KAHDESTOISTA LUKU
Oli lokakuun keskiväli. Lehdet kellastuneina putoilivat puista; tuuli lennätteli niitä sinne tänne. Iiri oli jo poissa uudessa kodissaan, mutta Hely vielä Seppälässä. Tuolla hän juuri tuli, sanko kädessä, vettä hakemaan. Ennätettyään kaivolle istahti hän kannelle ja katsoi etsivästi Kartanon hakaa kohti, vaan huokasi sitte syvään ja rupesi hiljakseen vettä vinttaamaan. Pappilasta päin tuli miehinen henkilö kävellen. Hely ei häntä huomannut, mutta mies näkyi hämäränkin lävitse tuntevan Helyn, sillä hän puhui itsekseen: »Harmillista, tuossa hän on! Tyhmä olin, kun en mennyt vainiopolkua, mutta siellä on niin paljo lokaa, etten viitsinyt. Mitäpä hänelle nyt sanon — noh, sama se! En ole millänikään, se ehkä on parasta?»
Vasta kun mies tuli lähelle, huomasi Hely hänet ja silmänsä säihkyivät. Hän katsoi suoraan tulijaan, lausuen: »Joko vihdoinkin luutnantti tulee? Minä olen teitä odottanut kuten ennen, ja enemmänkin, koska en ole ymmärtänyt, miksi näin kauan olette ollut poissa näkyvistäni, te, joka kuitenkin olette vakuuttanut, että minä olen teille kalliimpi kuin kaikki ylhäiset naiset!»
»No niin, mutta minulla on näihin aikoihin ollut, paljo toimia, sillä minä lähden Ruotsiin.»
»Ruotsiin! Vai niin — ja aiotte mennä sanomatta minulle mitään! Tiedättekö, että nämä viikot ovat olleet hirveät, koska en tietänyt, miksi ette enää tullut, en tietänyt, olitteko petturi vai ei. Nyt sen kyllä näen, että olette minut unhottanut.»
»Niin, tietysti. Enhän täällä nyt enää voi leikkiä laskea, kun menen muualle.»
»Leikkiä laskea — se on hirveätä! Ja minä rakastin teitä niin, että unohdin oikean tien! Jospa edes olisitte sanonut minulle suoraan: 'Minä ylenkatson sinua, minä en saata sinua rakastaa enää — meistä siis täytyy tulla ero —' silloin olisin ollut paljon onnellisempi, sillä minä en olisi tuhlannut rakkauttani petturiin; olisin voinut kunnioittaa teitä kuten rehellistä, suoraa ihmistä.»
»Kuinka sinä, huutotyttö, saatoit ajatella, että minä, jalosukuinen nuorukainen, olisin sinusta huolinut?» sanoi luutnantti. Kevytmielisesti lisäsi hän vielä: »Ja onhan sinulla sitäpaitsi sulhanen — tuo Kallu — ota hänet.»
»Jota vaaditte minua torjumaan luotani —» vastasi Hely. »Kallu on minulle liian hyvä, ja te olette tosiaan liian *huono*. Teidän *jaloa* omaatuntoanne minä en *huutotyttönäkään* tahtoisi omistaa! — Menkää! En tahdo poluillanne milloinkaan tiellenne tulla!» Näin sanoen Hely läksi kotiin kulkemaan.
»Tuo tyttö tosiaankin saattaisi olla jokin muu kuin kestikievarityttö — hän ei ollut noblessia vailla. — Mutta hän on nähnyt hienoja matkustavaisia — ja hänellä on hyvä äly, joten osaa matkia sivistyneitä. Hauskaa vain, että nyt pääsen matkustamaan pois.» Näin miettien luutnantti läksi kotiin jotenkin tyytyväisenä. Mutta Hely ei ollut levollinen, hänen sydämensä tuskaili kuten myrskyssä meri. »Oi, jospa aikoja sitte olisin lähtenyt kauas täältä!» ajatteli hän, ja samassa muistuivat hänen mieleensä jälleen nuo unohdetut sanat: »Mitä tänään voit tehdä, älä jätä sitä huomiseksi». Hän oli jättänyt, sen hän nyt liian myöhään ymmärsi. »Mutta pois täältä tahdon!» sanoi hän itsekseen, »ja oikein kauas, jotta kaikki entiset tuttavani unohtaisivat *huutotytön*, niinkuin *hänkin* minut unohti.»
Näin miettiessään oli tyttö ehtinyt kotiin. Matkustavaisia oli pihassa, ja kestikievarityttöä huudettiin. Jospa hän tänä iltana edes olisi päässyt aikanaan levolle, saanut rauhassa itkeä sorretun kyyneleet — mutta ei ollut aikaa — Matkustavaiset ihmettelivät tytön tyhmyyttä, sillä he kun pyysivät teetä, saivat lämmitettyä maitoa, ja kun vihdoin saivat teetä, oli sokeri unohdettu j. n. e. Hajamielisyyttä ilmaantui hänessä tuon tuostakin. Kun hän vihdoin levolle pääsi, ei uni häntä virkistävään helmaansa ottanut; kyyneleet ainoastaan huojensivat hänen raskaasti huokailevaa rintaansa.
Tämmöisiä unettomia öitä Helyllä oli tästä lähtein useasti, eivätkä ne olleet jälkiä jättämättä. Hänen kukoistavat poskensa kalpenivat, joten vieraat ihmiset jo kuiskailivat yhtä ja toista, vaikka omaiset eivät mitään huomanneet.
Lokakuu rupesi loppuun kulumaan, ja Helyn täytyi käydä lukkarilla ilmoittamassa, ettei hän Iirin luo lähtisikään. Tämä oli hänelle vaikea tehtävä, mutta mennä täytyi.
Matami istui kamarissaan, kun Hely tuli sisälle. »Kuka kyökkiin tuli, onko se Manta?» huusi matami. Manta oli nuori kasvava tyttö, joka nyt oli matamilla Leenan sijassa.
»Minä se vain olen», vastasi Hely ja astui samassa matamin huoneeseen.
»Hely! No sepä hyvin sopi. Olin juuri aikonut lähettää Mantan sinua kutsumaan tänne. Koska aiot lähteä Iirin luo?»
Hely yskähti, mutta sanoi sitte vakavasti: »Minä tulin varta vasten sanomaan, etten lähde Iirille. Olen päättänyt toisin. Minä menen Helsinkiin.»
»Helsinkiin? Mitä se semmoinen on? Totta sinä sisaresi luo mieluummin menet. Mitä Iirikin tuommoisesta sanoo!»
»Mitäpä hän siitä sanoo — ei suinkaan hän minusta suurta väliä pidä. Me olemme saaneet niin erilaisen kasvatuksen, ettei hänellä minusta mitään hauskuutta ole.»
»Mitä tuolla tavalla puhut? Eikö Iiri sinulle aina ole osottanut sisarellista sydäntä?»
»No on, mutta hänen piiakseen minä kuitenkin tulisin, enhän minä muuksi kelpaisi.»
»Ei sinulla siellä mitään kovempia töitä olisi. Hän hoitaa koulua, ja sinä hoitaisit hänen pientä talouttaan.»
»En, kyllä minä Helsinkiin menen. Jo minä siitä Iirillekin syksyllä puhuin.»
»Menet sinne vieraisiin oloihin! Mitäs ajattelet?»
»Entäpä tätä sitte — Mitä minun väliä on — olenhan huutotyttö vain», sanoi Hely katkerasti.
»Mihin sinä siellä sitte menet?»
»Kyllä minulla paikka on. Kartanon Loviisa, joka muutama vuosi takaperin muutti Helsinkiin ja joutui siellä naimisiin työmies Niemelle, on minulle paikan hankkinut. Puoleksi vuotta vain olen sitoutunut, jotta sitte olen vapaa menemään muualle. Loviisan luo myöskin pääsisin. Hän leipoo myydäkseen ja sanoi, että minä, jos tahtoisin, pääsisin hänen kanssansa yhteen puulaakiin. Mutta kyllä minä sentään, nyt ensin ainakin, menen palvelukseen.»
»On tuo vain hullua. Kun ei se meidän pappakaan ole kotona, että hänkin sinua kieltäisi.»
»Suotta se kieltäminen olisi, kyllä minä kuitenkin lähden, ei se enää auta.»
»Aina sinä olet oman pääsi pitänyt. Mene sitte, minne matkasi vie.»
»Niin kyllä — minne matkani vie —» vastasi Hely surullisesti. Sitte hän sanoi jäähyväiset ja läksi kotiin.
Kotiin tultuaan pyysi hän, että emäntä antaisi hänelle päästökirjan.
»Menetkö sinä nyt tosiaankin Helsinkiin?» kysyi emäntä.
»Menen.»
»Olisit jäänyt tänne vain.»
»En, se ei sovi, minä olen jo kauan tuumannut tätä matkaa ja nyt minä lähden.»
Emäntä meni toimittamaan Helylle päästötodistusta ja sanoi isännän kamarista palattuaan: »Tässä se nyt on, ja hyväksi se tehtiin.» Ja hyvä se olikin — sellainen kuin kelvollisille palkollisille tavallisesti annetaan. Siinä mainittiin, että hän oli uskollinen ja siivo käytöksessään sekä oli tehnyt työnsä kaikin puolin isäntäväkensä mieliksi.
Hely katsoi paperiliuskaan ja sanoi: »On tämä minulle liiankin hyvä.» Hänellä oli nyt matkaansa varten kaikki, mitä tarvitsi. Muutaman päivän kuluttua hänen jo täytyi jättää syntymäpitäjänsä. Pyhänä hän kävi rippikirkossa ja jumalanpalveluksen jälkeen äitinsä haudalla. Siinä hän itki, itki niin, kuten langennut ihmislapsi, joka tietää, että Kristuksen veri ainoastaan voi hänet puhtaaksi saattaa.
Viimeisenä päivänä, jonka Hely oli kotona, meni hän Martin kanssa lukkarin väelle ja pappilan Hannalle hyvästi-sanomaan. Martti oli päässyt oppilaaksi Mustialaan ja oli nyt myöskin lähtevä pois Seppälästä. Hän siis tahtoi sitä ennen vielä viimeisen kerran tavata morsiantaan.
Lukkari ja matami olivat pahoillaan Helyn lähdöstä, mutta mitä he siihen saattoivat tehdä. Matami vain oli kirjoittanut Iirille asiasta ja käskenyt hänen pitää Leenan vastaiseksi, kunnes saisi sieltä pitäjästä sopivan palvelijan.
»Millä tavoin sinä nyt lähdet Helsinkiin?» kysyi matami Helyltä.
»Martti tulee minua saattamaan Hämeenlinnaan ja siellä sitte eroamme;
Martti lähtee hevosella Mustialaan ja minä junalla Helsinkiin.»
»Kyllä sekin kurjaa on, se junalla meneminen; kun hevosella lähtee, niin tietäähän, missä on, mutta junalla — siellä istutaan kuin vankikopissa, eikä kukaan kuule, jos huudan tahi kirkaisen.»
»Ei siellä kirkua tarvitsekaan», sanoi Martti. »Siellä istuu kuin vörmaakissa vain.»
»Meidän tarvitsee jo mennä», muistutti Hely.
»Sinä lähdet nyt niin kauas», sanoi matami, »ettemme tiedä, koska sinut näemme. Kunpa edes joskus saisimme sinusta tietoa.»
»Kyllä ne piikatytöt pian unohtuvat, mitäpä meistä muistettavaa on», vastasi Hely katkerasti. Mutta lukkari lausui:
»Tulee lohikin takaisin sinne, missä se elämänsä on alkanut, ja niinpä ihminenkin. Hänen sydämensä vaatii häntä takaisin kerran vielä näkemään niitä seutuja, joissa hän viattomuutensa päivät on viettänyt.»
Hely ei puhunut mitään. Suuret kyyneleet vain vierivät hiljakseen hänen silmistänsä. He sanoivat nyt hyvästi ja läksivät pappilaan. Siellä eivät kauan viipyneet. Hanna tuli heitä saattamaan aina lähelle kylää.
Kun kotiin tulivat, seisoi Kallu pihalla. Juuri kun Martti ja Hely läksivät hänen sivutsensa, sanoi Kallu: »Hely, minulla on sinun kanssasi puhuttavaa, jää tänne.»
»No mitä sitte?» kysyi Hely. »Mitä nyt tahdot sanoa?»
Martti meni tupaan, kun Hely jäi Kallun puheille. »Minä tahdon vielä kerran sanoa sinulle, Hely: älä lähde pois, jää tänne ja tule minun vaimokseni. Minä koettaisin, niin kauan kuin elän, tehdä sinun elämäsi niin keveäksi kuin mahdollista, ja minä tunnen, että voimani kasvaisivat kahdenkertaisiksi, jos sinut saisin. Miksikä sinä minua ylenkatsot?»
»Ylenkatsonko? — Ei, Kallu hyvä, en milloinkaan, mutta olin ynseä sinulle sen vuoksi, etten tahtonut sinua pettää — tahdoin näyttää, etten ymmärtänyt panna tarpeeksi arvoa sinun rakkauteesi.»
»Mutta nyt! Hely! — —»
»Älä pety, Kallu! Nyt on se myöhäistä. Sinä olet liian hyvä minulle.
Ylenkatso sinä minua.»
»Voi Hely! Hely!» sanoi Kallu kalveten ja läksi kiireesti pois kievaritupaan. Siellä hän istui ääneti pitkän hetken puhumatta kenellekään mitään. Vähäisen ajan perästä lähti hän menemään ovea kohti, ja Martti, joka rahilla venyi, huusi hänelle:
»Kallu! Mihinkä menet?» Mutta Kallu ei vastannut mitään, vaan lähti ulos ovesta. Tuokion ajan kuluttua hän tuli takaisin, kantaen kainalossaan kahta puolentuopin pulloa. Hän tuli oikoiseen Martin luo, huutaen lujasti:
»Juo, poika, nyt sitä pitää juotaman!» Hän tarjosi Martille toisen pullon ja otti itse aika kulauksen toisesta.
»Mitä tällä tarkoitat, Kallu?» kysyi Martti. »Oletko hullu?»
»En, vaan ehkä vasta tulen hulluksi», vastasi Kallu, »mutta juo, ei tässä muuten elää jaksa. *Sinun* ja *minun* täytyy juoda —» ja hän otti taas kulauksen, lisäten: »Mutta tuon kolmannen — meri hänet nielköön hänen Ruotsinmatkallaan! Vaan meri olisi liian hyvä hauta hänelle. Etkö sinä juo? Tähän asti olen sinua varjellut viinanmyrkystä ja itseäni myöskin, mutta nyt sitä juodaan. Hei! Näin vain!» — Hän aikoi juuri taas viedä pullon suunsa lähelle, mutta samassa Martti paiskasi ne molemmat maahan, niin että viina virtaili pitkin lattiaa. »Poika riivattu, mitä sinä teit!» huusi Kallu.
»Varjelin nyt vuorostani sinua, kuten sinä ennen minua, kun kyytimies tyrkytti minulle viinaa pullostansa», vastasi Martti aivan levollisesti.
»Mutta minä en jaksa elää, jollen juo; sinä et tiedä, mitä minä tänään olen saanut kärsiä.»
»Ehkä tiedänkin, ehkä en, mutta sen tiedän kuitenkin, että se ihminen ei ole onnettomin, jolla on luotettava ystävä, ja jonka sydäntä ei mikään rikos raskauta.»
»Niin, tiedän minä yhden, joka kärsii enemmän kuin minä. Kuules, Martti, minä en toiste maista viinaa. Minä voin kärsiä.»
»Se on oikein! Kärsi sinä, tottahan haava joskus parantuu. Heikko vain kärsimyksensä viinaan upottaa.» Martti otti lasinpalat lattialta ja vei ne ulos. Takaisin palattuaan kehoitti hän Kallua illalliselle.
»En jaksa syödä», vastasi Kallu.
»Tule kumminkin näön vuoksi ja ole jotakin syövinäsi.»
»En viitsi. Sano, etten voinut hyvin, minä panen maata; tuo viina rupeaa menemään päähäni.»
Martti meni yksin, ja kun Kallua kaivattiin, sanoi hän, kuten Kallu oli käskenyt.
Seuraavana päivänä jo varahin aamulla olivat Hely ja Martti valmiit lähtemään. Kun Hely Kallulle jäähyväiset sanoi, olivat molemmat kovin kalpeat, eikä Kallu sydämessään tuntenut mitään vihan tunnetta, ainoastaan syvä suru kuvautui hänen kasvoissaan. Aavistiko hän, että tämä ehkä oli viimeinen kerta, jolloin he toisilleen hyvästi sanoivat? Tuommoinen hetki aina on anteeksiantamuksen hetki.
Martti ja Hely läksivät Hämeenlinnaan; siellä he olivat yötä, ja aamulla Hely lähti asemalle, mennäksensä Helsinkiin. Martti oli häntä saattamassa. Näyttipä siltä, kuin Martilla olisi ollut jotakin sanottavaa sisarellensa. Hän yskähti ja aukaisi jo puoleksi suunsa, mutta aina vain sanat jäivät sanomatta. Vihdoin kuitenkin, kun jo ensi kerran soitettiin, Martti puheeseen pääsi, vaikka hänen äänensä, joka tavallisesti erittäin tyveneltä kuului, nyt värähteli vähäsen. Hän lausui: »Jos sinä, Hely, joskus apuani tarvitset, — eihän ihminen tiedä, mitä tapahtuu, — niin muista se, että minulla aina sinua kohtaan on veljen sydän. Jos minulla on leipää, vaikka vähänkin, niin riittää siitä aina osa sinullekin.»
Hely puristi veljensä kättä — kello soi, juna vihelsi ja Hely meni vaunuun. Hetkinen vielä, ja juna lähti, vieden Helyn muassaan. Martti läksi takaisin kaupunkiin ja sieltä sitte heti matkustamaan Mustialaan.
Näin Antin-Liisan lapset eli huutolaiset kukin joutuivat eri haaralle, uusia kohtaloita koettelemaan.