YHDESKOLMATTA LUKU
»Missä patruuna ja maisteri nyt viipynevät, kun eivät kotiin tule?» sanoi vanha Maija. »Eivätkö he tulekaan päivälliselle?»
»Tulevat kyllä», vastasi patrunessa. »Odotetaan vähän.»
»Vou, vou», haukkui Halli koira.
»Tuossa herrat jo tulevat. Tuota koira hassua, joka haukkuu omaa väkeä! Kylläpä käy vanhaksi», sanoi Maija. »Kai nyt jo saa ruoan tuoda pöydälle?»
»Ei vielä, se jäähtyy», vastasi patrunessa ja meni tulijoita vastaan.
»No miten kävi kokouksessa? Olen oikein utelias», sanoi hän vastatulleille.
»Siellä meni kuten rasvotuilla rattailla. Orpolasten kotia ruvetaan rakentamaan tulevana syksynä. Meidän opettajattaremme oli jo valmistanut kysymystä niin pitkälle, että ukot olivat ehtineet ymmärtää ja harkita asiaa, ja nyt se meni kokonaan itsestään. Se oli todellakin hauska kokous! Maakauppias siellä vähän koetteli vastustella, mutta hänellä ei näkynyt olevan mitään kannatusta pitäjäläisten puolelta.»
»Miten Iirikin ilostunee, kun saa sen kuulla», virkkoi patrunessa.
»Kyllä varmaankin», vastasi Arvo. »Tuo orpolasten koti on jo lapsesta ollut hänen lempiaatteensa.»
»Mutta Iiristä muistan, että täällä on hänelle kirje, ja sen ehkä on kiire. Kentiesi hän tahtoisi siihen vastata jotakin», sanoi patrunessa ja huusi Sereä. Kun tyttö tuli, käski patrunessa häntä viemään kirjettä opettajattarelle. Sere meni, ja Maija tuli kutsumaan herrasväkeä ruoalle.
Päivällisen jälkeen, kun kello jo läheni viittä, meni Arvo äitinsä kamariin kahvia juomaan. Ihalassa oli tapana, että viiden aikaan kokoonnuttiin patrunessan huoneeseen kahville, oli kartanossa sitte vieraita tahi ei. Arvo näytti erittäin miettivältä; olipa hän vähän hajamielinenkin, kun hän jutteli isänsä kanssa kartanon maista. Patruuna katsoi rouvaansa ja hymyili vähäisen — he kyllä ymmärsivät, mikä nuoriin hajamielisyyttä vaikuttaa. Hetken perästä patruuna läksi kamariinsa, ja Arvo rupesi juttelemaan äitinsä kanssa.
»Mitä äiti sanoisi, jos minä menisin kihloihin?» kysyi hän äkkiarvaamatta.
»Mitäpä minä siihen sanoisin. Minä otaksun, että valitset hyvän tytön, joka voi sinut onnelliseksi tehdä. Olen ollut huomaavinani, että Lilli sinua rakastaa — hän on hyvä tyttö.»
»Lilli! Mitä minä sellaisella nukella tekisin? Ei hän ymmärrä, mitä elämä ihmiseltä vaatii. Minä tahdon sellaisen, joka voi minua tukea mielipiteissäni, samoin kuin minä häntä, sellaisen, joka voi olla minun kumppaninani ja ystävänäni.»
»No, no, hyvä kyllä, mutta mistä nyt tuollaisen löydät? Onko hän jo tiedossa?»
»On.»
»Kyllä minä jo kauan olen aavistanut, kuka hän on, ja luulen, että olet hyvin valinnut», sanoi patrunessa.
Arvo ei puhunut mitään, vaan asteli pari kertaa lattian poikki ja lähti sitte ulos kävelemään.
* * * * *
Toukokuu oli loppupuolella ja luonto kokonaan uudistunut. Puut, pensaat ja nurmet olivat uuteen viheriään pukuun verhoutuneet. Ihalan lahden väreilevät aallot kimaltelivat auringon loisteessa kuten tähdet, ja linnut livertelivät rannan lehtipuissa.
Tätä kaunista luontoa Iiri par'aikaa ihaili avatun ikkunan ääressä. Koululapsilla oli lupaa, ja Iiri, vaikka hän kouluansa rakastikin, tunsi nyt kuitenkin itsensä erittäin vapaaksi. Uuteen eloon virkistynyt luonto varmaan myöskin vaikutti häneen. Joku tuli kyökkiin, ja Leena riensi Iirin luo kirje kädessä.
»Kirje! Mistä?» huudahti Iiri.
»Ihalan Sere sen toi. Oli kai postissa tullut.»
»Tämä on Seljalta», sanoi Iiri. Leena meni toimiinsa, ja Iiri aukaisi kirjeensä. Selja kirjoitti:
»Kaivattu ystäväni!
Nyt, kun kesä jo pitkillä askeleilla lähenee ja lintuparvet toinen toisensa perään rientävät tänne pohjolaan, rupean minäkin malttamattomasti odottamaan sinua kotiin, että saisimme taas yhdessä kävellä Orjankalliolle ja soudella lahdella y. m. Mutta miksikä sinä et enää milloinkaan kirjoita, että halajat kotiin? Aina vain ilmoitat viihtyväsi *erittäin* hyvin. Minä en ymmärrä, kuinka tuo koulutyö saattaa olla niin erinomaisen hupaista. Kunpa vain ei siihen viihtymiseen olisi jokin muu syy — — —
Minulla olisi niin äärettömän paljon kerrottavaa sinulle, etten oikeastaan tiedä, mistä alkaisin, mutta otan nyt puheeksi sen, mikä ensiksi mieleeni sattuu, ja jos näen, että kirje liiaksi venyy, niin jätän muutaman asian siksi, kunnes toisemme tapaamme.
Ensiksikin tahdon kertoa lukkarista ja matamista, että he puuhaavat ja laittavat huoneisiinsa uudet tapeetit, siksi kuin sinä kotiin tulet. Matamin kaikki työt tapahtuvat tähän aikaan vain sen vuoksi, että sinä tulet kotiin.
Pekko oli muutama viikko takaperin kotona. Hän oli oikein hienon hieno, puhui Helsingin neitosista ja kaikenmoisista ylhäisistä piireistä, uusista malleista, ja miten neitosilla pitää olla 'kissankorvat' olkapäillä y. m. Kyllä poika luontonsa pitää, vaikka hän jo yhteen aikaan oli muuttumaisillaan, — muistathan, milloin se oli? — Vahinko vain, ettet sinä, Iiri, ottanut tehdäksesi hänestä miestä.
Kartanon Aksel on kihlannut serkkunsa Ragnhildin. Se nyt tuli seuraukseksi hänen Ruotsin-matkastaan. Vanhemmat ovat äärettömän iloissansa. He saavat nyt rikkaan miniän ja sitä paitsi — 'noblessia'. Lilli ei ole voinut hyvin; alakuloiselta hän myöskin näyttää. Minä luulen jonkun sisällisen surun häntä kalvavan. Lilli parka on aina ollut pintapuolinen, eikä sellainen ihminen vastoinkäymisen tullessa voi suruansa kantaa, vaan sortuu. Helvi on tähän aikaan ollut usein hänen luonaan, ja luulen, että hän tyvenellä ja vakavalla tavallaan voi Lillille osottaa, missä rauhan lähde virtaa.
Helystä olen kuullut, ettei hän aio tulla kotipuoleensa. Kuten kesällä puhuttiin, on hänellä lapsi, mutta hän kuuluu sentään tulevan hyvin toimeen siellä Helsingissä. Martin luona kävimme ristiäisissä pari viikkoa takaperin. Hänellä on oikein sievä koti. Luhtamäen torppa on ihan muuttunut. Kyllä huomaa, että sen isäntä on Mustialassa oppia käynyt. 'Mutta lapsen nimi?' — kuulen sinun kysyvän. Niin, se on yksinkertainen, sievä nimi: Elvi Johanna. Seppälän Kallu on nyt Martin renkinä eli kumppanina. 'Kyllä Kallu vielä laulaa hyräilee työtä tehdessään', sanoi Hanna, 'mutta eivät hänen laulunsa enää niin iloisia ole kuin ennen, ja tiesi tulevatko milloinkaan —'
Sireenit ikkunani edessä ovat täydessä nupussa; siksi kuin tulet, varmaan ensimmäiset kukat jo puhkeavat. Kuinka kaunista nyt lieneekään Ihalan niemellä, jossa kansakoulu sijaitsee? Oikein tekisi mieleni lentää luoksesi, mutta niin mahtava kuin ihminen onkin olevinaan, hän siinä kohden kumminkin on varpusta kehnompi.
Jää hyvästi, rakas ystäväni! Terve tuloa kotiin ja ystäväsi
Seljan luo.
J. k. Miten nimismiehen Nanni ja Laina jaksavat? Ovatko osottaneet Parkanossa saavuttamaansa suurta taitoa kuvaelmain toimeenpanemisessa, ja ovatko taidollaan *erityisesti* miellyttäneet ruunuvoutia 'tuota taas'? —
*Sama*.»
»Tuo ystävällinen Selja!» ajatteli Iiri, »aina hän minulle tietoja lähettää. Pian pääsen häntä tapaamaan. Minäkö en halajaisi kotiin — mitä hän tuollaisia ajattelee, ja mitkä erityiset syyt minua täällä viihdyttäisivät, paitsi ihmisten ystävyys ja koulutyöni? — Sehän on aivan luonnollista, että viihdyn. Mitä hän Helystä kirjoittaa? — Niin, — ettei hän milloinkaan tule kotipuoleensa. Kyllä on kovaa, kun häpeä on suurempi kuin halu nähdä lapsuutensa kotipaikkoja. Hely raukka, hänkin joutui sopimattomaan paikkaan. Voi, jospa saataisiin orpo raukoille omat kodit.»
Iiri otti hatun päähänsä ja läksi niemelle kävelemään. Rannalla oli eräässä kohden kallionkieli, joka pistäysi lahteen. Iirin oli tapana istua siellä illoin kuuntelemassa rastaan laulua, ja sinne hän nytkin meni. Hän istui kalliolle ja ajatteli, kuinka äärettömän paljo hyvää hänen osakseen oli tullut. Tottahan hänen täytyi jollakin tavoin koettaa pelastaa niitä, jotka olivat samassa kurjassa tilassa, jossa hän huutolaisena oli ollut. »Arvoon, joka aina on ollut minua auttamassa, minä nytkin turvaan. Hänen täytyy minua ymmärtää — mutta mitäpä hän minua kuuntelisi, kun isänsä minua vastustaa. Sama se on, mitä minä halpa tyttö puhun.»
Niemellä oli kaikki hiljaa, ei puun hakkuuta, ei ihmisääntä kuulunut, ainoastaan korpirastas lauleskeli silloin tällöin, ja Iiri rupesi itsekseen laulamaan:
Mä olen orpo tyttö vain, ken kuuntelee mun lauluain! Kun korpirastas raksuttaa, se yksin kyllä olla saa.
Vaan jospa öisin rastaana,
niin lauleleisin oksalla:
Oi metsän hongat tulkaatte
nyt kodiks' huutolaisille.
Mutt' tyttö köyhä olen vain, ken kuuntelee mun lauluain? Ei mahtaviin se kaiukaan, se kuulumatta raukee vaan.
Kun Iiri oli laulunsa lopettanut, seisoi Arvo hänen edessään. Kuten taivaanranta aamun sarastaessa rusottaa, niin Iirin hempeät kasvot rusottuivat, kun hän näin äkkiarvaamatta näki Arvon.
»Älkää luulko, että laulunne kuulumatta raukeaa; teidän työnne kantaa jo hedelmiä. Pitäjäläiset ovat valmiit toimittamaan kodin orvoille. Oi Iiri, tehkäämme yhdessä työtä kansamme hyväksi! Jo kauan olen ollut vakuutettu siitä, että te olette se nainen, jonka rakkaus minut onnelliseksi saattaisi, sillä samat aatteet, samat pyrinnöt elvyttävät sydämiämme. Uskallanko toivoa, että minua saatatte lempiä? —»
»Tekö minua lemmitte? Te, joka aina, niin pitkältä kuin muistan, olette ollut minun ihanteeni! Mutta ihanteet ovat saavuttamattomia — en milloinkaan, en hetkeäkään ole uskaltanut ajatella, että te minua lempisitte. Olen vain ollut äärettömän onnellinen kaikesta siitä ystävyydestä, jota minulle olette runsaassa määrässä osottanut. Tämä on niin ihmeellistä, etten voi sitä todeksi käsittää! Oletteko ajatellut, että veljeni, jota rakastan, on ainoastaan halpa torppari, ja sisareni langennut raukka —» Iiri rupesi katkerasti itkemään.
»Iiri, mitä se sinuun kuuluu? Sinua minä kunnioitan, sinua minä lemmin!
Ja vanhempani ottavat iloiten sinut tyttäreksensä.»
»Oi Arvo, se on siis totta, että sinä minua lemmit!»
»Nyt ja aina!» vakuutti Arvo ja sulki nuoren morsiamen syliinsä.
Laulurastas liverteli hongikossa, ja näille kahdelle kihlatulle kuului sen liverrys näin:
»Lemmen, lemmen, pitää, pitää, kestää, kestää, iäti, iäti, iät, iät, iätiiii —»