KAHDESKYMMENES LUKU
Kolmatta vuotta oli Iiri ollut opettajattarena R:n pitäjässä ja viihtyi oikein hyvin. Hän oli jo saanut paljon ystäviä kansan keskuudestakin. Monessa sivistyneessä talonpoikaisperheessä hän oli tullut tutuksi ja koetti näitä innostuttaa siihen tuumaan, joka oli hänen lempiunelmansa, nimittäin että pitäjään saataisiin turvattomain lasten koti. Iiri oli pannut toimeen ompeluseuran, jossa ommeltiin kaikenmoisia töitä, sekä pienempiä että suurempia. Työt pantiin voitoiksi arpajaisiin ja tulot korkoja kasvamaan tuota kotia varten. Mutta rahat karttuivat hitaasti, eikä hänen innokas luonteensa malttanut odottaa. Jokin keino täytyi keksiä, jolla pikemmin päästäisiin perille. Hän oli monessa talonpoikaisperheessä ehdotellut, että isännät antaisivat hirsiä metsistään, jos hän saisi jonkun lahjoittamaan maapalstan lastenkotia varten. Mutta isännät vastasivat: »Tokkohan tuosta mitään syntynee? Mitähän Ihalan patruuna sanoo?»
Iirin oli vaikea mennä Ihalaan tästä asiasta juttelemaan, mutta mennä täytyi. Iltapuolella, kun lapset olivat päässeet koulusta, läksi Iiri vanhan neiti Jopen luo, josta hän oli saanut hyvän ystävän ja neuvonantajan.
»Hyvää päivää, täti kulta!» sanoi Iiri tullessaan neidin huoneeseen. »Jaksatteko lähteä kanssani kartanoon? Minun täytyisi mennä sinne patruunen kanssa puhumaan tuosta lastenkodista, sillä tahtoisinpa asiat selvälle ja varmalle kannalle, ennenkuin lukukausi loppuu ja minä taas lähden pois.»
»Kyllä tulen. Sinä olet alkanut hyvän työn; luota Jumalaan, kyllä hän työllesi siunauksen antaa», sanoi neiti Joppe ja lähti menemään Iirin mukana Ihalaan. Patrunessa tuli ystävällisesti vastaan ja kutsui heidät omaan kamariinsa. Täällä Iiri tunsi itsensä rohkeammaksi kuin vierashuoneissa, ja kun patruuna tuli sisälle, sanoi hän ujostelematta:
»Olipa hyvä, että patruuna oli kotona, sillä patruunalle minulla nyt oikeastaan on asiaa.»
»Vai niin. Puuttuuko koulusta jotakin?»
»Ei, kyllä siellä kaikki on hyvin, mutta minä olen ajatellut toista puutetta, nimittäin orpojen kotia. Sellainen tarvittaisiin, sillä ikävää on, että orpolapset pannaan huudolle. Meidän ompeluseuramme on sitä tarvetta varten jo koonnut 3000 markkaa ja voi yhä edelleenkin koota. Nyt olen tuumannut pyytää, että talonomistajat kukin antaisivat tulevana talvena hirsiä niin paljon, että saataisiin koti rakennetuksi. Minä olen monelle jo puhunutkin asiasta, mutta olen aina saanut vastaukseksi: 'Mitähän Ihalan patruuna tuosta sanoo?' Tästä olen havainnut, että täytyy olla mahtavampia ihmisiä kuin minä tätä asiaa puoltamassa, ja nyt tahdon pyytää, että patruuna, jolla on suuri maatila, antaisi sen verran maata, kuin kotia varten tarvitaan, jotta saisin isännille sanoa patruunankin tätä asiaa suosivan.»
»Eivätköhän nuo tuumat vielä liene liian aikaisia, koska ei enemmän rahaa ole koossa. Tyhjät seinät eivät köyhiä elätä.»
»Tietysti ne rahat, jotka maksetaan huutolaisten puolesta, annettaisiin orpojen kotiin — ja kun monta on yhdessä, tulevat he sentään toimeen vähilläkin varoilla.»
»Mikä hyöty siitä sitte kunnalle on, koska sen täytyy sama maksaa?»
»Ei kunnalle, mutta lapsille», vastasi neiti Joppe.
»Älkää sanoko sitä!» virkkoi Iiri. »Eikö kunnilla olisi hyötyä siitä, että lapsista kasvatetaan kelvollisia ihmisiä — kuten toivottavasti tapahtuu, jos saavat kasvaa kodissa, jossa heistä pidetään huolta. He eivät tunne itseänsä orvoiksi, he ovat veljiä ja sisaria yhdessä kodissa, ja heillä on yhteinen äiti, joka heistä kaikista huolen pitää. Mutta huutolaisina heitetään heidät usein sellaiseen kotiin, jossa aina saavat tuntea, että ovat hylkykaluna. Jokainen saa ärjäistä huutolaiselle, hänelle kelpaa vaikka millainen ruoka — tuskin on hän koiraa parempi. Monesta tulee tällä tavoin huono, valheellinen ihminen, joka saa kotinsa vankihuoneessa. Mutta jos häntä toisin kasvatetaan, saattaa hän tulla hyödyttämään sitä paikkakuntaa, joka on nähnyt hänen varttuvan.»
»Minä pelkään, kuten isännätkin, ettei tuumasta tule mitään.»
»Jos vain huoneet saataisiin, niin kaikki hyvin kävisi. Kyllä meidän ompeluseuramme kokoisi rahaa. Me olemme kaikki asiaan hyvin innostuneet.»
»Niin, kyllä tällaisia täytyy ajatella ja harkita. En minä luule, että siitä mitään syntyy», sanoi patruuna vieläkin.
Iiri kävi surumieliseksi; hän ei uskaltanut enää puhua mitään asian puolustukseksi. Arvo, joka oli ollut ulkona kävelemässä, tuli nyt kotiin. Hän meni iloisesti Iiriä tervehtimään ja kysyi: »Oletteko jo kauan ollut täällä?»
»Olen», vastasi Iiri, »täti Joppe ja minä olemme jo olleet täällä pari tuntia». Iirin kauniit silmät eivät niin iloisilta näyttäneet kuin tavallisesti. Sen Arvo heti huomasi ja kysyi, oliko Iiri saanut kirjettä kotipitäjästään ja tiesikö miten siellä jaksettiin.
»En aivan nykyään. Eikä Pekkokaan Helsingistä ole kirjoittanut moneen aikaan», vastasi Iiri.
»Sepä kumma», sanoi Arvo. »Minä luulin häneltä usein kirjeitä tulevan.»
»Hän ei ole juuri ahkera siinä suhteessa», vastasi Iiri, »enkä minäkään liioin. Mutta kotipitäjääni minä kirjoitan sentään jotenkin usein.» Kääntyen neiti Joppeen hän lisäsi: »Täti, emmekö jo lähde?»
»Mihin noin kiire?» sanoi patrunessa. »Onko asianne nyt jo selvillä?»
»Ei ole, mutta ei siitä nyt tällä kertaa tulekaan selvää», vastasi Iiri, luoden patruunaan nöyrän, vaan kuitenkin nuhtelevan katseen.
»Täti jää tänne täksi päiväksi», pyysi Arvo, »kun täti kerran vaivautui mäestä ylös».
»Se kyllä on paras», sanoi patrunessa.
»No, minä jään sitte, koska niin tahdotte», vastasi neiti Joppe. »Mutta nyt olen Iirin seuranpettäjä.»
»Ei siitä pidä huolia, en tällä välillä seuraa tarvitse», sanoi Iiri.
»Minä tulen teitä saattamaan», lausui Arvo. »Ilma on niin ihana ja lämmin, että jo melkein luulisi elävänsä kesäkuussa, vaikka vasta olemme toukokuun keskivälissä.»
Arvo lähti menemään Iirin mukana. Neito kulki ääneti Arvon rinnalla, ja Arvo ihmetteli hänen alakuloisuuttaan. Ihmiset olivat paljon levitelleet sitä huhua, että Iiri olisi Pekon kihloissa, mutta Arvo ei sitä milloinkaan oikein uskonut. Nyt kuitenkin tuli se ajatus hänen mieleensä, että Pekko ehkä jollakin tavoin oli Iirin alakuloisuuteen syynä — vaikka olihan Iiri juuri aivan hiljan välinpitämättömästi jutellut Pekosta. Hän päätti kysyä, mikä Iiriä vaivasi, mutta Iiri sanoi samassa:
»Maisteri sai ikävän kävelykumppanin minusta, sillä minä olen kovin alakuloinen tällä haavaa.»
»Sen kyllä huomasin ja aioin juuri kysyä, mikä teitä vaivaa.»
»Voitteko ymmärtää, miltä tuntuu, kun harrastaa jotakin aatetta, jonka vuoksi ikäänkuin elää, jota kaikin voimin koettaa saada toteutumaan ja josta nähtävästi kaikille olisi hyötyä, vaan jota ei kuitenkaan saa edistymään sen vuoksi, että ne, joilla on tavaraa ja mahtia, eivät sitä ymmärrä tai eivät huoli ymmärtää.»
»Kyllä minä käsitän, että sellainen asia mieltä katkeroittaa. Mikä asia se on, jota tarkoitatte?»
»Minä tarkoitan orpojen kotia. Tämä asia ei vielä rupea menestymään, ja se minun mieleni tekee alakuloiseksi, etteivät muut ihmiset tahdo toimia tuon kodin hyväksi. On kyllä väärin, että epäilen asian menestymistä, sillä Jumala on mahtavia mahtavampi. Jos hän on puolellani, niin kyllä se menestyy, ja koetanpa vieläkin sitä edistää!»
He olivat nyt joutuneet koulun portille, ja Iiri sanoi Arvolle hyvästi.
Mutta Arvo kysyi: »Puhuitteko isälleni tuumistanne?»
»Puhuin», vastasi Iiri, ja sitte he erkanivat.
Kun Arvo tuli kotiin, istui hänen isänsä patrunessan kamarissa, ja Arvo lausui: »Neiti Salmi oli hyvin alakuloinen. Minä kysyin, mikä siihen oli syynä, ja hän sanoi —»
»Että minä olin syypää, eikö niin?»
»Ei juuri sitä, mutta hän sanoi, ettei hänen asiansa tahdo menestyä, ja että se hänet saattaa alakuloiseksi. Minä kysyin, oliko hän isälle puhunut asiasta, ja hän vastasi lyhyesti: 'Olen'. Siitä arvasin, ettei isä hänen tointansa hyväksynyt — mutta mitä hän siis isälle puhui?»
»Tuosta orpojen kodista, jonka hyödystä jo aikoja sitte olet minua vakuuttanut ja jonka perustamista on tuumittu.»
»Ei suinkaan isä vastustanut sen tarpeellisuutta?»
»En minä suoraan, mutta sanoin vain, etten luule siitä mitään tulevan. Asian laita on se, että minun teki mieleni nähdä, millä tavalla tuo nuori tyttö aikoi asiansa panna toimeen. Miksi minä olisin häneltä kieltänyt pientä maapalstaa, jota hän kodin rakennusta varten pyysi, — mutta liikaahan se olisi, että me pitäjäläiset jättäisimme hänen toimekseen sellaisen työn. Hän saa nyt vähän aikaa olla siinä luulossa, että olen hänen vastustajansa, ja me toimimme täällä sillä välin kaikessa hiljaisuudessa hänen kiitettävän aatteensa hyväksi. Minä kutsun kunnan miehet kokoon, ja lähde sinä viemään rovastille ilmoitusta, jotta hän sen ensi pyhänä kuuluttaa. Aioin tämän asian jättää tulevaksi vuodeksi, jolloin sinä kartanoni isäntänä ja luultavasti kunnan esimiehenä astut minun sijaani, mutta mitä se viivyttämisestäkään paranee. Kullakin ajalla on tehtävänsä.»
»No se oli hyvä tuuma! Minä menen heti kirjoittamaan kuulutusta.»
Hetken perästä oli Arvo valmis lähtemään, mutta Iiri ei aavistanut, että hänen harras toivonsa ehkä aivan pian toteutuisi.