X. LUKU.
1908-1914.
Viimeiset elinvuodet. Uudistunut valtiollinen kirjailijatoimi. 1910-1913 vuoden eduskunnan jäsenenä. "Valtioperuskirjan" ehdotus. Oikeuteen perustuva rauha. Loppu. Jälkimaine.
Korkeasta iästään ja heikontuneesta terveydestään huolimatta Mechelin viimeisinä elinvuosinaan, senaatista erottuaan, uupumatta antautui yleishyödylliseen työhön. Virkatoimista vapautuneena ryhtyi hän etusijassa kynällä puolustamaan Suomen oikeutta. Jo v. 1908 hän julkaisi Olika meningar i rysk-finska frågor nimisen lentokirjasen, jossa hän arvosteli Stolypinin vastamainittua duumassa pitämää puhetta sekä Venäjän ministerineuvoston kesäkuun 2 p:nä vahvistettua pöytäkirjaa. Stolypinin Suomen hallitusta vastaan tekemät syytökset rauhanhäiritsijöitä kohtaan osottamasta, valtakunnan etuja vahingoittavasta leväperäisyydestä hän torjuu viittaamalla hallituksen toimenpiteisiin. Puhuessaan Stolypinin mainitsemista Venäjän "suvereniteettioikeuksista" Suomeen nähden hän huomauttaa, että tämä suvereniteetti ilmenee vain ulkopolitiikassa, suhteessa vieraisiin valtoihin ja puolustustoimen järjestämisessä, joissa kohdin Suomi on Venäjän ylivallan alainen, mutta että se ei ulotu Suomen sisäisiin asioihin. Nämä voidaan laillisesti järjestää vain noudattamalla mitä valtiosääntömme määrää. Keisarikunnan etuja koskevista Suomen asioista on Suomen ministerivaltiosihteerin v. 1891 annetulla asetuksella käsketty hankkia asianomaisten venäläisten ministerien lausunnot ja saattaa nekin hallitsijan tietoon. Niissäkään tapauksissa, jolloin sisällykseltään yhtäläinen laki havaitaan kumpaisessakin maassa tarpeelliseksi, ei sen aikaansaamiseksi tarvita "yhteistä" lainsäädäntöä. Mutta kesäkuun 2 p:nä annetun määräyksen mukaan on ministerineuvoston tutkittava miltei kaikki Suomen senaatin hallitsijalle lähettämät asiat, mikä ei ainoastaan viivytä Suomen asiain ratkaisua, vaan tekee ministerineuvostosta, vastoin Suomen hallinnon periaatteita, jonkinlaisen Suomen senaatin ja hallitsijan välisen oikeusasteen. Mechelin myöntää kuitenkin, että kenties voisi olla hyödyksi asettaa asiantuntevista venäläisistä ja suomalaisista miehistä kokoonpantu komitea selvittämään kysymystä, onko ja miltä kohdin se järjestys, jota on noudatettu kumpaistakin maata koskevia asioita käsiteltäessä, parannuksen ja täydennyksen tarpeessa, ottamalla huomioon senkin, että Venäjällä lainsäädäntöjärjestys on muuttunut kansanedustuslaitoksen perustamisen johdosta. Mutta joka tapauksessa on Suomenkin eduskunnan lainsäädäntöoikeus tunnustettava.
Venäläiselläkin taholla oli uudestaan alettu ajatella neuvottelukunnan asettamista ratkaisemaan Venäjän ja Suomen välisiä riitakysymyksiä. Tämän johdosta Mechelin laati "Promemoria med hänsikt till den emotsedda rysk-finska konferensen" nimisen kirjoituksen, joka on päivätty marraskuussa 1908 ja jota painettuna levitettiin yksityisesti. Sen tarkoituksena oli niiden näkökohtain selvittäminen, joista neuvottelukunnan suomalaisten jäsenten tuli pitää kiinni. Asevelvollisuuskysymyksestä sanotaan, että apumaksu toistaiseksi lienee ainoa keino, mutta vain lyhyeksi aikaa, ja että Suomen on saatava pitää oma kotimainen sotaväkensä sekä että asevelvollinen armeija on uudestaan asetettava. "Ellei meillä ole omaa sotaväkeä, pitävät meitä ne, jotka arvostelevat asioita nykyajan valtiollisten katsantokantain mukaan, Venäjän turvattomana suojattina, jonka valtiollisen itsehallinnon vaatimukset käy pitäminen pilkkana." Suomen sotaväen tulee kuitenkin olla siten järjestetty, että se vaikeudetta voi toimia yhdessä Venäjän sotaväen kanssa. Lainsäädäntöön nähden on tehtävä ero niiden lakien välillä, jotka ovat voimassa ainoastaan Suomessa, vaikka koskevat keisarikunnankin etuja, ja niiden, jotka ovat voimassa sekä keisarikunnassa että Suomessa. Edellisiin nähden on Venäjän viranomaisille varattava riittävää tilaisuutta mietintöjen antamiseen niistä, ja nämä on saatettava hallitsijan tietoon ennen ratkaisua. Mutta sitä varten ei ole tarpeen, että kaikki Suomen asiat tarkastetaan ministerineuvostossa. Niiksi laeiksi taas, joiden tulee olla samanlaisina voimassa kumpaisessakin maassa, on samansisältöiset ehdotukset annettava sekä Venäjän että Suomen kansaneduskunnalle. Elleivät nämä pääse yhtäpitäviin päätöksiin, on kumpaisenkin puolen valitsemain valtuuskuntain koetettava sovitella. Ellei tämä onnistu, raukeaa kysymys sillä kertaa. Suomen eduskunta saattaisi tosin siten joskus tehdä tyhjäksi lainsäädäntötoimenpiteen, jota venäläisellä taholla pidetään koko valtakunnalle hyödyllisenä. Mutta juuri siksi että sellaisen yhtenäisen lain tulee olla hyödyksi koko valtakunnalle, pitää Suomen eduskunnan saada vastustaa lakiehdotusta, jonka se katsoo Suomelle vahingolliseksi. Kesäkuun 2 p:nä 1908 annettu määräys Suomen asiain esittelystä on saatava kumotuksi, sillä Venäjän ministerineuvostolla ei ole sitä Suomen olojen tarpeellista tuntemusta, mikä on Suomen senaatilla.
Finsk Tidskriftin tammikuun vihossa v. 1909 on Mecheliniltä Suomen valtiollisia toiveita käsittelevä kirjoitus "Vid årsskiftet". Tässäkin hän puhuu vastaisesta venäläis-suomalaisesta neuvottelukunnasta, jokseenkin huolestuneena, kun toiveet kysymysten saattamisesta sen avulla onnelliseen ratkaisuun olivat synkistymistään synkistyneet. Sen jälkeen kun neuvottelukunta, Stolypin puheenjohtajana, oli laatinut alustavan mietinnön, asetettiin 6 venäläisestä ja 5 suomalaisesta miehestä kokoonpantu komitea laatimaan lakiehdotusta niiden Suomea koskevain lakien ja asetusten säätämisjärjestyksestä, joilla on yleisvaltakunnallinen merkitys. Ehdotus laadittiin kokonaan venäläisen enemmistön Suomen oikeuskäsityksestä poikkeavan mielipiteen mukaisesti.
Sen mukaan on lait, jotka, paitsi Suomea, koskevat valtakunnan muitakin osia, ja joihin komitea luki miltei kaikki tärkeämmän laatuiset asiat, säädettävä Venäjän lainsäädäntöjärjestyksessä. Suomen etujen näissä kysymyksissä katsottiin tulevan riittävästi huomioon otetuiksi, jos se oikeutettaisiin lähettämään neljä jäsentä Venäjän duumaan ja kaksi valtakunnanneuvostoon.
Erään venäläisen lehden ehdotuksesta antaman selostuksen nojalla Mechelin kirjoitti siihen vastineen, joka julkaistiin eräissä kotimaisissa lehdissä. Ja ehdotuksen tultua täydellisesti tunnetuksi julkaisi hän elokuussa 1909 kirjasen "Mietteitä Venäjän ja Suomen oikeudellisten suhteiden lähemmästä järjestämisestä" (ilmestynyt myös ruotsiksi ja venäjäksi), jossa hän arvostelee sitä perinpohjaisesti. Kumoten ne edellytykset, joihin komitea Suomen asemaan nähden on nojautunut, hän osottaa komitean käsitelleen tehtäväänsä kauttaaltaan ylen pintapuolisesti. Itse käsite "yleisvaltakunnallista merkitystä olevat lait" on epäselvä ja häilyvä, eikä komitea ollut yrittänytkään sitä selvittää. Kysymyksiä, jotka koskevat sekä keisarikuntaa että Suomea, on eri laatuisia ja ne vaativat erilaista ratkaisua. Mechelin koettaa tarkemmin selvittää, mitä eri laatua nämä kysymykset ovat ja miten ne on käsiteltävä saadakseen kumpaistakin maata tyydyttävän ratkaisun. Mutta tämän ohessa hän osottaa sen voivan käydä päinsä keisarikunnan ja suuriruhtinaanmaan hallitusviranomaisten ja lainsäätäjäkokousten yhteistoimin, kumpaisenkaan maan perustuslakeja loukkaamatta. Jos jokin perustuslakien kohta kaipaa muutosta, on sekin toimeenpantava niiden itsensä määräämässä järjestyksessä.
1909 vuoden kuluessa hän lisäksi julkaisi ranskan- ja saksankielisiä kirjasia valaistakseen venäläis-suomalaista oikeusselkkausta. Hän oli niinikään v. 1909 muiden mukana perustamassa venäläistä Finlandija aikakauslehteä, jonka tarkoituksena oli venäläisen yleisön tutustuttaminen maahamme ja sen oloihin, mutta joka jo seuraavana vuonna lakkautettiin.
Alkukesästä 1909 kuoli Mechelinin puoliso kauan sairastettuaan. Helläsydämisen, elämän kaikki myötä- ja vastoinkäymiset uskollisesti jakaneen kumppanin menetys vaikutti häneen syvästi, ja eräässä sen aikuisessa kirjeessä hän valittaa surun vähentäneen hänen työkykyään. "Olen kenties", hän kirjoittaa, "liian kauan ja liian usein esiintynyt taistelussa Venäjän virkavaltaa vastaan. Mielelläni luopuisin siitä kokonaan. Syynä siihen etten sitä jo ole tehnyt ja että minun vielä kenties on jatkettava, on ollut ja on edelleenkin se, että taistelijoita on niin vähän, jota vastoin alinomaa tehdään uusia hyökkäyksiä…"
Kun hän syksyllä 1909 Helsingissä oleskellessaan täytti 70 vuotta, osotettiin hänelle taas kunnioitusta juhlatilaisuudessa, johon lukuisa joukko kansalaisia otti osaa. Hänelle pidetyssä juhlapuheessa lausuttiin muun muassa että, jos Mechelinin kehto olisi ollut jossakin suuremmassa maassa kuin vähäisessä Suomessamme, olisi hän kyvyllään voinut toimia paljon enemmän ja saada aikaan paljon suurempia töitä, kuin mitä hän oli saanut toimeen niissä oloissa, joissa oli elänyt. Mechelin vastasi että hän, jos oli voinut vähänkään hyödyttää synnyinmaataan, piti sitä suurimpana onnenaan eikä enempää toivonut. Syntymäpäivän johdosta kuvanveistäjä Walter Runeberg teki päivän sankarin rintakuvan, joka pronssiin valettuna on sijoitettuna Ateneumin eteiseen.
Ennen pitkää häntä kuitenkin uudestaan tarvittiin valtiollisessa puolustustyössä. Lokakuun 7 p:nä 1909 oli eräässä julistuskirjassa säädetty, että Suomi oli, kunnes sotilaskysymys lopullisesti ratkaistaisiin, vapautettu suorittamasta asevelvollisuutta, mutta velvollinen vuosittain Venäjän valtakunnanrahastoon maksamaan julistuskirjassa määrätyn, vuosi vuodelta kohoavan rahasumman. Eduskunta päätti kieltäytyä suostumasta laittomasti säädettyyn apumaksuun ja vaatia sotilaskysymyksen ratkaisemista laillista tietä. Seuraus oli että eduskunta hajoitettiin.
Marraskuussa 1909 antoi komitea edellä mainitun, venäläisellä taholla laaditun ehdotuksen Suomea koskevain, yleisvaltakunnallista laatua olevain lakien säätämisestä. Samaan aikaan erosi kenraalikuvernööri Böckmann, joka valmistavan neuvottelukunnan jäsenenä oli, Suomen erikoiseen lainsäädäntöön viitaten, liittänyt ehdotukseen vastalauseen. Hänen seuraajakseen nimitettiin kenraaliluutnantti Seyn. Senaatin kokoonpano muutettiin samalla kertaa sellaiseksi, että talousosaston jäseniksi tuli Suomen yhteiskunnallisiin oloihin tuiki perehtymättömiä ja katsomukseltaan aivan venäläisvirkavaltaisia henkilöitä.
Alussa vuotta 1910 antoivat lukuisat englantilaiset, belgialaiset, saksalaiset, ranskalaiset ja hollantilaiset oikeusoppineet paheksuvia lausuntoja Suomea kohtaan noudatetusta venäläistyttämispolitiikasta. Mechelin lienee ollut apuna lausuntojen aikaansaamisessa ja sitä varten tehnyt matkan Lontooseen.
Häntä kehotettiin asettumaan ehdokkaaksi tulossa olevissa eduskuntavaaleissa. Hän epäröi kauan ikänsä ja kivulloisuutensa takia, mutta antoi viimein suostumuksensa. "Sisäinen ääni", hän kirjoittaa, "sanoo minulle, etten menettelisi oikein, jos kieltäisin antamasta apuani ensi eduskunnan suoritettavana oleviin tehtäviin". Ruotsalaisen puolueen Uudenmaan läänin vaalipiirin ehdokkaaksi asettamana hänet valittiin maaliskuun alussa 1910 kokoontuvaan yksikamariin, tuli perustuslakivaliokuntaan, valittiin sen puheenjohtajaksi ja laati taaskin enimmältä osalta sen mietinnöt. Tällä ja seuraavilla istuntokausilla, joihin hän otti osaa, oli hän eduskunnan vanhin jäsen ja sai ikäpuhemiehenä avata ensimäisen istunnon. Syksyllä 1913 hän kieltäytyi uudesta vaalista.
Ehdotus Suomea koskevista yleisvaltakunnallista merkitystä olevista laeista annettiin keväällä 1910 duuman käsiteltäväksi ja hyväksyttiin siellä samoin kuin valtakunnanneuvostossakin, vapaamielisten ainesten vastustuksesta huolimatta, minkä jälkeen se korkeimmassa paikassa vahvistettiin kesäkuun 17/30 p:nä s.v. Suomen eduskunta menetti siten useilla lainsäädännön aloilla oikeutensa lainsäätämiseen, ja sai tehtäväkseen ainoastaan antaa lausuntoja, vaikka lait säädetään oleviksi voimassa Suomessa. Ainoastaan ne lait ja asetukset, jotka koskevat "yksinomaan" Suomen sisäisiä oloja, säädetään ja julkaistaan Suomen lainsäädäntöjärjestyksessä. Mutta mitkä asiat "yksinomaan" koskevat maamme sisäisiä oloja, sen ratkaisevat Venäjän viranomaiset.
Sen johdosta että tekeillä olevasta valtakunnanlaista oli vaadittu Suomen eduskunnan lausuntoa, oli tämä toukokuussa 1910 antanut vastauksen, jossa kumottiin lain pohjana olleet teoriat. Tämä vastaus on epäilemättä pääasiallisesti Mechelinin kynästä lähtenyt. Kun laki siitä huolimatta vahvistettiin ja eduskunta sen säännösten mukaisesti sai kehotuksen valita jäseniä valtakunnanneuvostoon ja valtakunnanduumaan sekä antaa lausunnon parista lakiehdotuksesta, lausui puhemies Svinhufvud täysi-istunnossa syyskuun 26 p:nä, ettei hän voinut esittää näitä asioita, ne kun perustuivat valtakunnanlainsäädäntöön, jolla ei ollut lainvoimaa Suomessa. Eduskunta hyväksyi yksimielisesti puhemiehen menettelyn, jolloin Mechelinkin käytti puheenvuoroa laajasti esittäen, miksi tämä eduskunnan kanta, kieltäytyminen ensinkään puuttumasta puheenalaisiin asioihin, oli ainoa oikea.
Sen ohessa eduskunta teki erityisen esityksen hallitsijalle anoen, että hän pitäisi voimassa perustuslakien pyhyyden ja määräisi peruutettaviksi erinäiset perustuslaista poikkeavat hallituksen toimenpiteet. Eduskunta hajoitettiin tämän johdosta.
Mechelin ei kuitenkaan herennyt vastustamasta uutta valtakunnanlakia, vaan julkaisi saman vuoden loppupuolella uuden, lähes 10 painoarkin kokoisen Venäläinen laki kesäkuun 17(30) p:ltä 1910 nimisen lentokirjasen ruotsiksi, suomeksi ja venäjäksi. Asiantuntevalla taholla on lausuttu, että "murhaavampi arvostelu on tuskin koskaan tullut minkään lainsäädäntötuotteen osaksi" [R.A. Wrede, Muistopuhe L. Mechelinistä s. 13]. Siinä todistellaan, että valtakunnanlainsäädännön alaan on luettu lakiryhmiä, jotka todellisuudessa eivät ensinkään koske Venäjän etuja. Sitä vastoin on Suomelle säätävä lakeja kansaneduskunta, jolle on jokseenkin yhdentekevää, ovatko lait hyödyksi vai vahingoksi niille, joiden on niitä noudatettava. Niinikään osottaa Mechelin, että on väärin vedottu Venäjän 1906 vuoden perustuslakiin, jonka 2 § nimenomaan tunnustaa, että suuriruhtinaanmaata sisäisissä asioissaan hallitaan erityisten laitosten avulla erikoisen lainsäädännön perusteella, lain tekemättä eroa yksinomaan sisäisten ja muiden sisäisten asiain välillä. Uusi laki asettaa vallan oikeuden edelle sekä saattaa Venäjän ja Suomen väliset suhteet alituisten riitain esineeksi.
Alussa vuotta 1911 toimitetuissa uusissa vaaleissa, joiden tuloksena oli kokoonpanoltaan miltei samanlainen eduskunta kuin hajoitettu edeltäjänsä, suostui Mechelin uudestaan ottamaan vastaan edustajantoimen. Vuosina 1911 ja 1912 hän oli valtiovarainvaliokunnan sekä 1913 uudestaan perustuslaki- ja adressivaliokunnan puheenjohtajana. Näilläkin valtiopäivillä hänellä oli johtava asema maamme oikeuksien puolustustyössä. Vuonna 1911 eduskunnalle annettu valtion raha-asioita koskeva esitys oli laadittu perustuslakiemme vastaisella tavalla sikäli, että hallitus oli tehnyt eron valtiorahaston ja suostuntarahaston välillä sekä kieltänyt eduskunnalta oikeuden lausua mieltänsä ensinmainitun rahaston menoista. Hallitus tahtoi tällä keinoin muun muassa turvata laittoman sotilasapumaksun suorittamisen. Mechelin kävi vastustamaan tätä hallituksen laitonta toimenpidettä ja koetti saada budjetin siten laadituksi, että eduskunta, hyväksymättä sotilasapumaksua, voisi turvata sivistystarkoituksiin meneväin määrärahain suorittamisen [R.A. Wrede, Muistopuhe L. Mechelinistä s. 26]. Tammikuun 20 (helmikuun 2) p:nä 1912 annetun n.s. "yhdenvertaisuuslain" johdosta, joka koski "muiden Venäjän alamaisten saattamista oikeuksiinsa nähden Suomen kansalaisten vertaisiksi" ja jota, perustuslainvastaisessa järjestyksessä syntyneenä, ei voitu pitää lakina Suomessa, antoi eduskunta adressin muodossa vastalauseen. Samoin se pani vastalauseen saman vuoden helmikuussa annettua säännöstä vastaan, jolla Suomen luotsilaitos kokonaan alistettiin Venäjän meriministeriön alaiseksi ja lakkasi olemasta suomalainen laitos. Nämä lausunnot, jotka eduskunta antoi, samalla ilmoittaen olevansa valmis myötävaikuttamaan valtakunnan etuja tarkoittavain lainsäädäntötoimenpiteiden aikaansaamiseksi, mikäli ne olivat Suomen valtiosääntöön soveltuvia, olivat suurelta osalta Mechelinin laatimia.
1911 vuoden eduskunnan käsiteltävänä oli myös kysymys siviliavioliiton käytäntöön ottamisesta, jonka uudistuksen aikaansaamiseksi lainsäädäntötietä Mechelin itse jälkimäisenä senaattorikautenaan oli tehnyt alotteen ja josta asiasta v. 1911 oli uudestaan tehty eduskunnassa anomus. Eri mieliä ilmeni, muutamat kun tahtoivat siviliavioliiton säädettäväksi kaikille avioliittoon aikoville pakolliseksi, toiset valinnaiseksi eli kirkolliseen vihkimiseen vaihdettavaksi. Uskollisena vapaamieliselle katsantotavalleen, jonka mukaan vapaus oli pakkoa parempi, kannatti Mechelin jälkimäistä vaihtoehdotusta.
Vielä kansanedustajatoimensa loppuaikoinakin Mechelin työskenteli Venäjän ja Suomen välisten suhteiden järjestämiseksi kumpaistakin maata tyydyttävällä tavalla. Voipa sanoa hänen tällä alalla tehneen uuden alotteenkin. Hän antoi nimittäin helmikuun 14 p:nä 1913 vapaaherra R.A. Wreden kera eduskunnalle anomuksen Venäjän ja Suomen suhdetta koskevain asiain käsittelyä järjestelevän "valtioperuskirjan" aikaansaamisesta. Tämän ehdotuksen mukaan, johon liittyi tekijäinsä laatima ohjelma, tulisi eduskunnan anoa venäläis-suomalaisen komitean asettamista ohjelmaa tarkastamaan sekä asian lähettämistä Venäjän valtakunnanneuvoston ja valtakunnanduuman ynnä Suomen eduskunnan hyväksyttäväksi. Anomuksentekijät olivat, niinkuin he itse huomauttavat, koettaneet objektiivisesti arvostella asiaa siltä kannalta, mitä keisarikunnan oikeus ja etu todella vaati, samalla kun he olivat pitäneet kiinni siitä, että lait, jotka on aiottu olemaan voimassa yksinomaan Suomessa, on säädettävä Suomen lainsäädäntöjärjestyksessä, vaikka voivat koskea keisarikunnankin etuja. Tätä ehdotusta, joka ennen eduskunnalle antamista oli ollut porvarillisten puolueiden asettaman valtuuskunnan tarkastettavana, ei eduskunta kuitenkaan ehtinyt lopullisesti käsitellä. Tuskinpa anomuksentekijät itsekään uskoivat, että ehdotus eduskunnan hyväksymänäkään olisi lähimmässä tulevaisuudessa johtanut toivottuun tulokseen. Mutta he olivat siinä kuitenkin esittäneet aatteen, joka kenties on molemminpuoliseksi tyydytykseksi toteutuva tulevaisuudessa, kun kansalliset intohimot ovat ehtineet asettua ja Venäjä on saanut todellisen oikeusvaltion luonteen. Venäjän vapaamielisellä taholla on oltu sitä mieltä, että tämä "valtioperuskirjan" ehdotus on viittonut oikean tien venäläis-suomalaisen ristiriidan poistamiseen.
Mechelinin vaikutusvalta uudessa kansaneduskunnassa perustui hänen suhtautumiseensa vallitseviin puoluevastakohtiin. Vaikka valittuna ruotsalaisen puolueen ehdokaslistalla, pysyi hän edelleenkin sillä kannalla, että valtiollisen toiminnan määräävänä tarkoitusperänä maassamme ei tulisi olla toisen tahi toisen kielen harrastus, toisen tahi toisen kansatieteellisen kansanryhmän suosiminen, vaan kaikkien yhteisen isänmaan, Suomen valtion, etujen valvominen. Hän tunnusti kansallisuusaatteen oikeaksi, sikäli kuin se tarkoitti "jokaisen kansakunnan oikeudellista vaatimusta saada olla itsenäinen valtio tahi muodostaa sen". [Om statsförbund och statsunioner, s. 7.] Mutta kansakuntaa ei silloin ole käsitettävä vain kansatieteellisessä mielessä, vaan sinä ykseytenä, joksi jonkin maan väestö, vaikka siinä syntyperän ja kielen puolesta ilmeneekin erilaisuuksia, yhteisten historiallisten vaiheiden, yhteisen yhteiskuntajärjestyksen ja sivistyksen vaikutuksesta vähitellen on kehittynyt. Hänen silmämääränään eduskunnassakin oli sen vuoksi yksimielisen yhteistoiminnan aikaansaaminen valtiollisissa kysymyksissä. Ja todella hänen onnistuikin melko suuressa määrin saada aikaan sellaista yhteistoimintaa "porvarillisten" puolueiden kesken. Näiden valitsemat valtuuskunnat kokoontuivat neuvottelemaan yhteisestä menettelytavasta, ja useinkin Mechelin löysi sen päätösten muodon, johon kaikki voivat yhtyä. Suurilukuisinta, sosialistien, puoluetta hänen ei onnistunut haluamassaan määrässä saada lähennetyksi toisiin puolueisiin, siksi oli erikoinen luokkaetu siinä liian yksinomaisesti vallitsevana. Mutta ovatpa sosialistitkin toisinaan kulkeneet käsi kädessä toisten puolueiden kanssa, joten on päästy yksimielisyyteen eduskunnan menettelytapaan nähden ainakin tärkeimmissä tapauksissa.
* * * * *
Ihmeteltävällä sitkeydellä Mechelin jatkoi työtään elämäntehtäväinsä suorittamiseksi. Kansanedustajatoimensa ohessa hän jatkoi kirjailijatoimintaansa. Suomen maantieteellisen seuran julkaiseman suuren "Suomen kartasto 1910" nimisen teoksen tekstiosastoon on hän laatinut laajahkon kirjoitelman: "Valtiollinen ja hallinnollinen rakenne". Kotimaisissa sanomalehdissäkin hän edelleen julkaisi kirjoituksia. Tiedeseuran kokouksessa, jonka seuran jäseneksi hän oli tullut v. 1908, hän 1912 piti esitelmän "politiikasta". Mutta hän oli myös uutterassa kirjeenvaihdossa eteväin ulkomaisten valtiomiesten ja oikeusoppineiden kanssa, kirjoitteli edelleenkin ulkomaisiin sanoma- ja aikakauslehtiin sekä otti osaa lukuisiin vieraissa maissa toimeenpantuihin kongresseihin.
Alussa vuotta 1910 hän kehotuksen saatuaan matkusti Parisiin, missä hän Suomen kysymyksestä piti esitelmän, jota valmistaakseen hänellä omain sanainsa mukaan oli ollut vain lyhyt aika, mutta joka herätti vilkasta mieltymystä. Ystävälleen, vapaaherra R.A. Wredelle kirjoittamassaan, joulukuun 26:ntena 1910 päivätyssä kirjeessä hän sanoo olevansa uupunut paljosta valtiopäivätyöstä, kokouksiin osaaottamisesta, kirjailijatyöstä y.m. ja sen vuoksi aikovansa lähteä Grankullaan käyttääkseen kymmenisen päivää terveytensä hoitamiseen. "Mutta", hän lisää, "sitä ennen on minun maksettava lukuisia kirjevelkoja ulkomaalaisille ja valvottava lentokirjaseni" (kesäkuun 17/30 p:nä 1910 annettua venäläistä lakia koskevan) "levittämistä". Syystä käy sanominen, että Mechelin oli maamme puhemiehenä Europan valistuneen mielipiteen edessä. Kaikkialla hän saavutti sen etevimpäin edustajain personallisen kunnioituksen ja ystävyyden ja osasi herättää myötätuntoa syrjäistä maatamme kohtaan, osanottoa sen kohtaloon.
Myöhempinä elinvuosinaan Mechelin liittyi hartaalla mielenkiinnolla sivistysmaissa alulle pantuun toimintaan pysyväisen rauhantilan aikaansaamiseksi kansainvälisen oikeusjärjestyksen avulla. Keväällä 1900 oli etevä oikeusoppinut, Göttingenin professori von Bar, "der Burenkrieg, die Russifizirung Finnlands und die Haager Friedenskonferenz" nimisessä lentokirjasessa ehdottanut kansainvälisen laitoksen perustamista, jonka jäseninä olisi oikeusoppineita eri maista ja joka omasta alotteestaan ryhtyisi puolueettomasti ja perusteellisesti selvittelemään kansainvälisiä riitoja ja siten helpottamaan niiden ratkaisua rauhallisin keinoin. Mecheliniä tämä aate suuresti miellytti, ja hän arveli, että laitoksen oli otettava päätehtäväkseen kansainvälisen lakikirjan laatiminen, jonka nojalla valtioiden politiikkaa kävi arvosteleminen.
Samana vuonna tehdessään matkan ulkomaille kävi hän siinä mielessä tapaamassa von Baria, professori Westlakea Lontoossa sekä useita muita Ranskan, Saksan, Belgian, Hollannin ja Tanskan oikeusoppineita neuvotellakseen heidän kanssaan asiasta. Toistamiseen neuvoteltuaan v. Barin kanssa hän päätti koettaa saada Norjan Nobelkomitean johtomiehiä harrastamaan hanketta ja matkusti sitä varten Kristianiaan, missä kävi komitean puheenjohtajan, professori Getzin puheilla. Keväällä 1901 antoi sekä v. Bar että Mechelin Nobelkomitean hallitukselle esityksen asiasta. Getz laati näiden pohjalla ehdotuksen rauhanlaitoksen perustamiseksi Kristianiaan Nobelin lahjoitusvaroilla pääasiallisesti Mechelinin suunnitelman mukaisesti ja kävi saman vuoden lokakuussa tapaamassa viimeksi mainittua Tukholmassa. Valitettavasti Getz pian sen jälkeen kuoli, minkä tähden Kristianian komitea lykkäsi laitoksen perustamisen epämääräiseen aikaan.
Myöhemmin on Mechelin ottanut osaa useihin rauhanasiaa käsitteleviin kongresseihin, ja on hänellä niissä ollut sangen huomattava osa. Niinpä otti hän osaa 18:nteen yleiseen, Tukholmassa elokuussa 1910 pidettyyn rauhankongressiin, johon hänet virallisesti kutsuttiin ja jossa hänet valittiin Suomen ryhmän puheenjohtajaksi, minkä johdosta hän myös oli yleisten kokousten varapuheenjohtajia, jota paitsi hänet valittiin kongressin lakivaliokunnan jäseneksi. Hän alusti tässä rauhankokouksessa kysymyksen sotien syistä ja ehdotti, että Bernin kansainvälistä rauhantoimistoa kehotettaisiin asettamaan asiantuntijoista komitea laatimaan selontekoa 1815 v:n jälkeen käytyjen sotien todellisista syistä. Tuollainen täysin puolueeton ja objektiivisesti arvosteleva selonteko todistaisi, niin hän arveli, että valtioiden keskinäiset riidat olisi rauhallisella selvittelyllä voitu useissa tapauksissa sovittaa, jos sovinto-oikeutta olisi käytetty. Samalla olisi selvitettävä, mitä hallitusten sisäinen politiikka oli vaikuttanut niiden ulkopolitiikkaan. Hallitukset, jotka haluavat omassa maassaan pitää voimassa itsevaltiusjärjestelmää, voivat siitä saada sodan aiheen, esimerkiksi maita vastaan, jotka ovat vapaamielisen hallitusjärjestelmän esikuvana, tahi voitoilla ja valloituksilla pitääkseen valtaansa pystyssä omassa maassaan. Niinikään hän huomautti, että ainoastaan se rauha, joka on oikeuden vaatimusten mukainen, on todellinen rauha ja jonkin verran takaa sen pysyväisyyden. Ehdotus saavutti kongressin hyväksymisen. Toiseltakin taholta tehtiin samansuuntainen ehdotus ja vuonna 1911 myönnettiin Carnegierahastosta 120,000 dollaria palkinnoiksi mainittuja kysymyksiä käsittelevistä teoksista. Tukholman kongressissa käsiteltiin Suomenkin kysymystä, jolloin yksimielisesti tehtiin päätöslauselma Suomen hyväksi. Mechelin ja hänen suomalaiset toverinsa olivat tietenkin esteellisinä ottamatta osaa päätöslauselman tekoon. Kongressin osanottajain kunniaksi Saltsjöbadenissa toimeenpannussa juhlassa Mechelin piti ruotsalaisille isännille puheen, joka sai osakseen myrskyistä suosiota.
19:s rauhankongressi oli määrä pitää Roomassa syyskuussa 1911. Mechelin, joka oli kutsuttu sen kansainvälisen komitean jäseneksi, jonka tuli johtaa kongressia, missä muun muassa oli aikomus järjestää rauhanasiaa käsitteleväin teosten ja kirjoitusten näyttely, lähetti sitä varten Roomaan valokuvan Helsingissä olevan Aleksanterinpatsaan "Laki"-ryhmästä sekä lyhyen selonteon Suomen kansan suhtautumisesta rauhanaatteeseen. Selonteossa mainitaan suomalainen sananlasku: "Sota sortaa, rauha rakentaa", ja sanotaan muun muassa: "Ulkonaisen rauhan siunaukset ovat tehottomia kaikkialla, missä oikeuden ylivalta on toteuttamatta valtion sisäisessä elämässä. — — Rauhanaate, vaikkakin suuntautuneena ensi sijassa kansainvälisiin suhteisiin, on samalla kertaa terveellisesti ja yhä vastustamattomammin vaikuttava jokaisen sellaisen valtion sisäpolitiikkaankin, joka haluaa saada rauhansuojelijan kunniakkaan nimen."
Suunniteltu rauhankongressi peruutettiin kuitenkin koleran puhkeamisen johdosta, ja samoihin aikoihin alotti Italia sen Afrikan sodan, jonka tarkoituksena oli Tripoliin valloitus. 19:ttä rauhankongressia ei sen tähden pidetty Roomassa, vaan Genèvessä, ja avattiin se vasta syyskuussa 1912. Mechelin oli sen osanottajia ja samoissa toimissa kuin Tukholman kongressissakin. Hän alusti uudestaan kysymyksen sotien syiden selvittelemisestä ja teki selkoa siitä, mitä asiassa oli aikaansaatu. Tämän ohessa hän, yhtyen ranskalaisen Emile Arnaudin tekemään ehdotukseen kansainvälisen julkisen oikeuden kodifioimisesta, huomautti, että mainitun oikeuden periaatteita on noudatettava jokaiseen valtioon ja kansaan nähden, olivatpa ne suvereenisia tahi eivät. Niidenkin kansakuntain, jotka eivät muodosta suvereenisia valtioita, vaan ovat muista mahtavammista kansoista riippuvia, tulee voida vedota yleisiin kansainvälisiin oikeusperiaatteisiin ja saada muilta kansoilta apua sellaista sortoa vastaan, jonka tarkoituksena on heidän menestyksensä ja itsenäisen sivistyksensä tuhoaminen. Kongressi hyväksyi nämä näkökohdat ja julkilausui myötätuntonsa sorrettuja, pieniä kansakuntia, niiden joukossa Suomenkin kansaa kohtaan. Tunnustukseksi ansioistaan rauhanasian palveluksessa sai Mechelin Genèvessä kongressin jäsenten puolelta juhlatilaisuuksissa osakseen suosionosotuksia.
Genèvessä esittämiään mielipiteitä on Mechelin sitä ennen tarkemmin selvitellyt muun muassa aikakauslehti "Valvojan" marraskuun numerossa 1905. Kansainoikeutta, hän lausuu siinä, on tavallisesti katsottu käyvän sovelluttaminen vain suvereenisten valtioiden välisiin suhteisiin. Mutta kansainoikeusoppi on epätäydellinen, niin kauan kuin se ei kykene osottamaan, että ja miten sen periaatteet ovat sovellutettavissa sellaisiin valtioihin, jotka edelleenkin ovat toisiinsa yhdistettyinä joko yhteisen hallitsijan alaiseksi unioniksi tahi n.s. liittovaltioksi. Vieläpä enemmän — niidenkin kansakuntain ja kansan osain, jotka historian kulun johdosta eivät ole saavuttaneet itsenäisyyttä tahi joilla on vain vaillinainen itsenäisyys, mutta jotka ovat jonkin suuremman kansan muodostaman valtakunnan osana, tulee kansainoikeuden perustuksella olla sorrolta turvattuina.
Mechelinin lausunnot rauhankongresseissa ovat epäilemättä osaltaan saaneet aikaan, että nämä kongressit, jotka aikaisemmin miltei yksinomaan käsittelivät suvereenisten valtioiden välisiä suhteita sekä kysymystä, miten niiden välisiä sotia olisi ehkäistävä, myöhemmin ovat alkaneet kääntää huomionsa siihenkin kysymykseen, miten oikeuden vaatimukset on toteutettava, kun toisella puolella on suvereniteettia vailla oleva tahi vain vaillinaisesti suvereeninen kansa ja toisella kansa, josta edellinen on riippuvainen. Hän on niinmuodoin osaltaan saanut aikaan, että käsitys kansainoikeuden merkityksestä ja tehtävistä on tuntuvasti laajentunut.
Venäläisen Mir nimisen rauhanyhdistyksen Moskovassa toukokuussa 1913 toimeenpanemaan kokoukseen, jonne Mecheliniä oli useat kerrat kutsuttu, hän saapui, vaikka sairaana ja vastikään päättyneiden valtiopäiväin työstä väsyneenä, sekä piti siellä esitelmän rauhanasiasta. Muun muassa hän esitti ajatuksen europalaisen neuvoskunnan asettamisesta selvittelemään siirtomaakysymyksiä ja poistamaan näiden kysymysten aiheuttamia riitaisuuksia. Hän sai Moskovassa osakseen innokkaita suosion osotuksia eräässä hänen kunniakseen toimeenpannussa juhlassa, johon monta Venäjän vapaamielisten piirien huomattavaa edustajaa otti osaa ja jossa heidän tunteitaan tulkitsi ruhtinas P.D. Dolgorukoff, kiittäen onnelliseksi maata, joka oli synnyttänyt "sellaisia kansalaisia ja isänmaanystäviä, sellaisia maansa menestyksen ja arvon epäitsekkäitä esitaistelijoita".
Omassakin maassaan Mechelin koetti herättää rauhanaatteen harrastusta ja ymmärtämystä. Finsk Tidskriftissä hän syksyllä 1910 julkaisi kirjoitelman selontekoineen vastikään pidetyn Tukholman rauhankongressin keskusteluista. Samaan aikaan perustettiin hänen alotteestaan Helsinkiin rauhanystäväin seura, jonka perustava kokous pidettiin tammikuun 23 p:nä 1911, jossa tilaisuudessa Mechelin piti alustavan esitelmän. Seuralle asetettiin johtokunta, joka valitsi hänet puheenjohtajakseen. Saman vuoden lopussa hän rauhanystäväin kokouksessa Helsingissä piti esitelmän kosketellen muun muassa suunniteltua, mutta peruutettua Rooman rauhankongressia.
Mechelinin rauhanasian harrastus oli täysin sopusointuinen koko hänen vapaamielisen katsantokantansa kanssa. Ei ainoastaan yksityisellä ihmisellä, vaan jokaisella kansalla, jokaisella kansakunnalla tulee olla vapaus hallita itseään, valvoa omia etujaan, mikäli kykenee ja mikäli tämä vapaus soveltuu muiden yhtäläiseen vapauteen. Määrättyihin oikeussäännöksiin pukeutunut järjestys on tarpeen ratkaistaessa, miten sellainen yhteensoveltuvaisuus on toteutettava. Kansakuntain kesken tulee vallita oikeussuhde, jonka mukaan niiden välillä syntyvät vastakohdat käy sovittaminen väkivaltaa käyttämättä. Rauhan tulee vallita kansakuntain kesken. Mutta tämä vaatimus ei tiedä sitä, että sodan poistaminen millä keinoin ja millä ehdoin tahansa on ihmiskunnalle paras mahdollinen. Puolustussota voi kansalle, jota toinen ahdistaa, käydä välttämättömäksi ja olla sille itsepuolustusvelvollisuutena, samoin kuin yksilö voi olla eetillisesti velvollinen puolustamaan itseään ja omaisiaan laittomalta väkivallalta. Rauhanrakkaus ei ole samaa kuin puolustusnihilismi. Mutta paitsi että sodat tuottavat äärettömän paljon niin aineellista kuin siveellistäkin pahaa, on varsin epävarmaa, jääkö se puoli sodassa voittajaksi, jolla on puolellaan parempi oikeus. Ei ole varmaa, että eri kansojen vaatimukset saada vapaasti valvoa etujaan tulevat sodan avulla toteutetuiksi kohtuuden ja oikeuden mukaisella tavalla, toisin sanoen tavalla, joka ihmiskunnalle yleensä olisi paras ja hyödyllisin. Jos todella mieli turvata oikeuden voimassaolon kansain keskinäisissä suhteissa, ei tämä suhde saa olla vain väkivaltaan nojautuvan fyysillisen voiman varassa, vaan on se, ristiriitaisten vaatimusten esiintyessä, ratkaistava puolueettoman kansainvälisen viranomaisen antamalla sovintotuomiolla. Eikä tämän keskinäisen oikeussuhteen tule käsittää ainoastaan suvereenisia valtioita, vaan suvereniteettia vaillakin olevat ja vain osittain suvereeniset kansat. Näidenkin tulee saada nauttia luonnollisia oikeuksiaan. Jos nämä oikeudet sen lisäksi on — niinkuin esimerkiksi Suomen oikeuksien on laita — positiivisin oikeustoimin, sopimuksin ja juhlallisesti annetuin sitoumuksin vahvistettu, tulee niiden tietenkin olla sitä enemmän loukkaamattomat.
Epäilemättä Mechelin yhtä hyvin kuin kukaan muu tajusi, kuinka vaikeaksi kävisi poliittisessa käytännössä toteuttaa tätä kansainoikeuden aatetta. Miten taivuttaa vallanpitäjät, miten suuret kansat sitä noudattamaan? Todellisuudessa näyttää tämä aate olevan toteutettavissa vain inhimillisen kulttuurin kohotessa sellaiselle kehitysasteelle, että kansojen yleinen mielipide tunnustaa niiden keskinäisen suhteen olevan rakennettava oikeuden pohjalle ja jyrkästi tuomitsee sitä loukkaavan menettelytavan. Oikeusperusteelle rakentuva kansainvälinen järjestys on kaikille kansoille suurin piirtein nähtynä ja ajan pitkään hyödyllisin, omansa parhaiten edistämään ihmiskunnan menestystä. Kun sen vuoksi kansat inhimillisen älyn kehittyessä paremmin oppivat käsittämään kaikkien yhteisen menestyksen todelliset ehdot, on kansainoikeuden aate varmasti voimistumistaan voimistuva. Silloin toivottavasti paremmin ja paremmin onnistutaan sopivin keinoin, esimerkiksi käyttämällä yleistä boikottausta muiden kansain puolelta, pakottamaan ne, jotka haluavat loukata kansainvälistä oikeusjärjestystä, siitä luopumaan. Tietenkin on, niinkuin Mechelinkin huomauttaa, kansain sisäisen yhteiskuntajärjestyksen kehityksellä vapaamieliseen ja kansanvaltaiseen suuntaan tässä kohden oleva suuri merkitys.
Hänen ei tarvinnut nähdä sitä maailmansotaa, jonka hävitykset alkoivat vain muutama kuukausi hänen kuolemansa jälkeen. Mutta todennäköistä on, että vaikka hän olisikin elänyt siihen asti, ei hänen ajatuksensa rauhanaatteesta silti olisi muuttunut, sillä hän käsitti, että järjen vaatimuksen, jonkin eetillisen aatteen oikeus ja arvo ei ensinkään ole sen varassa, toimivatko ihmiset todellisuudessa sen mukaisesti vai sitä rikkoen. Pikemmin hän juuri tästä sodasta olisi saanut lisätukea käsitykselleen, että vanhan perinnäisen valtiotaidon, joka ei myönnä kansainvälisellä politiikalla olevan muita vaikuttimia kuin kansalliskiihkoiset intohimot ja omain, todellisten tahi luuloteltujen etujen itsekkään vaalimisen, on väistyminen toisen, korkeammalle tähtäävän, inhimillisen menestyksen ehtoja laajanäköisemmin katselevan politiikan tieltä. Ja hän olisi kenties toivonut, että juuri tämä sota sanomattomine kärsimyksineen on osaltaan avaava kansain silmät näkemään oikeuteen perustuvan rauhan välttämättömyyden sekä siten auttava tämän aatteen voittoon pääsemistä.
* * * * *
Mechelinin terveys huononi huononemistaan ja tauti (munuaistauti) tuotti hänelle kovia tuskia. Lääkärit varottivat häntä viettämästä päiväänsä työpöydän ääressä ja kehottivat häntä etsimään lepoa, mutta tätä neuvoa ei hän ehdottomasti tahtonut noudattaa, sillä hän ei katsonut olevansa oikeutettu oman terveytensä vuoksi keskeyttämään työtään sen hyväksi, minkä piti terveyttään tärkeämpänä. Hän kirjoittaa eräälle ystävälleen elokuun 24 p:nä 1912, saatuaan kutsun Genèvessä pidettävään kongressiin: "Omasta puolestani ponnistan viimeiset voimani matkustaakseni rauhankongressiin. — — Olen oikeastaan jo liian vanha niin pitkiä matkoja tekemään ja olemaan kongressien toimivana jäsenenä. Ikäkulu olen — — mutta velvollisuus kutsuu".
Vahvistaakseen kuitenkin terveyttään, mikäli velvollisuuden määräämä työ salli, oleskeli hän viime elinvuosinaan usein ulkomaisissa parantoloissa, milloin Voksenkollenissa Norjassa, milloin Gerardmerissä Vogesien vuoriseudussa, milloin Gasteinissa Itävallassa, milloin Tukholman läheisessä Saltsjöbadenissa. Kesäkuukausina kotimaassa ollessaan hänen oli tapana oleskella tyttärensä Celyn Bromarvin pitäjässä omistamassa, luonnonihanalla paikalla Hangon lähistössä merenrannikolla sijaitsevassa huvilassa.
Valtiopäiväin päätyttyä 1913 oleskeltuaan jonkin aikaa Gasteinissa sairastui hän sieltä palatessaan ankarasti. Tauti hellitti kuitenkin jonkin ajan kuluttua, niin että hän uudestaan voi ryhtyä työhönsä. Syyskuun 18 p:nä vietettiin Helsingissä valtiopäiväin uudesti elvyttämisen 50:ttä vuosipäivää, jolloin pidettiin Nikolainkirkossa jumalanpalvelus ja ritarihuoneella juhlaesitelmiä, joista Mechelin piti ruotsinkielisen. Se oli mielenkiintoinen ja vaikuttava, vaikka läsnäolijoilta ei voinut jäädä huomaamatta, ettei puhuja enää ollut täysissä voimissaan. Samana syksynä hän sai valmiiksi kirjoitelman, joka on julkaistuna 1913 vuoden lopulla ilmestyneen "Murrosajoilta" nimisen kokoomateoksen toisessa vihossa ja joka, nimikkeellä "Uusi hallitusmuoto" varustettuna, kertoo siitä pitkällisestä työstä, jota oli tehty uuden hallitusmuodon aikaansaamiseksi Suomelle ja johon Mechelin itsekin oli uutterasti ottanut osaa.
Vielä viimeisenä elinaikanaan Mechelin kirjoitti arvostelun Venäjän oikeusministeriön laatimasta ehdotuksesta Suomessa tehtyjen valtiollisten rikosten jättämisestä Venäjän tuomioistuinten ratkaistaviksi Venäjän lain mukaan. Erinäisiä muita kirjallisia töitä, jotka hän oli aikonut julkaista ja joiden suunnitelman hän oli laatinut, ei hän sitä vastoin ehtinyt suorittaa. Niin kävi suurisuuntaisen teoksen, jonka oli määrä saada nimekseen: "Oikeus, vapaus ja rauha", ja käsitellä rauhanasiaa. Sen luonnos on tallella. Toisesta teoksesta, jolle hän oli aikonut nimeksi: "Kodin kirja" ja johonka hänen laatimansa luonnos niinikään on tallella, oli määrä tulla "kirjallinen kokoomateos", jota vuosittain ilmestyisi yksi tai pari 20-25 arkkia käsittävää nidettä, ja joka sisältäisi historiallisia kirjoitelmia (kansojen elämässä tapahtuneista tärkeistä käänteistä, niiden sivistyshistorian huomattavista piirteistä), elämäkertoja, esityksiä maantieteellisistä tutkimusmatkoista, siirtokuntain perustamisesta ja kehityksestä sekä lähetystoimesta, kansataloudesta ja tilastosta, taide- ja kirjallisuushistoriallisia kirjoitelmia, luonnontieteellisiä havaintoja ja teknillisiä keksintöjä sekä opetustointa käsitteleviä esityksiä, novelleja, kertomuksia, runoja, esityksen Suomen tapahtumista viimeksi kuluneena vuonna (tilastotietoja sekä muistosanoja vainajista). Tämän kumpaisellakin kotimaisella kielellä julkaistavan teoksen aikaansaamiseen oli Mechelin aikonut pyytää erinäisten kotimaisten kirjailijain avustusta.
Tauti uusiutui eikä hän enää jaksanut sitä voittaa. Tammikuun 26 p:n vastaisena yönä 1914 päättyi Helsingissä Leo Mechelinin isänmaalleen merkityksellinen elämä. Kuolinvuoteellaan maaten hän avasi sammuvan katseensa ja lausui vierellään istuvalle tyttärelleen: "Näen niin valoisaa ja kaunista ympärilläni. Näen Suomen — näen maani — näen hyviä ihmisiä, jotka tekevät työtä ja ahertavat. Miksipä siis minä antaisin mieleni lannistua, kun näen niin monen jalon miehen ja naisen taistelevan maani puolesta." Nämä olivat hänen viimeiset sanansa.
Yleinen suru sai hautajaisissa niin suurenmoisen ilmauksen, että sellaista tuskin on maassamme tullut kenenkään muun osaksi. Mitä erilaatuisimpain laitosten ja yhdistysten sekä lukuisain maalais- ja kaupunkikuntain edustajia oli saapuvilla juhlallisessa ruumiinsiunauksessa, jonka Nikolainkirkossa toimitti professori G.G. Rosenqvist. Venäjän perustuslaillisten demokraattien puolesta puhuivat duuman jäsenet, professori Miljukoff ja Protopopoff, Upsalan yliopiston filosofisen tiedekunnan puolesta laski seppeleen Ruotsin täkäläinen pääkonsuli J. Lilliehöök ja Upsalan ylioppilaskunnan puolesta tohtori Olof Palme. Lukemattomat kansanjoukot olivat asettuneet kaupungin kaduille, katsellen ääneti ja avopäin kirkosta hautuumaalle kulkevaa ruumissaattoa. Vaunusta kantoivat ylioppilaskuntain kuraattorit ruumisarkun hautaan työväenyhdistysten jäsenten muodostaessa soihtukujan ja Helsingin torvisoittokunnan soittaessa surumarssia, jonka tilaisuutta varten oli säveltänyt arkkitehti Hugo Lindberg, koko hautaustoimituksen yliairut. Lasketut seppeleet, lähes 600, muodostivat haudalle miehenkorkuisen kummun.
Koko kotimainen sanomalehdistö — sekin osa, jonka valtiollinen kanta oli toinen kuin vainajan — antoi tunnustuksensa hänen suurelle kyvylleen, hänen jalolle luonteelleen ja hänen hartaan isänmaanrakkauden läpitunkemalle julkiselle toiminnalleen. Muista maista saapui monilukuisia surunvalituskirjeitä ja Skandinavian maiden, Venäjän, Saksan, Englannin, Ranskan ja Italian sanomalehdistö sisälsi lukuisia lausuntoja, joista huokui syvää kunnioitusta ja myötätuntoa vainajaa ja hänen elämäntyötään kohtaan. Eritoten oli näin laita Ruotsin sanomalehdistössä ja Venäjän vapaamielisissä lehdissä. Moskovan Mir-seurassa piti ruhtinas Dolgorukoff muistopuheen Mechelinistä, huomauttaen hänen ansioistaan rauhanasiassa. Venäjän taantumuksellisissa lehdissä kävivät arvostelut tietenkin aivan toiseen suuntaan.
Kotimaisissa sanomalehdissä ehdotettiin perustettavaksi Mechelinin muistoksi hänen mukaansa nimitetty rahasto, jolla edistettäisiin hänen harrastamiaan tarkoituksia. Lahjoja kertyi, mutta yritys ei ollut korkeiden viranomaisten mieleen. Keräys kiellettiin, joten ajatusta ei vielä ole voitu toteuttaa.
Suomessa oli Mechelin myöhempänä elinaikanaan yhä enemmän tunnustettu ei vain toisen tahi toisen puolueen, vaan koko kansan mieheksi, pääjohtajaksi siinä taistelussa, jota valtiollisessa mielessä yhtenäinen Suomen kansa kävi sille vakuutetun paikkansa säilyttämiseksi "kansakuntain joukossa". Hän ei saanut nähdä sitä päivää, jolloin Suomen valtiojärjestys taas oli turvattu. Hän ei kuitenkaan lakannut toivomasta sen päivän koittamista, hän uskoi käänteen tapahtuvan samalla kertaa kuin vapaampi aika koittaisi sille suurelle maalle, johon Suomi on yhdistetty. Sitä todistavat nekin sanat, joihin hänen viimeinen painatettu julkaisunsa "Uusi hallitusmuoto" päättyy [Murrosajoilta, II s. 113]: "Etäällä ei voi olla se aika, jolloin järjestelmän muutoksen täytyy tapahtua. Venäjä on nyt murroskaudessa, jolloin yksinvallan aikuiset perinnäiset aatteet koettavat estää uuteen valtiosääntöiseen valtiojärjestykseen kuuluvien periaatteiden todellista sovellutusta. Voidaan havaita, miten nämä vanhettuneet aatteet saavat entistä vähemmän kannatusta yleisen ajatustavan taholta. Pyrkimyksen luoda keisarikunnasta oikeusvaltio täytyy piankin voittaa. Silloin on aika käsissä pysyväisesti järjestää niin hyvin Suomen eduskunnan kuin valtakunnanneuvoston ja valtakunnanduuman harkitsemalla ja hyväksymällä valtioperuskirjalla Venäjän ja Suomen väliset oikeussuhteet kumpaakin puolta tyydyttävällä tavalla. Silloin on myös oleva luonnollisin asia, että suuriruhtinaanmaa saa uuden hallitusmuodon, joka rakentuu Suomen senaatin ja eduskunnan, kummankin erikseen, jo v. 1907 oikeiksi ja tarkoitustaan vastaaviksi harkitsemille perusteille".
Uudenvuodenaattona 1912 päivätyssä kirjeessä hän kirjoittaa: "Monta ennustusta ja unelmaa on kytketty vuoteen 1913. Odotetaan suuria tapahtumia, jotka meidänkin maalle tuottavat paremman tulevaisuuden. Omasta puolestani en usko, että uudestaan saamme oikeutemme takaisin äkillisten mullistusten johdosta. Luulen, että meidän on lujina kestäminen koettelemukset, kunnes meidän onnistuu omalla taitavalla toiminnallamme aikaansaada välinselvitys, joka poistaa oikeuksiemme mielivaltaiset loukkaukset ja turvaa asemamme. Tämä tulos ei tietenkään ole saavutettavissa Venäjällä vallitsevan valtiollisen suunnan laadusta riippumatta. Mutta tämän suunnan muuttuessa paremmaksi on meidän saavutettava voitto omasta aatteestamme, omain hyvin harkittujen esitystemme ja ehdotustemme avulla. — Aivoni työskentelevät joka päivä, milteipä joka hetki, harkiten niin pääkysymysten kuin yksityiskohtainkin vaihtopuolisia ehdotuksia."
Oliko Mechelin, uskoessaan onnellisempain aikojen koittavan maallemme, liian optimistinen? Oliko hänen käsityksensä inhimillisestä olemassaolosta ja sen edellytyksistä tässä ja muissa kohdin kenties liian valoisa? On joskus väitetty, että niin oli laita. Voipa olla mielenkiintoista kuulla, mitä hän itse tästä sanoo. Elokuun 1:senä 1913 päivätyssä kirjeessä hän kirjoittaa eräälle ystävälleen:
"Utelen välistä itseltäni, onko todellakin niin, että minä 'katselen oloja niin valoisalta kannalta', kuin sinä viime kirjeessäsikin arvelet ja moni aikaisemmin on väittänyt. Tämän itsetutkistelemuksen tuloksena on aina ollut, että niin ei ole laita. En kuvittele asemaa valoisammaksi kuin se todellisuudessa on. En suinkaan ole käsittämättä idästäpäin uhkaavain vaarojen laajuutta enkä oman yhteiskuntamme puutteellista valtiollista puolustuskykyä ja toimintatarmoa. Olen niinikään suruissani nykyajan julkisessa elämässä yltyleensä havaittavien rumien ilmiöiden johdosta. Korkeampia päämääriä ja siveellisyyttä kokonaan vailla oleva ulkopolitiikka, joka sotkee ja pahentaa kansainväliset suhteet. Valtionhallinnon turmelus. Valtiomiesten kiistat vallasta, pääasiallisesti oman personallisen kunnianhimonsa tyydyttämiseksi. Hillitön nautinnonhimo ja rikkauksien tavoittelu, mistä köyhälistön luokkaviha saa loppumatonta yllykettä. Saamattomuus niiden uudistusten toteuttamisessa, jotka voisivat katkaista sosialismin harhaopeilta kärjen. Välinpitämättömyys vapauden todellisista periaatteista, joka ehkäisee yksilöjen kehittymistä todellisiksi valtion kansalaisiksi. Rikosoikeuden ja vankeinhoitojärjestelmän kehittymisen seisahdus, vaikka sellaisen kehityksen tarve räikeästi ilmenee eräänlaisten rikosten lisääntymisessä ja uusien esiintymisessä. Häikäilemätön tuhlaus sotavarusteluihin, minkä johdosta varoja vain niukasti riittää kansansivistyksen kohottamiseen. Huono henki useimmissa parlamenteissa, mikä ilmenee ryhmien juonitteluissa, rikollisissa mellakoissa ja heikkenevässä oikeuskehityksen vaatimusten harrastuksessa. Sanomalehdistön vilpillisyys j.n.e."
"Sellainen nykyajan kuva ei herätä valoisia ajatuksia. On käsitettävissä, että moni pessimisti huolestuneena utelee, eikö Europaa uhkaa yhteiskunnallinen kumous, joka lakaisee pois kulttuurin kootut aarteet."
"Mutta — nyt seuraa ajatusteni valopuoli. Olen monet ajat punninnut vastakkain oman maan ja vieraiden maiden julkisen elämän valo- ja varjopuolia sekä koettanut saada selville, mitkä tekijät siinä on katsottava pysyviksi voimiksi, mitkä taas satunnaisiksi, sellaista kantavuutta vailla oleviksi ilmiöiksi, joka painaa leimansa tulevaisuuteenkin. Näistä mietteistä ja harkinnasta olen saanut sen vakaumuksen, että hyvä ja oikea on päässyt juurtumaan nykyajan elämään syvemmälle ja laajemmalle, kuin se paha, josta yllä olen luetellut niin monta esimerkkiä. Niin uskonnollisella ja eetillisellä kuin yhteiskuntakysymystenkin alalla on useissa kansoissa havaittavana vakavaa pyrkimystä etsimään tietä viittovaa totuutta ja pysyviä suuntia lähimmäisen rakkauden periaatteiden mukaan. Yhä voimakkaampia varottavia ääniä kuuluu imperialismin ja militarismin väärinkäytöksiä vastaan. Perustuslailliset oikeusperiaatteet eivät ole kadottaneet voimaansa edistää järjestystä ja sivistystä valtioissa. Rauhan aate, joka aikaisemmin osittain on tavoitellut saavuttamattomia ihanteita, on nyt kohdistanut työnsä runsaslupauksellisiin kansainoikeuskysymyksiin. J.n.e." — — —
* * * * *
Mechelin oli siis optimisti siinä mielessä, että hän uskoi niiden voimain, jotka ovat inhimillisen kehityksen, korkeampaan täydellisyyteen pyrkimisen edellytyksiä, lopultakin osottautuvan vastustavia voimia vahvemmiksi. Ei niin, että ihmiset säästyisivät kärsimyksiltä ja koettelemuksilta. Mutta itse kärsimyskin voi, puhdistavana voimana, osaltaan edistää heidän kehittymistään täydellisemmiksi. Tässä uskossa hän säilytti toivon, että valoisampi päivä kerran oli koittava hänenkin isänmaalleen. Milloin ja miten se tapahtuisi, sitä hän ei, enempää kuin kukaan muukaan, varmasti voinut sanoa, mutta esimerkillään hän opetti meitä luottavaisina kestämään koettelemukset. Hänen omasta elämäntyöstään saa hänen kansansa oikeustaistelussaan kehotuksen ja kohottavan esimerkin, joka sinänsä on voimanlähde tässä taistelussa.