SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Syksypuoli oli käsissä. Lintujen laulu oli jo tauonnut ja pelloilla näkyi siellä ja täällä kuhilaita. Maamies rupesi iloiten kokoomaan talteen, mitä Luoja armostansa oli antanut hänen saada työnsä palkaksi.
Everstin kartanossakin puuhattiin leikkuutalkoota. Taaven-muori oli ruokia valmistelemassa. Jo talkoopäivän edellisenä iltana istui hän Kartanon leivintuvassa perunoita raappimassa renki-voudin vaimon kanssa. Tuli siinä muijien kesken puheeksi kaikenlaista. Tuumasivat muun muassa, olisiko kaunis ilma talkoopäivänä ja paljoko väkeä tulisi kirkonkylästä. »Keitähän nyt Seppälästä leikkaamaan tullee?» sanoi Taaven-muori.
»Kai maar Hely ja Kallu tulevat. Ei siitä Helyn naimisesta kuulu mitään», virkkoi voudin vaimo.
»Ei ikään.»
»Semmoista se niitten kauniitten on — maasta ei oteta ja taivaasta ei anneta.»
»Hm, niin aina, kyllä se niin on — ja kunpa ei vain olisi pahempaakin —»
»Mitä, muori, tarkoitatte? Oletteko tekin kuullut puhuttavan luutnantista?»
»Kyllähän siitä kaikki puhuvat — yhtenäänhän tuo Seppälässä kulkee, nyt varsinkin, kun hän on virasta eron ottanut tullaksensa Kartanon isännäksi.»
»Tyttö rukka, joka on joutunut hänen viekoiteltavakseen! Kyllä niillä herroilla on niitä vehkeitä.»
Kyökkipiika tuli kutsumaan Taaven-muoria illalliselle, joten akkojen puheesta tuli loppu.
Seuraavana päivänä oli Kartanon pellolle kokoontunut koko joukko leikkuuväkeä, kirkonkylästä melkein joka talosta. Seppälästä oli Hely ja Kallu, pappilasta Hanna. Tyttö ei nyt ollenkaan ollut tyytyväinen, kun ei nähnyt Marttia leikkuuväen joukossa. »Miksi ei Martti tullut?» kysyi hän Helyltä.
»Siksi, että Kallu kehoitti häntä jäämään kotiin, jotta itse pääsisi.»
»Niin, täytyihän minun tulla, koska sinäkin tulit», vastasi Kallu.
»Ei sinun tule minuun mitään», intti Hely. »Minä olen missä minä olen, ole sinä missä sinä olet», ja heilutellen sirppiään hän meni Hannan kanssa toiselle saralle, jossa rupesivat ahkerasti leikkaamaan.
»Kuules, Hely», sanoi Hanna, »mitä sinä aina olet niin ynseä Kallua kohtaan? Hän sinusta pitää sentään kovin paljon.»
»Sitäpä koetan estää, kosk'en hänestä huoli», vastasi Hely.
»Miksi olet muuttunut?»
Hanna aikoi juuri ruveta Helyä nuhtelemaan, mutta samassa renkivouti heitä läheni sanoen:
»Vai kahden te täällä leikkaatte. Jahka minä käsken kolmannenkin, kyllä näin leveälle saralle useampi tarvitaan. Seppälän Kallu, tule sinä kolmanneksi.»
»Kartanon Miina, tule sinä tänne», sanoi Hely. »Tehköön Kallu kykkäitä vain, emme me miesten kanssa kilpailemaan rupea.»
»Kas Helyä, jopa rupeaa voudin virkaa tekemään», viisasteli Kallu, »koska määrää, mihin kunkin pitää menemän».
»Niin, tiedänhän, että sinä kyllä pian meidät jälkeesi jättäisit.»
Kartanon Miina tuli kolmanneksi, ja tytöt rupesivat ahkerasti leikkaamaan, joten jättivät koko joukon luokoa sitelijöille. Vouti kulki toiselta saralta toiselle ja teki kykkäitä siellä ja täällä. Nyt hän pystyttämisessä auttoi Kallua, mutta aikoi juuri mennä toisaalle taas, kun samassa Aksel luutnantti, joka Ahdon ja Pekon kanssa oli tullut vainiolle, lausui: »Noh vouti, näkyyhän työ hyvin joutuvan — eikö niin?»
»Kyllä. Jos nyt vain Jumala kaunista ilmaa pitää, niin saadaan illalla kamppiaiset.»
Hely katsoi taaksensa, hänen silmänsä kohtasivat luutnantin katseen — tyttö punastui ja rupesi jälleen kiivaasti leikkaamaan. Se oli silmänräpäyksen tapahtuma, mutta Kallu sen kuitenkin huomasi.
Ahto maisteri ja Pekko rupesivat nyt myöskin kykkäitä laittamaan, ja Ahto huusi luutnantille: »Aksel, kanna sinä sitomia, me pystytämme ne oikein kauniisti.»
Aksel otti kolme sitomaa kumpaiseenkin käteensä sanoen: »Tässä on, kas näin paljon minä tuon.»
Kallu teki samoin, ja tuodessaan sitomat herroille virkkoi hän ivallisesti: »Katsos poika voimia, sanoi suutari räätälille, kun hän silakkaa hännästä ilmaan nosti.»
Luutnantti ymmärsi kyllä, että Kallu tahtoi häntä ivata, mutta ei ollut sitä huomaavinaan, vaan läksi leikkaajien luo ja laski leikkiä tyttöjen kanssa. Kallu meni taas sitomia ottamaan aivan luutnantin läheltä ja laulaa hyräili:
»Ja minä poika se laulan vain, että metsät, vuoret ne kaikaa ja kaikaa. Ja kievarin Hely se kullaksein nyt piankin tulla taitaa.»
Luutnantti iski häneen vihaisen silmäyksen ja rupesi sitelemään, vaan huusi samassa Helylle: »Tuleppa, Hely, näyttämään, miten sidotaan, minä olen sen jo varsin unohtanut.»
Hely tuli ja hymyili niin, että kuopat poskissa oikein viehättäviltä näyttivät. Hän otti sitoman ja lausui: »Katsokaa nyt tarkkaan, näin sitä tehdään.»
»Koetetaanpa sitte», sanoi luutnantti ääneensä, mutta kuiskasi Helylle:
»Torju pois luotasi tuo poika, minä en kärsi hänen laulujaan.»
»Mitä minä teen? Joka päivä hänelle sanon, etten hänestä huoli, mutta hän tekee kiusaa vain.»
Tämän sanottuaan hän taas riensi leikkaamaan. Kallu palasi sitomia ottamaan ja kulkiessaan luutnantin sivutse hyräili hän ikäänkuin itseksensä, mutta kuitenkin niin ääntevästi, että Aksel sen kuuli:
»Me emme kelpaa kilpailijoiksi korkeille herskapeille ja peille, On niitä kyllin röökinöitä herroille luutnanteille.»
Luutnantti ei ollut Kallun hyräilemistä kuulevinaan. Hän läksi kumppaniensa luo, jotka nauraa hiivistelivät Kallun laulua, ja sanoi Pekolle: »Mennään nyt edemmäksi katsomaan leikkuuväkeä.»
»Vaikka vain. Tule sinäkin, Ahto», vastasi Pekko.
»Kyllä», sanoi Ahto, »mutta mikä nyt on? Koko leikkuuväki seisoo sirpit kädessä eikä leikkaa, ja kaikki sitelijät, nuo poikanulikat ja tytönräppänät, juoksevat tuonne aidan päälle.»
»Katsokaa, tuolla menee Renkalan hääjoukko», sanoi pappilan Hanna.
»Eveliina on täydessä morsiuspuvussa vielä. Pitävät kaksipuoliset häät.
Hänet viedään nyt uuteen kotiin.»
»Kuka siinä ensimmäisenä ajaa?» kysyi vouti.
»Rovasti», vastasi Hanna, »ja sitte morsiuspari, sitte soittajat; katsokaas vain, heillä on pelimannit ja musikantit. Nuo muut ovat häävieraita.»
Hääjoukko ajoi aika vauhtia. Hevosia oli tätä matkaa varten jo viikkokausia jyväväellä tallissa syötetty. Pian he ennättivät Renkalan metsään, joten leikkuuväen ei sopinut heitä nähdä. »Kylästä heitä vielä näkisi», sanoi Mäkipään Kreeta.
»Mutta sinne ei nyt mennä», virkkoi vouti.
»He ei, ei sinne enää joutuisikaan», vastasi Kreeta, »mutta jos siellä olisi, niin paremmin näkisi kuin täällä. Rikkaan naimisen ehkä sai, tuo Eveliina.»
»Hyvät hyvissä kauppaa käyvät», sanoi toinen akka. »Rikas on Eveliinakin, mutta kuinka noissa varoissa sitte siunausta lienee — kovasti niitä on kiskomisella koottu.»
Ahto ja Pekko kuuntelivat vähän aikaa akkojen juttuja, vaan läksivät sitte luutnantin parissa Kartanoon, jättäen leikkuuväen, joka tuon pienen huvituksen jälkeen leikkasi taas ikäänkuin uusin voimin.
Pekko ei jäänyt katselemaan, miten kamppiaisia vietettiin, vaan läksi kotiin, sillä hän tahtoi olla Iirin seurassa sen vähäisen ajan, jona kasvattisisar vielä oli kotona. Hänen vuoksensa Pekko oikeastaan oli kotiin tullutkin, sillä muutaman päivän päästä Iirin jo piti lähtemän uutta kotiansa järjestämään.
Kun Pekko kotiin ennätti, oli lukkarin perhe juuri ruvennut päivälliselle, ja matami sanoi: »Tule syömään, et suinkaan sinä ruokaa ole saanut, koska jo kotiin tulit.»
»Kyllä saanut olisin», vastasi Pekko, »mutta en tahtonut viipyä. Ahto sinne jäi.»
»Oliko paljo leikkuuväkeä saatu kokoon?»
»Oli siellä niitä niin paljo, että vouti sanoi kamppiaiset saatavan jo tänään.»
»Vai niin! Keitä kaikkia siellä olikaan?»
»En minä heistä tiedä. Kyllä vainiolla kävimme, mutta en minä heitä kaikkia katsonut.»
»Oliko Hely?» kysyi Iiri.
»Oli, ja Kallu myöskin.»
»Sepä hyvä, että Kallukin oli.»
»Hm — En usko, että Helystä ja Kallusta koskaan paria tulee», sanoi
Pekko.
»Kai maar se nyt sikseen jää, jos hän Iirin kanssa lähtee R:n pitäjään, kuten tässä tuumittu on», sanoi matami, »mutta minä epäilen, että Hely suostuu. Hän ei vastannut juuri mitään silloin, kun siitä täällä meidän kesken oli puhetta.»
»Minä haluan häntä mukaani», sanoi Iiri. »Täti, pyydetään hänet tänne huomenna, että saamme asiasta selvän.»
»Pyydetään vain. Mutta ei Seppälän emäntä hänestä luovu ennen pyhäinpäivää, ja senpä vuoksi olenkin päättänyt, että Leena nyt ensin menee kanssasi. Onhan Seppälän emäntä sentään ollut niin hyvä Helylle, ettei häntä auta väkisin sieltä tahtoa.»
»Mutta täti, onhan täti itse sanonut, että Helyllä siellä Seppälässä on monta vaaraa. Minä tahdon hänet pois; huomenna menen itse puhumaan asiasta emännälle, eikä hän voi kieltää, kun oikein häntä pyydän Helyä laskemaan.»
»Mene vain, mutta kyllä se turhaa on, ei emäntä häntä laske, en luulekaan.»
Seuraavana päivänä Iiri meni Seppälään. Emäntä tuli ystävällisesti Iiriä vastaan, pyytäen häntä saliin istumaan. Mutta kun Iiri alkoi kertoa asiaansa, kävi emäntä vakavaksi ja vastasi: »Ettehän nyt kuitenkaan saata vaatia, että minä tytön antaisin pois kiireimmällä työnajalla.»
»Enhän sitä vaatia saata», sanoi Iiri, »mutta kyllä häntä kovin haluaisin luokseni, ja toinen tietysti sijaan toimitettaisiin».
»Saahan niitä toisia sijaan, mutta ei tähän aikaan. Jos häntä väkisin tahdotaan, niin menköön pyhäinpäivästä. En häntä silloinkaan halusta anna, mutta poismenoansa hän on puhunut, ja parempi sitte, että menee sisarensa luo kuin mihinkään muualle.»
Hely tuli sisälle, ja emäntä kertoi heti, että Iiri oli Helyä pyytämässä mukaansa R:n pitäjään. »Mutta en minä suostunut laskemaan sinua, ennenkuin marraskuun ensi päivästä, ja silloinkin hyvin vastahakoisesti.»
»Eihän täältä hyvin joutuisikaan; vaikka kyllä se tosi on, että tästä mataminkin kanssa oli puhetta, mutta enhän minä silloin tietänyt mitään vastata. Muuten itsekseni olen tuumannutkin lähteä muualle pyhäinpäivästä, mutta jos menen, niin lähden sitte kerrassaan oikein kauas.»
»Mitä tuumaat? Totta sinä minun luokseni tulet!» huudahti Iiri. »Johan se aikaa on päätetty!»
»En niinä mitään ole päättänyt. Kyllä se on tosi, että edemmäksi tahtoisin — mutta saadaanhan siitä vielä keskustella; eipä tuosta nyt kuitenkaan mitään tule.»
»Koska molemmin näytätte olevan asiaa vastaan, niin enhän minä sinua väkisin saa», sanoi Iiri lähtien surumielisenä pois.
Iirin mentyä Hely riensi kestikievarihuoneita siivoamaan. Päästyänsä yksinäisyyteen rupesi hän katkerasti itkemään, sanoen itseksensä: »Oi jospa voisin lähteä pois, kauas pois, jonnekin, missä en ikänä häntä tapaisi enkä hänestä kuulisi! Iirille en mene; sinne hän kyllä tulee sukulaistensa luo. Mutta kykenenkö lähtemään minnekään? Voinko olla häntä näkemättä? Pyhäinpäivään on vielä monta viikkoa, sittepä nähdään — —»
Hän tuli nyt levollisemmaksi, mutta pyyhkiellessään tomuja pöydältä ja ikkunoilta muistui hänen mieleensä, että äiti-vainaja oli usein sanonut: »Mitä tänään voit tehdä, älä jätä sitä huomiseksi —» ja nuo sanat nyt yhäti kaikuivat hänen korvissaan. »Vaan eipä se emäntäkään laskenut menemään.» Tällä ajatuksella hän taas lohdutteli itseään, mutta yhäti äiti-vainajan sanat nyt vain ahdistivat häntä — miksikä lienevätkään tulleet aina mieleen? Vähitellen ne kuitenkin jokapäiväisen elämän tohinassa ja kohinassa haihtuivat mielestä.