtuu erilaisista luonnonsuhteista ja muista edellytyksistä. Suomi vie paljon paperia Venäjälle, Venäjä paljon vaatetavaraa Suomeen. Täydellinen tullien yhdistäminen oli mahdoton jo senkin takia, että Suomen tullihallinnon yhdistäminen Venäjän tullilaitokseen olisi vastoin Suomen perustuslakeja. Venäjällekin se olisi vahingoksi. Suomen saaristo lukemattomine saarineen, salmineen ja maihinnousupaikkoineen olisi alati yllyttävä venäläisessä tullitaksassa korkeasti verotettujen tavarain luvatonta tuontia.
Ei kuitenkaan onnistuttu taivuttaa venäläisiä vallanpitäjiä täydellisesti hyväksymään Suomen puolelta esitettyjä näkökohtia. Hallinnollista tietä ja valtiosäätyjä kuulematta vahvistettiin, suomalaisten jäsenten vastalauseesta huolimatta, tullikomitean venäläisen enemmistön ehdotus, minkä jälkeen julkaistiin uusi tulliasetus, jolla syyskuun 1 p:stä 1885 lähtien kumottiin vuodesta 1859 tullivapaa paperitavarain, raudan, vuotien, nahkojen, lasivalmisteiden y.m. tavarain tuonti Suomesta ja näille tavaroille pantiin osittain varsin korkea tulli. Erinäisiä muitakin tullikysymyksiä koskevia asetuksia annettiin 1880-luvun jälkipuoliskolla, jotka nekin vaikeuttivat suomalaisten tavarain menekkiä Venäjällä. Kotimaisen hallituksemme ja varsinkin niiden henkilöiden, joille raha- ja kauppa-asiain hoito oli uskottu, oli kuitenkin yleensä onnistunut ainakin joksikin ajaksi saada meille tuhoisimmat vaatimukset lepäämään. Tullien yhdistämishanke jätettiin toistaiseksi sikseen, ja samalla kun Venäjän teollisuuden edut tyydytettiin, otettiin meidänkin teollisuutemme tarpeet yleensä huomioon. Tullitulot kohosivat vahvasti, v:sta 1886 v:teen 1890 13:sta miljoonasta 21:een miljoonaan markkaan. Tähän olivat syynä edulliset liikeolot ja hyvät vuodentulot, mutta myös eräiden tavarain kohtuullinen tullinkorotus. Tullilaitoksessa pantiin v. 1885 annetulla ja muilla sen yhteydessä olevilla asetuksilla toimeen hallinnon ja hoidon uudistus, jota pidettiin edistysaskeleena. [E. Bergh. Finland under det första årtiondet af kejsar Alexander III:s regering, siv. 189.]
Niihin valtiopäiviin, jotka pidettiin Mechelinin senaattorina ollessa, hän otti osaa säätynsä jäsenenä, esiintyen siellä hallituksen puhetorvena, tehden selkoa sen toimenpiteistä ja puolustaen niitä muistutuksilta ja väärinkäsityksiltä, erittäinkin tietysti niiden kohdistuessa raha-asiainhoitoon ja sen yhteydessä oleviin kysymyksiin, mutta muulloinkin. Hän edisti siten osaltaan sen hallituksen ja kansaneduskunnan yhteistoiminnan kehitystä maassamme, joka on parlamenttaarisen valtiomuodon kulmakiviä. Tietenkin saattoi nelisäätyjärjestelmän voimassa ollessa mielipiteiden vaihto jonkin hallituksen jäsenen ja kansaneduskunnan välillä tapahtua ainoastaan vaillinaisesti, se kun yleensä kävi päinsä vain enintään yhdessä ainoassa säädyssä. Kaikkien säätyjen yhteinen täysi-istunto — n.s. plenum plenorum — pidettiin vain kahdesti säätyvaltiopäiviemme aikana. Aatelissa Mechelin puolsi 1885 hallituksen ehdottamaa metrisen mitta- ja painojärjestelmän käytäntöön ottamista, jonka ehdotuksen valtiosäädyt hyväksyivät, ja asetus asiasta julkaistun v. 1886. Niinikään hän puolusti hallituksen esitystä lääninkäräjäin järjestämisestä, jotta saataisiin itsehallinnon elin kunnallisen ja koko maan käsittävän säätyedustuslaitoksen välille. Niitä valitettavasti ei kuitenkaan saatu aikaan. Paloviinakaupan järjestämistä koskevan hallituksen esityksen johdosta M. puolsi raittiutta edistäviä toimenpiteitä. Näitä hän piti tarpeellisina, mutta täydellistä kieltoa ei olisi pantava voimaan, koska se varsin suuressa määrin aiheuttaisi lainrikkomuksia; sivistyksen avulla, kasvattamalla ihmisiä valistukseen ja itsensä hillintään raittiutta parhaiten edistettäisiin.
Samoilla valtiopäivillä tehtiin, eli oikeammin uudistettiin anomukset, että valtiosäädyille myönnettäisiin oikeus tarkastaa ja arvostella hallituksen toimenpiteitä, joista jokaisille valtiopäiville oli annettava kertomus. Vapaaherra V. von Bornin tästä asiasta aatelissa esittämää ehdotusta vastaan teki Mechelin erinäisiä muodollisia muistutuksia: tarkastuksen tuli olla asiallinen, ei henkilökohtainen, sille ei ollut annettava personallisen puoluepolitiikan luonnetta. Kuitenkin hän hyväksyi anomuksen yleisen tarkoituksen ja puolsi asian lähettämistä valiokuntaan. Professori J. Forsman oli pappissäädyssä niinikään ehdottanut valtiosäädyille myönnettäväksi oikeutta tarkastaa hallituksen toimenpiteitä, vaikka hänen ehdotuksensa oli erinäisiltä kohdin toisin muodosteltu kuin von Bornin. Lakivaliokunta puolsi von Bornin ehdotusta, ja sen antama mietintö hyväksyttiin kolmessa säädyssä, mutta hallitsija ei suostunut anomukseen.
Lähinnä edelliset valtiopäivät olivat anoneet porvarissäädyn vaalioikeutta koskevan valtiopäiväjärjestyksen pykälän muuttamista, osin sen selventämiseksi ja täsmällisentämiseksi, sitä kun eri kaupungeissa oli tulkittu ja noudatettu eri tavoin, osin vaalioikeuden ja vaalikelpoisuuden ahtaiden rajain väljentämiseksi jossain määrin. Tämän anomuksen johdosta annettiin asiasta 1885 vuoden valtiosäädyille esitys, jossa ehdotettiin alimmaksi vaalioikeuden tuottavaksi vuosituloksi 800 markkaa kaikissa kaupungeissa sekä lisäksi kultakin sen yli menevältä kunnalliselta veroäyriltä — jonka määrä eri kaupungeissa oli erisuuruinen — laskettavaksi yhden äänen, korkeimman äänimäärän ollessa 25. Lakivaliokunta ehdotti, että jokainen, jolla oli 800 markan tulot, saisi yhden äänen vaalioikeuden, sekä lisäksi kultakin sen yli menevältä 400 markan suuruiselta tulomäärältä yhden äänen 25 ääneen asti. Mutta tämä mielipide, jota valiokunnassa aatelin ja porvarissäädyn valitsemat jäsenet olivat kannattaneet, oli päässyt voitolle ainoastaan syrjään pannun lipun avulla. Pappis- ja talonpoikaissäädyn jäsenet olivat yksimielisesti äänestäneet melkoista laajemman vaalioikeuden puolesta, jonka mukaan jo 400 markan vuositulo tuotti vaalioikeuden ja korkein äänimäärä oli 10. Muutamat vastalausujat halusivat päin vastoin saada korkeimman äänimäärän säädetyksi 30:ksi.
Asia otettiin käsiteltäväksi huhtikuun 11 p:nä pidetyssä säätyjen yhteisessä täysi-istunnossa, jossa maamarsalkka von Troil johti puhetta ja joka kesti runsaasti 12 tuntia, k:lo 1/2 6:sta i.p. k:lo 1/2 6:teen seuraavana aamuna. Mechelin puolusti siinä hallituksen esitystä. Säädyt eivät kuitenkaan päässeet yksimieliseen päätökseen ja asia raukesi. Riita johtui pääasiallisesti puoluenäkökohdista, ruotsalainen puolue kun halusi edelleen pitää äänten enemmistön porvarissäädyssä, suomalainen tahtoi mikäli mahdollista saada sen itselleen. On kieltämätöntä, että suomalainen puolue sillä kertaa oli verraten vapaamielisemmällä kannalla. Mutta vaikka hallituksenkin esitys olisi hyväksytty, olisi parannus entiseen verraten saatu aikaan.
Yleensä kävivät tähän aikaan sekä valtiopäivillä että niiden ulkopuolella kielitaistelun aallot korkeina. Sittenkun yritys vapaamielisen puolueen perustamiseksi kielipolitiikasta riippumattomalle pohjalle oli rauennut, olivat molemmat kielipuolueet jälleen järjestäytyneet ja niiden välinen taistelu käynyt kiivaammaksi. Suomalaisen puolueen vaikutusvalta oli kasvanut, sen johdosta että puolueen johtomiehiä oli astunut hallitukseen ja kenraalikuvernööri, kreivi Heiden, oli päin vastoin kuin edeltäjänsä kreivi Adlerberg osottautunut taipuvaiseksi kannattamaan heidän edustamaansa suuntaa. Jo lopulla vuotta 1883 julkaistiin hallinnollista tietä asetus ruotsin ja suomen kielen käyttämisestä oikeuksissa ja virastoissa, ja siinä säädettiin, että alempain virastojen toimituskirjat oli laadittava sillä kielellä, jota käytettiin paikkakunnan kunnallisten asiain käsittelyssä, ellei asian vireillepanija ollut pyytänyt sen laatimista toisella kotimaisella kielellä. Tähän asetukseen, jonka katsottiin syntyneen kenraalikuvernöörin avustuksella, oltiin suomalaisella taholla tyytyväisiä. Yrjö-Koskisen korottamista aatelissäätyyn 1884 pidettiin niinikään todistuksena hänen ja hänen puolueensa nauttimasta luottamuksesta korkeammalla taholla.
1885 vuoden valtiopäivillä tehtiin erinäisiä anomusehdotuksia kotimaisten kielten käyttämisestä virastoissa, mutta mielipiteet olivat liian ristiriitaisia, jotta olisi voitu päästä yhteiseen päätökseen. Suomenmielisellä taholla oltiin kiihdyksissä muun muassa sen johdosta, että keskusvirastot olivat sakottaneet alempia virkamiehiä siitä, että nämä kirjeenvaihdossa virastojen kanssa olivat käyttäneet suomen kieltä. Vaadittiin sen vuoksi, että virastoissakin ja niiden välisessä kirjeenvaihdossa tuli mikäli mahdollista olla määräävänä sen paikkakunnan vallitsevan kielen, missä virasto sijaitsi. Ruotsinmielisellä taholla sitä vastoin tahdottiin antaa virastoille itselleen päätösvalta tässä asiassa. Kohdakkoin valtiopäiväin päätyttyä sai senaatin suomenmielinen ryhmä vahvistusta, kun K.F. Ignatius tuli kamari- ja tilitystoimituskunnan päälliköksi, jonka toimituskunnan Yrjö-Koskinen jätti siirtyäkseen oman toivomuksensa mukaan kirkollisasiaintoimituskunnan päälliköksi. Kenraali Woldemar von Daehn, joka oli tullut sivilitoimituskunnan päälliköksi, liittyi niinikään senaatin suomenmielisiin jäseniin. Puolueissa vallitsi eri mieliä siitä, olisiko kysymys virastokielestä ratkaistava valtiopäivien myötävaikutuksella vai katsottava hallinnolliseksi asiaksi ja semmoisena ratkaistava. Lakimiehillä oli tästä ollut eriäviä käsityksiä. Nyttemmin kannatettiin ruotsinmielisellä taholla edellistä mielipidettä, suomenmielisellä ei oltu yksimielisiä, mutta enemmistö kallistui kannattamaan hallinnollista menettelyä, koska arveltiin että valtiopäivät, kahden säädyn jäädessä kahta vastaan, eivät voisi päästä tyydyttävään tulokseen.
Tässä riidassa asettui Mechelin, perustuslaillis-vapaamielisen käsityskantansa mukaisesti, senaatissa sille puolelle, joka piti kysymystä yleisenä lakikysymyksenä ja siis kumpaisenkin valtiomahdin yhteistoimin ratkaistavana. Asiallisesti hän oli sillä kannalla, että kumpaistakin kieltä oli sallittava käyttää virastoissa ja niiden välisessä kirjeenvaihdossa, mutta että niiden itsensä tuli saada valita kielensä. Jokaisella kansalaisella täytyy, sitä mieltä oli Mechelin, olla oikeus vaatia, että hänen kieltään käytetään kaikissa niin oikeudellisissa kuin hallinnollisissakin asioissa, joiden takia hän kääntyy viranomaisten puoleen. Mutta mikäli asia koskee virastojen sisäistä toimintaa, vaatii yhteiskunnan etu, että virkamies saa käyttää sitä kotimaista kieltä, jolla hän parhaiten kykenee lausumaan ajatuksensa. Hän uskoi luonnollisen kehityksen aikaa voittaen lisäävän suomen kielen käyttämistä. Senaatti oli laatinut ehdotuksen armolliseksi esitykseksi asiasta, mutta sitä ei kuitenkaan annettu valtiosäädyille. Liberaalinen puolue oli valtiopäivillä pyrkinyt sovitteluihin suomalaisen puolueen kanssa, mutta ei ollut tässä yrityksessään onnistunut, syystä että viimeksi mainitun puolueen jyrkempi ryhmä oli päässyt voitolle maltillisemmasta, sovitteluihin taipuvaisesta ryhmästä. Kun valtiopäivät eivät olleet päässeet yksimieliseen päätökseen, oli asema käynyt varsin otolliseksi hallinnollisille toimenpiteille, ja vallassa-olijat käyttivät tilaisuutta hyväkseen. Maaliskuun 18 p:nä 1886 annettiin keisarillinen käskykirje, jossa julistettiin, että maamme kaikkien hallituslaitosten ja virastojen sekä viranomaisten sallittiin asioiden käsittelyssä ja virallisessa kirjeenvaihdossa käyttää sekä ruotsia että suomea, minkä ohessa senaatin käskettiin laatia ehdotus tarkemmiksi säännöksiksi asiasta. Senaatin suomalainen ryhmä laati tämän johdosta ehdotuksen, joka kenraalikuvernöörin puoltamana sai hallitsijan vahvistuksen ja julkaistiin keisarillisena asetuksena huhtikuun 4 p:nä 1887. Siinä säädettiin, että paikallisten alempain viranomaisten ja virkamiesten oli asioita virastoissa käsiteltäessä ja virallisessa kirjeenvaihdossa käytettävä sitä kieltä, jolla sen kunnan pöytäkirjat laadittiin, missä virasto sijaitsi, jota vastoin ylemmät viranomaiset ja hallituslaitokset, joiden toimiala käsitti useampia eri pöytäkirjakieltä käyttäviä kuntia, saivat käyttää sitä kotimaista kieltä, jota pitivät sopivimpana.
Yleistä tyytyväisyyttä herättävä tulos 1885 vuoden valtiopäiväin työstä oli säätyesitysoikeus, joka, sittenkun armollinen esitys siitä oli annettu valtiopäiville ja saavuttanut näiden hyväksymisen, myönnettiin valtiosäädyille kesäkuun 25 p:nä 1886 annetulla julistuskirjalla. Keisari Aleksanteri II:n jo 1863 vuoden valtiopäiväin avajaisissa antama lupaus oli siten hänen seuraajansa toimesta täyttynyt ja tärkeä askel perustuslailliseen suuntaan astuttu. Tosin oli, eikä syyttä, vallalla se käsitys, että Venäjän uusi hallitus oli hengeltään vähemmän vapaamielisyyteen taipuva, enemmän itsevaltiuteen kallistuva kuin edeltäjänsä, mutta maallemme myönnetty säätyesitysoikeus oli kuitenkin ilahuttava todistus siitä, että korkeimmalla taholla edelleenkin oltiin taipuvaisia täydelleen tunnustamaan valtiopäiväimme perustuslailliset oikeudet.
V. 1883 oli senaatti Venäjän ulkoasiainministeriöltä saanut ilmoituksen, että Venäjän, Suomi siihen luettuna, ja Espanjan välinen kauppasopimus oli irtisanottu jälkimäisen maan puolelta ja ettei Espanja uudistaisi sitä, ellei Venäjä suostuisi alentamaan espanjalaisten tavarain tullia. Suomelle tämä oli ankara isku, koska sen vienti Espanjaan, joka oli suurempi kuin keisarikunnan ja käsitti pääasiallisesti puutavaroita, joutuisi siitä pahasti kärsimään. Mechelinin laatiman ehdotuksen mukaisesti päätti senaatti kenraalikuvernöörin välityksellä ilmoittaa Venäjän ulkoasiainministeriölle, että Suomelle olisi erittäin tärkeätä, että sen kauppasuhteet järjestettäisiin sopimustietä tavalla, joka ei liiallisilla tullimaksuilla rasittaisi Espanjaan vietäviä suomalaisia tavaroita. Kun Venäjä omia etujaan valvoakseen päätti alottaa keskustelut uuden kauppasopimuksen solmimisesta mainitun maan kanssa, hyväksyttiin senaatin esitys, ja tammikuun lopulla 1887 valtuutettiin Mechelin Venäjän Madridissa olevan lähettilään, ruhtinas Mikael Gortschakoffin kera ottamaan osaa neuvotteluihin sekä niissä erityisesti valvomaan Suomen etuja. Mechelin matkusti helmikuussa Pietarin kautta Madridiin puolisoineen ja tyttärineen. Keskusteluissa, joita kesti kolme kuukautta, maaliskuusta kesäkuuhun, ja joihin ottivat osaa Espanjan ulkoasiainministeri Morety Prendergast sekä valtiosihteeri Aguera, onnistui Mechelinin saada aikaan Suomelle edullisia ehtoja, nimittäin alennetut tullimaksut puutavaroille, paperille, lasille, voille, paloviinalle ja tärpätille näitä Suomen tuotteita Espanjaan vietäessä, jota vastoin Espanja sai korvaukseksi tullinalennusta viineille, öljyille, suolalle ja korkille sekä täydellisen tullivapauden rautamalmille, korkkipuulle ja ruovonpäille. Espanja olisi suostunut myöntämään, niinkuin oli myöntänyt Ruotsille, väkiviinatullinkin alennusta mutta Suomen hallitus ei tahtonut hyväksyä tarjousta, jottei siten lisäisi väkiviinan valmistusta maassamme. Sittenkun Venäjän hallitus ja Suomen senaatti olivat tarkastaneet kauppasopimuksen ehdotusta, allekirjoitettiin se heinäkuun 2 p:nä 1887 ja vilkastutti huomattavasti Suomen ja Espanjan välisiä kauppasuhteita. Yleensä oltiin sitä mieltä, että Mechelinin neuvotteluissa osottama pontevuus melkoisesti oli jouduttanut niiden saattamista onnelliseen päätökseen. Hän olikin koko ajan ollut uutterassa kirjeenvaihdossa Helsingissä olevan virkaveljensä Molanderin kanssa ja saanut senaattimme joutuisasti käsittelemään sille kuuluvan osan asiasta.
Koko Madridissa olonsa aikana sai Mechelin osakseen suurta kohteliaisuutta ja huomaavaisuutta espanjalaisten puolelta. Ruhtinas Gortschakoffin kera hän pääsi puolisoineen ja tyttärineen hallitsijakuningattaren Maria Kristinan puheille, joka puolisonsa kuoltua 1885 hoiti hallitusta poikansa Alfonso XIII:nnen valtaistuimellenousuun saakka. Mechelin kirjoittaa tästä eräälle kotimaassa olevalle henkilölle: "Meidät vietiin pienehköön vastaanottohuoneeseen. Kuningatar pyysi meitä istumaan ja piti meitä luonaan 3/4 tunnin ajan. Mitä meille ennen oli kerrottu hänen miellyttävästä olemuksestaan ja hyvistä luonnonlahjoistaan osottautui aivan todeksi." Kuningattaren kälyn, infantitar Eulalian puheille Mechelin niinikään pääsi perheineen. Huomattavista henkilöistä, joihin Mechelin tutustui ja jotka kunnioittivat häntä vierailullaan, mainittakoon pääministeri Sagasta. Venäjän lähettilään ruhtinas Gortschakoffin ja Mechelinin välillä lienee joskus ilmennyt erimielisyyttä, vaikka jälkimäinen tietenkin teki voitavansa noudattaakseen sitä diplomaattista varovaisuutta, jota Suomen asema kauppasopimuskysymykseen nähden vaati. Mielipiteiden eroavaisuudet eivät johtaneetkaan vakavampaan epäsopuun. Ruhtinas kuuluu kerran lausuneen: "Mistä johtuu, että Te viipymättä saatte vastauksen Helsinkiin lähettämiinne kirjelmiin, kun minun täytyy odottaa vastausta niin kauan. Ja minä olen kuitenkin isäni poika." Mikael Gortschakoff oli Aleksanteri II:n aikuisen Venäjän ulkoasiainministerin, tunnetun ruhtinas Aleksander Gortschakoffin poika. Mechelin lienee huomauttanut olevansa hänkin isänsä poika.
Espanjassa olonsa loppupuolella Mechelin teki omaisineen matkan Sevillaan ja kävi pikimmältä Cadizissa. Sevillassa hän sairastui hermosärkyyn, joka häntä ankarasti vaivasi kolmen viikon ajan. Toivuttuaan hän palasi kotimaahan Pietarin kautta. Venäjän raha-asiainministeri Wyschnegradski onnitteli häntä niiden etujen johdosta, mitkä hän taitavuudellaan oli maalleen hankkinut.
"Moskovskija Vjädomosti" lehdessä julkaistiin näihin aikoihin eräs lehden Barcelonassa olevan kirjeenvaihtajan lähettämä kirje, jossa muun muassa sanottiin [Uusi Suometar toukok. 19 p:nä 1887]: "Täytyy valittaa, että uusi kauppasopimus Espanjan kanssa on tehty liian kiireellisesti ja asiaa ennakolta perin pohjin valmistelematta. Suomen etuja on erinomaisella tavalla valvonut varta vasten valtuutettu henkilö, joka saapui tänne täysin perehtyneenä kysymyksen kaikkiin puoliin. Suuren Venäjän huomiota ansaitsevat edut olivat tietenkin kokonaan tuntemattomat Suomen edustajalle, joka ei edes taida venättä, ja näitä etuja ei kukaan asiantunteva henkilö ole valvonut. Seuraus siitä on että Suomen hyötyessä tästä sopimuksesta Venäjä siitä kärsii vahinkoa. Suomalaiset voivat pitää itseään onnellisina, sen johdosta että ovat yhdistettyinä Venäjään eivätkä Englantiin tahi Saksaan; heidän etunsa eivät silloin olisi päässeet ensi sijalle, vaan olleet kaukana jäljessä toisella sijalla." Epäilemätöntä on, että Mechelin — joka kyllä puhui venättä — innolla ja taidolla suoritti osansa tehtävästä. Olivatko mainitun venäläisen lehden ruhtinas Mikael Gortschakoffia vastaan tekemät ankarat syytökset, että hän oli laiminlyönyt hänelle uskotun tehtävän, Venäjän etujen valvomisen — jotka syytökset lehti teki jo ennenkuin sopimus oli lopullisesti vahvistettu — todella oikeutettuja vai ei, jääköön tässä sikseen.
Eräs tallella oleva ranskankielinen kirjekonsepti, Mechelinin laatima kotiin palattuaan syksyllä 1887 ja osotettu "Mon cher Princelle" — epäilemättä ruhtinas Gortschakoffille — kertoo kokemuksista, joita kirjoittajalla oli ollut heidän erottuaan ja kuvailee hänen etelämaissa saamiaan vaikutelmia. Hän oli kotiin palattuaan käsitellyt valtion rahakysymyksiä, ottanut osaa armollisten esitysten valmistamiseen tuleville valtiopäiville y.m. Keisari Aleksanteri III oli puolisoineen tehnyt matkan Suomen saaristoon ja Mechelin oli päässyt heidän puheilleen Pietarhovissa. "Mutta tunnustan", hän lisää, "että toisinaan vaivun unelmiin, kuulen kaukaista soittoa — se on Cadiz-marssi tahi Sevilla-katrilli; ummistan silmäni, näen 'Castellanan' (bulevardin) lukemattomine komeapukuisia naisia kuljettavine vaunuineen; hengitän akasian ja oranssin tuoksuja; näen 'Retiron' (puiston) ja sieltä silmän kantamiin ulottuvan laajan maiseman, — luulen olevani Sevillassa, kärsien enemmän kuin milloinkaan olen kärsinyt. Ja sitten havahtuen en voi olla valittamatta, etten paremmin voinut käyttää hyväkseni Espanjassa oloni loppuaikaa." — Toinen, Edishemissä elokuun 18:ntena 1888 päivätty kirjekonsepti on osotettu herra Agueralle, jonka kanssa neuvotteluja edellisenä vuonna oli pidetty, ja siinä Mechelin kiittää saamastaan kirjeestä. Mechelin toivoo Espanjan ja Suomen välisten kauppasuhteitten kehittymistään kehittyvän ja mainitsee muun muassa, että Madridissa oli nostettu kysymys höyrylaiva-yhteyden aikaansaamisesta molempain maiden välillä. Nyt oltiin hankkeissa rakennuttaa kaksi ensiluokkaista höyrylaivaa ylläpitämään suoranaista kulkuyhteyttä toisaalta Pietarin ja Helsingin, toisaalta Barcelonan välillä.
* * * * *
Mechelinille tähän aikaan uskottuja tehtäviä oli muiden muassa senaatin edustaminen Turussa v. 1886 pidetyssä kirkolliskokouksessa. Hän toimi siellä puheenjohtajana siinä valiokunnassa, jonka tuli laatia ehdotus kokouksen annettavaksi lausunnoksi eriuskolaislain eli "vieraan kristityn uskonopin tunnustajia Suomessa ja heidän uskonnonvapauttaan koskevan asetuksen" ehdotuksesta. 1869 vuoden uuden kirkkolain 6:ssa § säädettiin, että sitä, joka vakaumuksensa johdosta haluaa erota luterilaisesta kirkosta siirtyäkseen toiseen kirkkoyhdyskuntaan, ja saamastaan opetuksesta ja kehotuksesta huolimatta aikeessaan pysyy, ei ole kirkon toimenpiteillä siirtymästä estettävä. Mutta vierasuskoisten oikeus perustaa itsenäisiä kirkkoyhdyskuntia kaipasi tarkempaa järjestelyä erityisen lain kautta, ja sellaisen lain tarpeellisuudesta olivat valtiosäädyt useilla valtiopäivillä huomauttaneet. Hallituksen kirkolliskokoukselle antama, mainittua tarvetta tyydyttämään tarkoitettu lakiehdotus ei kuitenkaan ensinkään koskenut kreikkalais-venäläisen uskonopin tunnustajia; ainoastaan tällä ehdolla oli lupa voitu saada eriuskolaislain ehdotuksen esittämiseen. Kirkolliskokouksen asettamassa valiokunnassa syntyi jyrkkää erimielisyyttä siitä, oliko sallittava siirtyminen luterilaisesta kirkosta roomalais-katoliseenkin kirkkoon vai ei. Enemmistö ei pitänyt tätä ensinkään suotavana, ja valiokunnassa ilmeni melko suurta nurjamielisyyttä roomalais-katolista kirkkoa kohtaan, jota moitittiin suvaitsemattomaksi, koska se itse ei sallinut siirtymistä toiseen uskontokuntaan, minkä ohessa lausuttiin arveluja, että luterilaisille myönnetty lupa kääntyä katolisuuteen houkuttelisi jälkimäisen opin edustajia täällä järjestämään maallemme vahingollisen käännytystoiminnan. Valiokunnan enemmistö oli sen vuoksi sitä mieltä, että lain tulisi koskea ainoastaan protestanttisia eriuskolaisia. Mechelin jäi valiokunnassa miltei yksin edustamaan vapaamielisempää kantaa ja liitti valiokunnan mietintöön vastalauseen, jota hän kirkolliskokouksen täysi-istunnossa kaunopuheliaasti puolusti moniaita maamme huomatuimpia jumaluusoppineita vastaan.
Hän huomautti, että säännös, joka kielsi Suomen kansalaisia siirtymästä roomalais-katoliseen kirkkoon, oli räikeästi vastoin sitä jo kirkkolaissa julkilausuttua periaatetta, joka myönsi jokaiselle vapauden oman vakaumuksensa mukaan valita sen kirkkoyhdyskunnan, johon halusi kuulua — jommoisen vapauden kaikki todelliset sivistyskansat olivat jäsenilleen suoneet. Jos me, hän lausui, asetumme sille kannalle, että vasta tarkoin tutkittuamme eri kristittyjen uskontokuntain oppeja katsomme voivamme päättää, onko kääntyminen niihin sallittava, voisi käydä niin, että jokin protestanttinenkin uskonlahko olisi pantava mustaan kirjaan ja luettava niihin, joihin kääntyminen ei ole sallittava. Sellainen menettely on todella vastoin uskonvapauden periaatetta. Se seikka että roomalais-katolinen kirkko kieltää siirtymästä muuhun kirkkoyhdyskuntaan on esillä olevassa tapauksessa käytännöllistä merkitystä vailla, koska Suomen hallitus ei tunnusta sellaista kieltoa eikä tämän laatuista kääntymistä siis täällä voida estää. Puheena olevan lain tulee sen vuoksi koskea niin katolisia kuin protestanttejakin. Erinäisissä muissakin kohdin pani Mechelin vastalauseen valiokunnan enemmistön mielipidettä vastaan. Mainittu enemmistö oli ehdottanut evättäväksi hallituksen ehdotuksessa olevan säännöksen, että vieraan kristityn uskonopin tunnustajain välisiä avioliittoja erinäisissä tapauksissa saisi solmia maallisen viranomaisen edessä, jota vastoin Mechelinin mielestä oli siviiliavioliitto sallittava. Kirkolliskokous kuitenkin hyväksyi tässäkin kohden valiokunnan mietinnön. Hallituksen esitys asiasta annettiin sitten 1888 vuoden valtiopäiville, joilla ilmeni varsin eriäviä mielipiteitä eri säätyjen välillä, mutta yhteensovittamalla vihdoin päästiin päätökseen, jonka mukaisesti eriuskolaislaki julkaistiin marraskuun 11 p:nä 1889 pääasiassa yhtäpitävästi kirkolliskokouksen mielipiteiden kanssa.
Aikaisemmilla valtiopäivillä olivat valtiosäädyt anoneet annettavaksi lakia työväen suojelemisesta teollisuustyöstä johtuvilta vaaroilta. Tämän johdosta Mechelin sai toimekseen laatia ehdotuksen, joka hallituksen esityksenä annettiin 1888 vuoden valtiosäädyille, jolloin hän itse esiintyi sitä puolustamassa erinäisiä talousvaliokunnan siihen ehdottamia muutoksia vastaan. Niinikään hän samoilla valtiopäivillä vastusti herra V. von Wrightin aatelissa tekemää, normaalityöpäivän säätämistä koskevaa ehdotusta. Yleensä ovat, hän lausui, työnantajan ja työntekijän edut yhteen kytkeytyneet. Taloudellisen lainsäädännön tulee rakentua vapaamielisille periaatteille. Lakien kautta ei ole rajoitettava sopimusten tekoa täysi-ikäisten ihmisten kesken. Hän myönsi kuitenkin, että oli hyödyllistä säätää nuorille henkilöille jokin pisin luvallinen työaika. Valtiosäätyjen päätöksen mukainen asetus työntekijäin suojelemisesta annettiin huhtikuun 15 p:nä 1889. Samoilla valtiopäivillä Mechelin puolusti hallituksen esittämää ehdotusta laiksi tavaraleimoista. Niinikään hän esiintyi käsiteltäessä valtiovaliokunnan mietintöä valtiovaraston tilaa koskevan kertomuksen johdosta, jolloin hän antoi tietoja hallituksen uudistusaikeista ja selityksiä kirjanpitomenetelmistä, valtion rahastojen jakautumisesta ja budjetin laadinnasta.
Viimeksi mainitussa säätykokouksessa tehtiin niinikään anomuksia työntekijäin olojen turvaamisesta vakuutuksen avulla, minkä johdosta hallitus asetti komitean valmistamaan lakiehdotusta asiasta. Tässä kysymyksessä kerrotaan syntyneen erimielisyyttä kenraalikuvernööri Heidenin ja Mechelinin välillä, edellinen kun tahtoi Bismarckin Saksassa toimeenpaneman yleisen vanhuusvakuutuksen otettavaksi Suomessa malliksi, jota vastoin Mechelin piti tätä järjestelmää vielä liian vähän koeteltuna meillä toteutettavaksi.
Mainittu erimielisyys lienee osaltaan vaikuttanut, että kreivi Heidenin ja Mechelinin välit, jotka jo jälkimäisen valtiollisen kirjailijatoiminnan johdosta olivat johonkin määrin kylmenneet, kävivät entistäänkin kireämmiksi.
* * * * *
Mechelin oli, niinkuin edellä mainittiin, jo 1877-78 vuoden valtiopäivillä tehnyt ehdotuksen perustuslakiemme tarkistamisesta eli kodifioimisesta. Hänen senaattoriaikanaan otettiin kysymys uudelleen esille, ja hän sai tilaisuuden tehokkaasti ottaa osaa tämän asian käsittelyyn, jota hän aina piti maallemme erinomaisen tärkeänä. Kenraalikuvernöörille oli erään hänen toimenpiteensä johdosta — venäläiset santarmit olivat hänen käskystään toimittaneet kotitarkastuksen erään virkamiehen, maisteri P. Leontjeffin luona, joka oli venäläissyntyinen, mutta Suomen kansalainen — saapunut keisarillinen kirjelmä, joka esiteltiin senaatissa lokakuun 17 p:nä 1882 ja oli seuraavaa sisällystä: "Saatuani alamaisesta kirjelmästänne mielipahakseni tietää, että Teidän on ollut pakko eräässä asiassa ryhtyä toimenpiteisiin, jotka eivät ole täysin Suuriruhtinaanmaassa voimassa olevain asetusten mukaisia, olen nähnyt hyväksi käskeä Teidän vastedes, kun sattuvissa tapauksissa lainsäännösten puutteellisuuden tahi epäselvyyden johdosta voi syntyä epäilyksiä säännösten oikeasta tarkoituksesta, hankkia Suomen senaatin prokuraattorin lausunnon, jota paitsi Teidän on yksissä neuvoin senaatin kanssa minulle tehtävä esitys siitä, miten Suomen lait olisi asianmukaisesti kodifioitava." — Kenraalikuvernööri ilmoitti samalla Hänen Majesteettinsa toivoneen, että asia käsiteltäisiin mikäli mahdollista kiireellisesti.
Senaatti asetti tämän johdosta keskuudestaan asiata valmistelemaan nelimiehisen valiokunnan, johon Mechelinkin tuli jäseneksi. Mietintö laadittiin ja esiteltiin senaatissa joulukuun 22 p:nä s.v. Mainiten että erinäisiä Suomen perustuslakien kodifioimista tarkoittavia ehdotuksia, jotka sen lisäksi sisälsivät asiallisiakin uudistuksia, oli keisarillisesta käskystä jo 1860-luvulla laadittu, mutta että vain yksi näistä ehdotuksista, uutta valtiopäiväjärjestystä koskeva, oli johtanut lopulliseen tulokseen, huomautti valiokunta sekä perustuslakien että yleisen lain kodifioimisen tarpeellisuudesta, lausuen mielipiteenään että jälkimäisen kukin eri osa olisi kodifioitava erikseen, ensi sijassa ne, joiden alalla uudistusten tarve oli tuntuvin. Tätä tarkoitusta varten oli komitean mielestä tarpeen perustaa erityinen lainvalmistelukunta, johon kuuluisi kolme senaatin valitsemaa jäsentä. Valiokunnan mietintöön senaatti yhtyi, mistä oli seurauksena, että "lainvalmistelukunta" todellakin perustettiin v. 1884. Perustuslakien kodifioimisesta määrättiin samalla, että oli asetettava erityinen komitea järjestelmällisesti yhdistelemään kaikki Suomen valtio-oikeudellisia oloja koskevat, voimassa olevat säännökset, ollen komitean samalla huomautettava, mitä oikeuskäytännössä oli noudatettu nyttemmin soveltumattomain tahi puutteellisten perustuslakisäännösten sijasta. Tämän johdosta asetettiin maaliskuun 9 p:nä 1885 komitea, johon lääninsihteeri A. von Weissenberg määrättiin puheenjohtajaksi ja neljä muuta henkilöä jäseniksi. Komitea, joka sihteerikseen otti professori J. R. Danielsonin, sai työnsä suoritetuksi 1886 vuoden loppuun mennessä, minkä jälkeen mietintö, joka sisälsi "Ehdotuksen hallitusmuodoksi ja säätyprivilegioiksi" perusteluineen, sekä komitean jäsenen, professori R. Hermansonin laatiman laajahkon vastalauseen, julkaistiin painosta. Asian käsittely senaatissa vaati paljon aikaa, ja eri mieliä ilmaantui käsittelyn jatkamistavasta. Komitea oli, sananmukaisesti noudattaen saamaansa määräystä "yhdistellä" Suomen valtio-oikeudellisia oloja koskevat "voimassa olevat säännökset", arvellut vanhojen säännösten sisällystä esitettäessä niiden muodonkin mikäli mahdollista olevan säilytettävä. Senaatissa vaadittiin kuitenkin sanonnan laatimista yksinkertaisemmaksi ja täsmällisemmäksi. Mechelin yhtyi tähän mielipiteeseen ja katsoi, että senaatin tulisi ehdottaa kehityksen tarpeellisiksi osottamia asiallisiakin muutoksia. Muun muassa olisi otettava esille kysymys senaatin järjestysmuodon uudistamisesta.
Senaatti suostui tähän ja teki alistuksia, jotka todellakin johtivat toivottuun tulokseen. Elokuussa 1887 julkaistiin asetuksia, joiden kautta paljon aikaa kysyvää työtä senaatissa säästyi, kun talousosaston toimituskuntain oikeutta lopullisesti ratkaista vähäpätöisempiä asioita, jotka ennen oli lykätty senaatin täysi-istunnon päätettäviksi, laajennettiin ja erinäisiä muita asioita annettiin senaatin alaisten virastojen lopullisesti ratkaistaviksi.
Jonkin aikaa myöhemmin Mechelin teki erinäisiä korkeimman hallituslaitoksemme lisäuudistuksia tarkoittavan ehdotuksen. Oikeustoimituskunta olisi perustettava talousosastoon käsittelemään oikeushallintoon kuuluvia asioita. Erityinen kollegi olisi senaatin keskuudesta asetettava ratkaisemaan hallinto-oikeudellisia asioita, ja kuuluisi siihen puheenjohtajana talousosaston puheenjohtaja sekä jäseninä kaksi talousosaston ja kaksi oikeusosaston jäsentä. Senaatin oikeusosasto kokoontuisi talousosaston kanssa täysi-istuntoon vain tärkeämpiä asioita käsittelemään. Talousosaston toimituskuntain luku olisi lisättävä 6:sta 8:ksi. Osastojen nimet olisi muutettava, oikeusosaston "Korkeimmaksi oikeudeksi" ("Högsta domstol"), talousosaston "Hallitusneuvostoksi" ("Regeringsråd") ja hallinto-oikeudellisia asioita käsittelevä kollegi saisi nimekseen "Kamarioikeus" ("Kammarrätten"), Talousosaston puheenjohtajaa oli nimitettävä "valtioministeriksi" ("statsminister"), koska hänen asemansa ja tehtävänsä vastasivat sitä mitä muualla tällä arvonimellä tarkoitettiin. Oleellisia muutoksia senaatin järjestysmuotoon ei kuitenkaan olisi tehtävä valtiosäätyjen myötävaikutuksetta, koska niiden Porvoon valtiopäivilläkin sallittiin lausua mielensä sen hallituskonseljin ohjesäännöstä, joka sittemmin sai nimekseen "keisarillinen senaatti". Ehdotusta kannattivat Mechelinin virkaveljet ainakin osittain, ja se aiheutti — kuitenkin hallinnollista lainsäädäntötietä — elokuun 9 p:nä 1888 annetun asetuksen, jolla talousosastoon määrättiin perustettavaksi kaksi uutta toimituskuntaa: kansliatoimituskunta sekä kauppa- ja teollisuustoimituskunta. Mechelinin ehdottama oikeustoimituskunta perustettiin sekin, kuitenkin vasta v. 1892, jolloin hän itse jo oli senaatista eronnut.
Perustuslakien kodifioimisasian käsittelyä Mechelin koetti jouduttaa ja esitti senaatin täysi-istunnossa 1888 pöytäkirjan sivuitse, että asiaa valmistamaan mahdollisimman pian asetettaisiin senaatin keskuudesta valiokunta. Mutta puheenjohtaja, vapaaherra J. Ph. Palmén oli toista mieltä, ja kodifioimiskysymyksen käsittely lykkäytyi toistaiseksi.
* * * * *
Tällä välin oli maamme valtiollinen asema melko suuressa määrässä kääntynyt pahempaan päin. Venäjän vaikutusvaltaisissa piireissä oli Suomelle vihamielisiä pyrkimyksiä alkanut ilmaantua ja voittaa alaa. Jo keisari Aleksanteri II:n aikana on siellä venäläinen kansalliskiihko ruvennut viriämään, lähinnä 1863 vuoden Puolan kapinan synnyttämän katkeruuden lietsomana. Ja tämän mielialan valtaamina olivat Katkoffin tapaiset kohdistaneet hyökkäyksensä Suomen perustuslailliseen oikeuteen olla itsenäinen lainsäädäntöalue, vaikkakin Venäjän keisarikunnan kanssa yhdeksi valtakunnaksi yhdistettynä. Vuonna 1875 sisälsi venäläinen aikakauskirja "Sobesednik" taas Suomea vastaan hyökkäyksen, jossa esitettiin se sittemmin lukemattomia kertoja toistettu väite, että Suomen ja Venäjän välisen yhdyssiteen laatua ei ollut määrätty Porvoon valtiopäivillä, vaan Haminan rauhanteossa, ja että Suomi siten oli saatettu Venäjän itsevaltiuden alaiseksi, väite, joka muun muassa sivuuttaa sen seikan että itse Haminan rauhansopimuksen 6 §:ssä viitataan siihen, että maamme sisäinen hallitustapa oli vahvistettu jo aikaisemmin, nimittäin Porvoon sopimuksessa. Ministerivaltiosihteeri, vapaaherra Stjernvall-Walleen kehotti senaattia toimituttamaan näiden väärien väitteiden kumoamisen, ja tehtävä uskottiin silloiselle valtio-oikeuden professorille Mechelinille, joka sen suorittikin. Stjernvall-Walleen oli luvannut pitää huolta kirjoituksen julkaisemisesta, mutta se kävi tarpeettomaksi, syystä että keisari itse oli kiinnittänyt huomionsa mainitussa venäläisessä lehdessä olleeseen hyökkäykseen ja paheksunut sitä, minkä jälkeen koko lehti lienee lakkautettu. Vuonna 1879 oli Peterburgskija Vjädomosti lehdessä jälleen kirjoitus, jossa väitettiin keisari Aleksanteri I:n myöntäneen Suomelle ainoastaan "hallinnollisen", ei lainsäädännöllistä autonomiaa, ja senkin vain osittaisen, ja kiellettiin Suomelta valtion ominaisuudet. Mechelin kumosi tämän esityksen Helsingfors Dagbladissa (s. v:n n:o 119) julkaisemassaan kirjoitelmassa.
Keisari Aleksanteri II:n kuoltua uudistuivat hyökkäykset entistään kiihkeämpinä. Alussa vuotta 1883 teki kolme venäläistä lehteä, Peterburgskija Vjädomosti, Novoje Vremja ja Svjät, yhteisen hyökkäyksen "Suomen etuoikeuksia" yleensä ja erityisesti tulliolojamme vastaan. Niiden kirjoitukset kumottiin virallisesti Venäjän Hallituksen Sanansaattajassa. Osottautui kuitenkin yhä tarpeellisemmaksi saada aikaan koko valtiollista oikeusjärjestystämme valaiseva esitys, jonka avulla muukalaisetkin voisivat saada siitä oikean käsityksen. Vuonna 1884 sai senaatti ministerivaltiosihteeri Bruunilta kehotuksen toimituttaa lyhyen venäjänkielisen esityksen Suomen valtio-oikeudesta venäläisten virastojen varalle. Tehtävä annettiin Mechelinille, senaattori K.G. Ehrströmille ja prokuraattori Montgomerylle, joista kukin laati oman erikoisen osansa. Teos painatettiin, paitsi venäjäksi, myös suomeksi ja ruotsiksi, mutta Bruun ei liene ollut siihen täysin tyytyväinen, minkä tähden sitä ei päästetty julkisuuteen, vaan koko tuo kolmella kielellä painatettu laitos joutui hylkypaperina senaatintalon ullakolle. Vaikkei vailla suomalaista isänmaallista mieltä lienee Bruun yleensä ollut verraten vähän perehtynyt maamme oloihin ja jotenkin vieras täällä vallitseville ajatussuunnille. Mechelinin suhde Bruuniin, joka alussa oli ollut ystävällinen, kylmeni tämän johdosta aikaa myöten. — Bruun kuoli syyskuun 3 p:nä 1888 ja hänen seuraajakseen tuli kenraaliluutnantti Kasimir Ehrnrooth, jonka apulaiseksi nimitettiin W. von Daehn.
Mechelin jatkoi edelleen maamme valtiosäännön selvittelemistä muukalaistenkin tajuttavaksi. Parisissa ilmestyvässä "Bulletin de la société de législation comparée" nimisessä aikakauskirjassa hän v. 1885 julkaisi tästä kirjoitelman, ja seuraavana vuonna hän toimitti painosta samaa kysymystä käsittelevän, niinikään ranskankielisen teoksen "Précis du droit public du Grand-duché de Finlande". Ollakseen varma siitä, ettei teokseen ollut pujahtanut virheitä, luetutti hän sen ennen painattamista senaattori Alexander Brunoulla, jota pidettiin lakiemme erinomaisena tuntijana. Asiantuntijat ovat vakuuttaneet, että teos sekä sisällyksensä että muotonsa puolesta erinomaisesti vastasi tarkoitustaan ja on helpottanut ulkomaalaisten tutustumista Suomen valtiollisiin oloihin, sen valtiosääntöön ja hallintolaitoksiin, joista heidän aikaisemmin oli ollut varsin vaikea hankkia tietoja. Vielä samana vuonna ilmestyi uusi ranskankielinen laitos; 1887 julkaistiin teos venäjän-, 1889 englanninkielisenä. Englanninkielisen käännöksen suoritti Englannin silloinen Helsingissä oleva sijaiskonsuli Charles Cooke, ja varustettiin se selittävillä muistutuksilla sekä liitteellä, joka muun muassa sisälsi Suomelle annetut hallitsijavakuutukset.
Teos tuotti sekä tekijälleen että maallemme uusia hyökkäyksiä vastustajamme taholta. K. Ordin julkaisi jo v. 1887 teoksesta käännöksen, varustettuna muistutuksilla, joilla yritettiin todistaa Mechelinin esitys vääräksi, ja Venäjän taantumukselliset lehdet, toinen toisensa jälkeen, yhtyivät Ordiniin. Mechelin vastasi Ordinin väitteisiin aikakauskirjassa Vjästnik Evropij, Ordin puolestaan vastasi Novoje Vremjassa ja Russkij Vjästnikissä, väittäen muun muassa, että keisari Aleksanteri I:sen Porvoossa antama juhlallinen vakuutus maamme uskonnon, perustuslakien ja säätyerioikeuksien säilyttämisestä oli pelkkä olosuhteiden mukaan sovitettu korulause. Vuonna 1889 samainen Ordin julkaisi kaksiniteisen, "Suomen valloitus", nimisen teoksen, joka oli täynnä valheita ja vääristelyjä, mutta siitä huolimatta sai Venäjän tiedeakatemian palkinnon. Vastatakseen näihin Ordinin hyökkäyksiin esiintyivät meidän puoleltamme muiden muassa professori J.R. Danielson, julkaisten historiallisen teoksensa "Suomen yhdistäminen Venäjän valtakuntaan" (1890), joka ilmestyi kolmena painoksena ja usealla kielellä, sekä professori R. Hermanson kirjasellaan "Finlands statsrättsliga ställning" (1892).
Keväällä 1889 ilmestyi Marquardsenin teoksessa Handbuch des öffentlichen Rechts Mechelinin laatima laajahko esitys Suomen valtio-oikeudesta, sisältäen pääasiallisesti samaa kuin "Précis du droit". Hän osottaa, objektiivisesti esittämällä tosiasioita, että keisari Aleksanteri I Porvoon valtiopäivillä vahvisti ja vakuutti valtiomuodon, joka oli erityisen valtion valtiosääntö, ei vain maakuntahallitusmuoto, ja jota ei kansaneduskunnan suostumuksetta voida kumota eikä muuttaa, ja että keisari itsekin oli siten käsittänyt asian. Suomen yhdistäminen Venäjään ei ollut anastus vaan unioni, ei kuitenkaan personallis-, vaan realiunioni. Suhteissa vieraisiin valtioihin jää kuitenkin unioneille ominainen valtio-oikeudellinen kaksinaisuus syrjään kokonaisuuden tieltä sikäli, että keisari koko valtakunnan nimessä johtaa ja ratkaisee ulkoasiat.
On kieltämätöntä, että Mechelin näillä valaisevilla esityksillään on ansainnut isänmaansa kiitollisuuden, vaikka eräissä yksityiskohdissa käyneekin oikeustieteelliseltä kannalta puolustaminen eriäviä mielipiteitä. Onko Suomen yhdistämistä Venäjään sanottava "realiunioniksi" vai muuksi, onko Suomella katsottava olevan "osittainen suvereniteetti", nimittäin sisäisissä, mutta ei ulkoasioissa — ne ovat pelkkiä teoreettisia kysymyksiä, käytännöllistä merkitystä vailla olevia nimikysymyksiä. Pääasia on että Suomi, vaikkakin erottamattomasti yhdistettynä Venäjän keisarikunnan kanssa yhdeksi valtakunnaksi, kuitenkin on sisäisesti itsenäinen, sillä kun on oma lainsäädäntönsä ja itsehallinto-oikeus. Puolueettomasti arvosteleva tiede onkin tunnustava Mechelinin käsityksen Suomen v. 1809 säädetystä valtiollisesta asemesta pääkohdiltaan oikeaksi. Maallemme vihamielisellä taholla on väitetty tämän käsityksen olevan vain Mechelinin "keksintöä". Tähän käy kuitenkin huomauttaminen, että mainitun mielipiteen esitti jo ennen Mechelinin aikoja muiden muassa Israel Hwasser v. 1838 — vuotta ennen Mechelinin syntymää — julkaisemassaan kirjasessa "Allianstraktaten emellan Sverige och Ryssland 1812". Lukuisat sekä koti- että ulkomaiset tutkijat niin aikaisemmilta kuin myöhemmiltäkin ajoilta, joukossa eteviä valtio-oikeuden tuntijoita, jotka kylläkin ovat voineet perustaa mielipiteensä omiin tutkimuksiinsa, ovat kannattaneet samanlaista käsitystä. Se seikka että Mecheliniä ennen muita on pidetty oikeustaistelumme keskeisenä henkilönä ja että itäisten vihamiestemme kiukku ensi sijassa on purkautunut häneen, todistaa vain, että hän on suuremmalla sitkeydellä, perinpohjaisemmalla selvittelyllä ja perustelulla sekä selvemmin ja vakuuttavammin kuin kukaan muu puolustanut Suomen oikeuksia aikansa sivistyneen maailman edessä.
1880-luvun lopulla viskattiin maatamme vastaan uudistumistaan uudistuvia syytöksiä. Niinpä tehtiin esimerkiksi Pietarin poliisilaitokselle ilmiantoja, että Suomesta tuotu voi oli margariinilla sekotettua. Tuskin oli tämä väite analyysien nojalla osotettu vääräksi, kun Suomen valtionrautateiden hallintoa vastaan tehtiin uusi ilmianto, että Pietarissa halkojen punnitsemiseen käytetty vaaka oli väärä. Tämäkin syytös havaittiin tarkemmin tutkittaessa aiheettomaksi. Näiden alituisten hyökkäysten johdosta senaatti päätti Mechelinin ehdotuksesta esittää kenraalikuvernööri Heidenille, että tämä ryhtyisi toimenpiteisiin aiheettomain syytösten torjumiseksi, ja Heiden suostuikin todella Hallituksen Sanansaattajassa (toukokuussa 1889) julkaisuttamaan tuollaisen selvityksen keisarille-suuriruhtinaalle annettuna raporttina. Mutta Venäjän vaikutusvaltaisissa piireissä kasvoi kiihkokansallinen virtaus yhä voimakkaammaksi, ja Heiden muutti tämän mukaisesti kantaansa, minkä johdosta hänen ja senaatin suomenmielisen ryhmän välillä aikaisemmin vallinnut verraten luottavainen suhde katkesi.
Venäläiseltä taholta vaadittiin Suomen posti-, tulli- ja rahalaitoksen yhdistämistä vastaaviin Venäjän laitoksiin, ja tammikuussa 1890 ilmoitettiin virallisesti, että keisari oli käskenyt asettaa kolme komiteaa, puheenjohtajana Suomen kenraalikuvernööri, käsittelemään näitä kysymyksiä. Komiteain jäseninä oli sekä venäläisiä että suomalaisia. Jälkimäisiä olivat valtiovaraintoimituskunnan päällikkö, vapaaherra Molander, ministerivaltiosihteerinapulainen v. Daehn ja senaattori Tudeer. Molander, joka oli tulli- ja rahalaitoskomiteain jäsenenä, vastusti enemmistön vaatimaa näiden suomalaisten laitosten yhdistämistä venäläisiin laitoksiin esittäen perusteelliset vastalauseet, joita varten Mechelin, joka Molanderin poissaollessa oli valtiovaraintoimituskunnan päällikkönä, hankki tälle asiallisia tietoja. Rahalaitoskysymystä koskeva komiteanmietintö, jossa ehdotettiin ruplaa yhteiseksi rahayksiköksi, lähetettiin lausunnon saamista varten Suomen senaatille, joka antoi lausunnon laatimisen Mechelinin tehtäväksi. Tämä pani kaiken kykynsä epäävään suuntaan käyvän lausunnon laatimiseen, jonka senaatti hyväksyi ja puolestaan lähetti Pietariin, missä sen sanotaan saaneen aikaan, että rahaministeri Wyschnegradski, luopuen entisestä käsityksestään asiassa, oli keisarille esittänyt ehdotuksen sikseen jätettäväksi.
Yleinen mieliala Suomessa oli näiden uhkaavien hankkeiden johdosta tietenkin kiihdyksissä, ja 1890 vuoden lopussa matkusti maamarsalkka, senaattori V. von Haartman muiden 1888 v:n valtiopäiväin puhemiesten kera Venäjän pääkaupunkiin hallitsijalle esittämään maamme huolia. Mutta ainoastaan arkkipiispa T.T. Renvallin onnistui hetkiseksi päästä hallitsijan puheille.
Suunnitellut toimenpiteet jäivät kuitenkin osittain toteuttamatta. Rahalaitosta koskevasta asiasta annettiin elokuun 14 p:nä 1890 keisarillinen julistus, jolla Venäjän setelien ja Venäjän vaihtorahan vastaanotto maksuja Suomessa suoritettaessa järjestettiin, mutta Suomen ja Venäjän rahalaitoksen yhdistäminen sai raueta. Kysymys Suomen tullilaitoksen yhdistämisestä Venäjän tullilaitokseen jätettiin toistaiseksi sillensä. Sitä vastoin ei senaatin epäävästä lausunnosta huolimatta onnistuttu estää postilaitoksen venäläistyttämistä, mikä toteutettiin kesäkuun 12 p:nä 1890 annetulla postijulistuskirjalla, joka asetti mainitun laitoksen Venäjän sisäasianministerin ja Venäjän postilaitoksen päällikön valvonnan alaiseksi.
Samalla kertaa kun postijulistuskirja virallisissa lehdissä julkaistiin heinäkuun 7 p:nä, ilmoitettiin näissä, että Mechelin omasta pyynnöstään oli saanut eron senaattorinvirastaan. Erimielisyys mainituissa kolmessa komiteassa käsitellyissä kysymyksissä, etenkin postikysymyksessä, oli saattanut hänen ja kenraalikuvernöörin välit entistäänkin kireämmiksi, ja hän sai viimeksi mainitulta kehotuksen pyytää eroa, minkä hän katsoikin olevan tekeminen ja jätti erohakemuksensa jo toukokuun lopussa. Hakemus kuitenkin oli ehdollinen, mutta siihen suostuttiin ilman muuta kesäkuussa. Sanoma tästä herätti maassamme yleistä alakuloisuutta, sen kun katsottiin todistavan valtiollisen aseman arveluttavuutta. Mechelin sai eronsa johdosta kansalaisiltaan vastaanottaa lukuisia kiitollisuudenosotuksia hyvin suoritetusta työstä, — adresseja, tervehdyslähetystöjä, sähkösanomia — minkä ohessa häntä tervehdittiin laululla monilukuisen väkijoukon läsnäollessa. Syksyllä, lokakuun 1 p:nä, pitivät senaatin jäsenet hänelle jäähyväispäivälliset, joissa talousosaston varapuheenjohtaja S.W. von Troil julki toi entisten virkatoverien kunnioituksen ja ystävyyden tunteet Mecheliniä kohtaan. Kiittäen tästä lausui viimeksi mainittu ilonsa sen johdosta, että neuvostossa oli miltei poikkeuksetta vallinnut yksimielisyys niihin periaatteisiin nähden, joiden mukaan maamme oikeudelliselle asemalle tärkeitä kysymyksiä oli arvosteltava. Poikkeus perustuslaeista, hän jatkoi, on säädetty (postijulistuskirja), mutta tämä poikkeaminen ei ole voinut tehdä tyhjäksi perustuslakien oikeata sisällystä eikä velvoittaa meitä vastedes tulkitsemaan niitä toisin kuin ennen. On joskus lausuttu, ettei senaatti ole ollut kyllin diplomaattinen eikä notkea esitystavassaan. Totta onkin, että valtiollisessa toiminnassa muotokin on tärkeä. Me olemme alati katsoneet korkeimman vallan ratkaistaviksi alistettavissa asioissa olevan selvästi esitettävä käsityksemme lain sisällyksestä ja suoraan lausuttava mielipiteemme siitä, mikä maallemme on hyödyllistä. Epäilemättä on juuri tämä menettely oikea, ainoa oikea. Sillä ainoastaan siten voivat oikeat tiedot suuriruhtinaanmaan asioista päästä hallitsijan kuuluville. Suora puhe ei estä sävyisää muotoa. Epäävä neuvo ratkaisemattomassa asiassa ei ole sopimatonta vastustusta. Mutta mielistelyn ja myöntyväisyyden luikerrukset olisivat sellaisissa oloissa varmaan kaikkein turmiollisin keino.
Samalla kertaa kuin Mechelin oli prokuraattori v. Weissenbergkin pyynnöstään saanut eron, ja kohdakkoin sen jälkeen erosi Montgomery Suomen valtiosihteeristöön perustetun komitean jäsenyydestä. Seuraavana vuonna v. Troil luopui senaattorin virastaan. Kaikki nämä tapahtunut lisäsivät tietenkin osaltaan maassamme vallitsevaa levottomuutta, koska niitäkin täytyi pitää johtuvina siitä uhkaavasta asemasta, johon idässä alotettu yhteensulattamispolitiikka oli isänmaamme saattanut.