KUUDESTOISTA LUKU
Heinäkuun 18:s päivä eli Ihalan patruunan nimipäivä alkoi ensin vähän pilvisenä, mutta jo yhdeksän aikaan oli taivas kirkas ja lahti tyyni kuin kuvastin. Koko luonto oli erittäin ihana. Niityt ja nurmet olivat kukkia täynnä, sillä seuraavana päivänä vasta heinänteko oli alettava, joten kukat vielä rauhassa rehottivat. Eipä siis ihmettäkään, että kansakouluun, joka sijaitsi järven rannalla, vähän matkan päässä neiti Jopen asunnosta, oli riittänyt runsaasti kukka- ja lehtiköynnöksiä. Niitä Ihalan nuoret vieraat olivat edellisenä iltana sitoneet ja vieläpä ehtooyötäkin panneet illan jatkoksi.
Vanha Maija mutisi, kun einepöytä oli valmiiksi katettuna eivätkä vieraat tulleet ruoalle, vaikka heitä oli kutsuttu. »Eivät pääse vaatteisiin, kun kaiken yötä valvottiin», sanoi Maija. »Semmoisia turhanaikaisia töitä, ikäänkuin eivät uudet huoneet olisi kauniita ilman lehtiä ja kukkasia. Eihän tässä nyt juhannus kuitenkaan ole. Kahvikin ihan jäähtyy, ja jos sen tulelle panen toistamiseen, niin miltä se sitte maistuu —» Halli koira venyi kyökin kynnyksen vieressä odottelemassa, että hänenkin suuhunsa jotakin herahtaisi, ja Maija, joka ruokasalista tuli kyökkiin, virkkoi: »Sinä Halli siinä lotkottelet; luuletko, että tässä nyt koiralle ensiksi ruokaa annetaan. Onhan tuossa vanhaa maitoa hulikassa, täytyy kai sinulle antaa — soh, odota häntä nyt — pelkkää maitoako luulet saavasi hotkia — panen leipääkin joukkoon. Katsos tuota hylkyä — ei syö, kun on maito käynyt vähän happameksi —» Maija otti tyhjän kerma-astian sekä pani siihen vähän maitoa, jota hän kaatoi Hallin ruokaan puhuen koiralle: »Katsos, Halli, panenpa kermaakin sulle —» ja Halli meni nyt syömään ruokaansa siinä luulossa, että siihen oli kermaakin kaadettu.
Keveät naisaskeleet kuuluivat ylikerran portailta, ja samassa palvelustyttö Sere juosten tuli kyökkiin ja huusi: »Maija! Vieraat naiset tulevat ylikerrasta, ja everstinna, joka puutarhassa on ollut kävelemässä, on jo myöskin tulossa; vienkö kahvin sisälle?»
»Vie vain; hyvä, että vihdoinkin tulevat.»
Einepöydän ympärille talonhaltijat vierainensa nyt kokoontuivat. Myöskin vanha neiti Joppe oli joukossa. Tuo ennen aivan virkku vanhus oli ikänsä painosta viimeisinä vuosina käynyt erittäin väsyneeksi. Hän ei enää usein jaksanut tulla kartanoon vieraitten kanssa seurustelemaan, mutta nyt oli erityinen syy, koska kansakoulu oli vihittävä. Kansaa neiti Joppekin rakasti, ja köyhää kansaa hän kaikessa hiljaisuudessa paljon auttoikin — siis tämä juhlatoimitus häntä erittäin miellytti. Myöskin hän oli utelias näkemään Arvon toimittamaa uutta opettajatarta. Hän oli lempipoikansa suhteen pannut tähdelle muutamia seikkoja, joista häntä aavistutti, ettei nuori opettajatar ehkä ollut Arvon sydämelle aivan vieras olento. Kun tytöt nyt kaikin tulivat sisälle, oli hän todellakin halukas tietämään, kuka noista kolmesta, joita hän ei ennen tuntenut, oli uusi opettajatar.
Lilli, joka heti juoksi vanhaa tätiä tervehtimään, esitteli: »Rovasti
Nurmen tyttäret, neidit Helvi ja Selja, sekä neiti Salmi.»
»Vai niin — te tulette siis meidän uuteen kouluumme opettajattareksi», sanoi neiti Joppe ja katseli tarkastellen neitosta. Iiri loi suuret miettivät silmänsä vanhukseen, vastaten:
»Niin tulen. On oikein hauska ajatella sitä aikaa, jolloin pääsen tänne. Koulu on erittäin ihanalla paikalla, ja sitte saan sellaisen työalan, jota hartaasti halajan.»
Patruuna Aateli myöskin tuli puhuttelemaan Iiriä, kysyen: »Mitä nyt pidätte uudesta koulurakennuksestamme?»
»Oikein paljon», vastasi Iiri. »Omituiset tunteet sydämessäni astuin koulun huoneisiin mennessäni niitä koristelemaan — siinä kun näin vastaisen kotini. Myöskin tunsin, että samalla, kun noissa huoneissa kodin saan, syntyy minulle suuri edesvastuu.»
»Se on varma», sanoi patruuna. »Etuja seuraa myöskin vastuunalaisuus.»
»Sen Jumalan avulla voitte täyttää», lausui patrunessa, joka läheni
Iiriä ja oli kuullut miehensä sanat.
»Sitä toivon», vastasi Iiri.
»Kaikki he nyt tekevät affairea tuosta tytöstä», sanoi everstinna hiljaa miehellensä. »Juuri kuin hän olisikin jotakin — pyh! — En ymmärrä, että lankonikin viitsii. Miehet nyt aivan pilaavat tytön. Hän kyllä coquetteeraa jo ilmankin.»
»Ei ensinkään; juuri hänen suora, luonnollinen olentonsa tekee hänet erittäin viehättäväksi», vastasi eversti.
Patrunessa tuli samassa pyytämään kälyänsä ja muita vieraitansa ottamaan jälkiruokaa, ja everstinna meni ensiksi, kuten arvonsa tunteneen ainakin on tapana, jotta muut sitte vähitellen myöskin voisivat lähestyä makeisruokavatia.
Eineen jälkeen mentiin kansakoululle, johon nyt tuli Ihalan alustalaisia lapsineen. Juhlasaliin kokoonnuttiin määrätyllä tunnilla. Ensiksi veisattiin virsi: »Koko maa iloita mahtaa —» ja sen jälkeen piti Arvo lyhykäisen puheen, jossa hän lopulla rukoili, että opetuksesta, joka koulussa oli jaettava, karttuisi nuorelle, kasvavalle kansalle siunausta.
Sitte oli kahvipöytä asetettu toiseen huoneeseen, jossa alustalaisille tarjottiin kahvia vehnästen kera. Siinä nyt Helvi ja Iiri kaatoivat kahvia ja Lilli sekä Selja jakelivat vehnäsiä.
Pikku tytöt, joka olivat kuulleet, että koulun tuleva opettajatarkin oli
Ihalassa, kyselivät nyt toisiltaan: »Kukahan noista on opettajatar?»
Nummen Taava, eräs pieni tyttö, osotti sormellaan Helviä ja sanoi:
»Näethän sen, että tuo on opettaja — se on vanhin ja vakavin.»
»Tuon minä tahtoisin opettajaksi», virkkoi Salomäen Miina, »tuon, jolla on punainen hame ja suuret, kauniit silmät».
Iiri, jota Miina juuri tarkoitti, läheni tyttösiä sanoen ystävällisesti:
»Mitä te nyt pakinoitsette?»
Miina, ollen häpeillään, painoi päänsä alas niin, että hänen tuskin kahta tuumaa pitkät palmikkonsa nousivat pystyyn, ja vastasi hiljaa: »Ei niin mitään.» Mutta myllärin Manu, joka oli rohkea poika, virkkoi:
»Nuo likat eivät tiedä, kuka on opettaja, ja sitä he tuumailevat.»
»Tiedätkö sinä sitte?» kysyi Iiri.
»Enhän minä tiedä, mutta luulen vain, että ehkä te olette.»
»Oikein sitte arvasit. Syksyllä tulen opettajaksenne, ja jos, kuten toivon, olette oikein kilttejä lapsia, niin meistä varmaan tulee hyviä ystäviä.»
Lapset nyt kaikin katselivat Iiriä ja kuiskailivat toisillensa: »Tuo se nyt on meidän tuleva opettajattaremme.»
Patrunessa tuli Iirin luo ja kysyi: »Millä nyt huvittaisimme lapsia?»
»Annetaan heidän mennä ulos leikkimään», vastasi Iiri. »Jos suvaitsette, niin kyllä minä panen leikit alkuun.»
»Mennään kaikin», sanoivat Helvi ja Selja sekä menivät samassa juoksemaan lasten kanssa ulos pihalle.
Kun lapset olivat saaneet tarpeeksensa leikkiä, sanoi Iiri: »Tulevana vuonna tahdon opettaa teille monta piirileikkiä, jos olette oikein ahkeria lapsia. Te saatte leikkiä 'Mylläriä', 'Peltomiestä' y. m.»
Lapset, jotka ennen olivat pelänneet koulua, toivoivat nyt, että syksy pian tulisi, jotta pääsisivät kouluun.
Tyytyväisinä ja siunaten patruunaa ja patrunessaa menivät alustalaiset lapsineen koteihinsa. Tuokion kuluttua Ihalan haltijat myöskin läksivät vieraineen kartanoon. Tiellä Lilli ja Aksel rupesivat kehoittamaan Arvoa panemaan toimeen jonkun kuvaelman. »Se olisi erittäin hauskaa!» sanoi Aksel.
»Minä en ollenkaan ole kekseliäs siinä asiassa», lausui Arvo, »mutta jos ryhdytte toimeen, niin kyllä minä olen apuna».
»Ai, me asetamme Pohjolan neidon kultalankaa kehräämään», sanoi Selja, »ja Iiristä tulee Pohjolan neito».
»En minä sovi.»
»Kenenkä saamme?» kysyi Selja.
»Selja rupeaa ehkä itse», sanoi Arvo.
»En minä! Minä en osaa olla alallani, ja minusta on niin kovin hauska katsella muita.»
»Eikö Lilli neiti rupeaisi?» kysyi Iiri »Te olette sopivin, koska teillä on vaaleat hiukset. Ja Ahto menee Väinämöiseksi, eikö niin?»
»Miksi ei. Mutta kaksi kuvaelmaa tarvittaisiin, kun kerran ryhdymme toimeen.»
»Minä tiedän minkä kappaleen otamme», sanoi Helvi. »Me laitamme liikkuvan kuvaelman Runebergin eräästä runoelmasta ja sovitamme uusia sanoja muutamiin paikkoihin, jos niitä kuvaelmaa varten tarvitaan. Mutta kuulkaa nyt, millä tavoin tämä kuvaelma asetetaan. Seljan täytyy pukeutua vanhaksi akaksi, Iirin ruveta nuoreksi tytöksi, hänellä kun on kansallispuku. Se sopii hyvin. Kaksi kosijaa tytöllä on, mutta vain toisen tarvitsee puhua, ja siksi määräisin Akselin. Toiseksi ehdottaisin Arvon, sillä hänen tietysti ei sovi olla poissa vieraitten parista, ja tuon toisen kosijan tarvitsee olla näyttämöllä ainoastaan pieni hetki.»
»Kaikki hyvin! Ryhtykäämme toimeen vain», sanoi Aksel.
Nyt tuli nuorille puuhia, mutta siksi, kuin vieraat iltapuolella saapuivat, oli heillä kaikki valmista.
Vieraita tuli, sekä nuoria että vanhoja. Muutamia tunteja keskusteltiin kaikenlaisista vähäpätöisistä asioista, kuten tavallista on, milloin ventovieraat sattuvat seurustelemaan toistensa kanssa. Vähitellen nuoret menivät puutarhaan, jossa paremmin tutustuivat keskenään; mutta illempana Lilli, Iiri, Helvi ja Ahto menivät lopullisesti panemaan toimeen kuvaelmaa Pohjan immestä. Sitte kutsuttiin vieraat rannalle, johon oli puitten väliin tuotu istuimia. Monivärisiä lyhtyjä riippui puitten oksista, ja kahden suuren koivun väliin oli asetettu verho, joka nyt vedettiin syrjään. Siinä oli korkea kivi, jonka päällä Pohjan neito valkoisessa puvussa istui kultalankaa kehräten, ja Väinämöinen tuli häntä kosimaan. Bengaalituli valaisi näyttämöä, ja vieraat, jotka tätä eivät ennen olleet aavistaneet, olivat erittäin ihastuksissaan yllätyksestä. Esirippu suljettiin, ja everstinna sanoi: »Todellakin charmanttia! Jaa, jaa; tuollaista saadaan toimeen, kun ollaan nuoria!»
Lilli olikin oikein viehättävän näköinen, kun hän tuossa vihannassa luonnossa istui valkopukuisena ja vaaleat hiukset hajallansa. Arvonkin täytyi itsekseen myöntää, että Lilli näytti erittäin suloiselta. Kauan eivät katselijat joutuneet Lillin muotoa ja olentoa ihailemaan ja arvostelemaan, sillä nyt Ahto astui näyttämön eteen, ruveten lausumaan Runebergin runoelmasta seuraavaa kohtaa:
»Neidoll' oli äidiltänsä muisto, helmilöillä sommiteltu solki, timanteilla kaunistettu kallis. Saipa kaksi kosijaa nyt hälle: uljas, rikas, mahdikas ol' toinen, vaan hän mieli neidon helmisolkee. Toinen taasen kaino ol' ja köyhä, vaan hän mieli neidon sydänkultaa. Äitipuoli tyttärelle virkkoi: »Käy sä rikkahalle, hylkää köyhä! Ihanampaa kulta on kuin köyhyys.» Neito itki, kielsikin, mut turhaan. Vaan kun kuuliaisten aika joutui, silloin äidin luon' ei neittä nähty, pihall' ei, ei puiston siimeksessä, vaan hän seisoi järven rannikolla. Sinne äiti ehti, sulho saapui.» — — — — — — — — — — — — — —
Ahto lakkasi lausumasta, ja esirippu avattiin. Kansallispukuun puettu tyttö (Iiri) seisoi rannalla. Sinisessä silkkivyössä oli kultapaperista tehty solki, täynnä monivärisiä lasihelmiä, jotka hohtokivien ja simpukoitten asemesta olivat siihen sovitetut. Nyt rikas sulho (Aksel), joka äitipuolen (Seljan) kanssa myöskin seisoi rannalla, virkkoi neitoselle:
»Tullos myötä riemukemuloihin, kuulutusta ottamaan nyt käymme!»
Mutta neito otti vyöltään soljen, lausuen:
»Kell' on vähä, hänpä vähään tyytyy, kell' on paljo, hän vaan vaatii lisää. Tuhannen on vuotta meri niellyt antiloita, aartehia syönyt; vaatii vielä multa kultasoljen.»
Näin sanottuaan heitti hän soljen kauas järven syvyyteen. Mutta sulho läksi suutuksissaan pois, lausuen tytölle:
»Itse myöskin lähde siikasille, koska heille, kurja, köyhä annoit kallehimmat aartehesi kaikki!»
Äitipuoli, jäätyänsä tyttärensä kanssa kahden, soimasi häntä sanoen:
»Onneton, oi mitä oot sa tehnyt? Korkeutt' ei toivoa saa enää, mökissäs ei enää kulta kiillä, solkeas et enää näe sä koskaan.»
Mutta tyttö rannalla lausui hymysuin:
»Paremp' elon onni korkeutta, lempi-elo kultaa kallihimpi, armaan sydän solkee armahampi!»
Bengaalituli valaisi näyttämöä, ja samassa köyhä sulho (Arvo) ilmaantui rannalle. Hän riensi tytön luo ja lausui, tytön hänelle kättä tarjotessa:
»Hyvä, että siikasille heitit kultasoljen, koska kallehimman aartehesi sulhollesi säästit: mulle annoit oman sydänkultas.»
Esirippu suljettiin nyt.
* * * * *
»Erittäin hauska kuvaelma!» huudahtivat katselijat.
»Tämä on kokonaan meillä olevien nuorten vieraittemme ansio», sanoi patrunessa, »ja miehelleni aivan odottamaton ilahdutus, sillä hänellä ei ollut vihiäkään koko asiasta.»
»Se oli todellakin hyvin arrangeerattu», lausui everstinna.
Ruunuvouti Tamminen, lihava herra, joka oli rikas talonomistaja ja vanha nuorimies, virkkoi: »Jaa tuota taas, minä antaisin koko joukon omaisuuttani, jos minä, tuota taas, saisin joka ilta tällaisen huvituksen. Tämä viimeinen kuvaelma, tuota taas, oli erittäinkin hupainen.»
»Viimeinen painuu aina paremmin muistiin», sanoi everstinna, »mutta tuo ensimmäinen arrangemangi oli mielestäni kuitenkin runollisempi».
»Jaa, oli siinä runoutta tässä viimeisessä, tuota taas, sehän oli
Runebergia», lausui ruunuvouti.
Nuoret naiset nauraa hissuttelivat, kun ruunuvouti ei everstinnaa oikein ymmärtänyt, vaan selitti hänen puheensa viimeisen esityksen hyväksi.
Nimismiehen tyttäret, Nanni ja Laina, kertoivat aina saaneensa panna kuvaelmia toimeen, kun Parkanossa kävivät tätinsä luona. »Oikein minä jo väsyin kuvaelmiin, kun niitä aina täytyi puuhata», virkkoi Nanni.
»Se on, tuota taas, vahinko, ettemme ennen ole tietäneet pitäjässämme löytyvän sellaisia kykeneviä naisia», sanoi ruunuvouti.
»Tyttäremme eivät koskaan ole kuuluneet niihin, jotka tahtovat loistaa taidollaan», tokaisi nimismiehen rouva, katsahtaen samassa Iiriin ja Seljaan, jotka juuri lähenivät pakinoitsijoita.
Ilta oli joutunut, ja kaikki läksivät rannalta kartanoon, jossa sitte ruvettiin illalliselle.
Kello kahdentoista aikaan pitäjäläiset läksivät pois.
Yöhyväiset sanottuaan menivät Ihalassa vierailevat tytöt ylikertaan, jossa heidän makuuhuoneensa olivat vieretysten. Toisessa makasivat Selja ja Iiri, toisessa Helvi ja Lilli. Helvi jutteli Lillille vähän aikaa kaikenmoisia, mutta Lilli oli kovin vakainen eikä vastannut paljon mitään. Vihdoin kun Helvi sanoi: »Eikö Iiri ollut hyvin suloinen kuvaelmassa? Minusta hän oli oikein viehättävä», silloin Lilli vastasi nyreästi:
»Taisipa olla.»
Helvi huomasi nyt, että hänen puheensa oikein vaivasi Lilliä, ja sanoi:
»Mikä sinun on? Vaivaako puheeni sinua? Oletko väsynyt?»
»Olen, minun on kovin uni.»
He panivat maata, mutta uni ei tullut kummallekaan. Tytöt toisessa huoneessa juttelivat iloisesti kauan aikaa, mutta nukkuivat sitte. Helvikin jo rupesi uneen menemään, kun hän yhtäkkiä kuuli itkun nyyhkytyksen vierestään.
»Mikä sinun on, Lilli? Puhu, mikä sinua vaivaa?» kysyi Helvi.
»Ei mikään muu, kuin etten saata olla onnellinen. Minua on aina aavistuttanut, että tuo Iiri minun onneni ryöstäisi, sillä hän on minulle ensi hetkestä, jolloin hänet näin, ollut erinomaisen vastenmielinen. Mutta sinä et saa tästä puhua kenellekään.»
»Älä pelkää; mutta suottahan sinä olet Iirille suuttunut, milläpä hän sinun onnesi ryöstäisi?»
»Sinä et tiedä, kuinka minä lemmin ja olen lempinyt Arvoa —»
»No mutta mitä se siihen kuuluu?»
»Kuuluu se. Tuossa kuvaelmassa minä näin niin selvästi tulevaisuuden edessäni, ikäänkuin tuomio olisi julistettu minulle: siinä on se, joka sinun onnesi vie auttamattomasti! Usko, Helvi, minua!»
»Jos olisin tietänyt ennen, että sinulle kuvaelmastamme tuommoinen tuska syntyi, niin en olisi Arvoa sulhoksi asettanut.»
»Se oli hyvä vain, minä toivoin sitä, sillä minä tiesin, että hänen tunteensa tulisivat ilmi siinä. Muuten hän osaakin peittää ne erinomaisesti. Minä ainoastaan olen aavistanut, mitä nyt tiedän varmasti.»
»Hän osasi näytellä hyvin, se oli koko asia.»
»Ei, ei, rakkautta ei kukaan voi oikein näytellä, se oli luontoa! Minun silmäni eivät petä Sinä et ymmärrä, kuinka minä kärsin koko illan, kun kaikki muut olivat iloisia!»
»Kyllä sen nyt ymmärrän, mutta olen minä kuitenkin vakuutettu, että mustasukkaisuus sinut on erehdykseen vienyt. Minä puolestani luulen, että Lemmenjumalainen ei ensinkään ole Arvoon koskenut.»
Ihminen uskoo mielellään sitä, mitä toivoo. Niinpä Lillikin rauhoittui vähitellen Helvin puheesta ja nukkui virkistävään uneen. Kesäyön kalpea kuu kulki rataansa, katsellen ikkunasta sisään, ja näki miten ihmiskunta aina on yhtäläinen, vaikka se on muuttuvinaan: aina yhäti samat ilot, samat taistelot, samat huolet tämän lyhykäisen elämänajan onnesta!
Seuraavana päivänä tehtiin heinää Ihalassa. Lähellä kartanoa oli kaunis niitty, jonne patrunessan ehdotuksesta päätettiin mennä kahvia juomaan. Nuoret olivat siitä ihastuksissaan, mutta everstinna Aateli pelkäsi siellä olevan käärmeitä ja muita vaarallisia eläviä; vaan kun Arvo ja patruuna vakuuttivat, ettei siellä milloinkaan ollut käärmeitä nähty, uskalsi everstinna mennä mukaan.
Niityn syrjässä lähellä kaurapellon aitaa oli muutamia kauniita koivuja. Näitten siimekseen Ihalaiset vieraineen nyt asettuivat. Kahvivalkea sytytettiin palamaan, ja everstinna, kuten kaikki muutkin, tunsi itsensä oikein tyytyväiseksi. Leimuava tuli, tuoksuva heinä ja reipas heinäväki tekivät häneen hyvän vaikutuksen. Lillikin näytti tänään aivan iloiselta, mutta Helvi, joka hänet parhaiten tunsi, huomasi kyllä, että hän Iiriä kohtaan oli kylmä. Iiri ei hänen käytöksestään mitään huomannut, sillä olihan Lilli aina pitänyt itseänsä vieraana häntä kohtaan. Hän siis vain luuli Lilliä vähän ylpeäksi. Huoletonna iloitsi Iiri ja oli kovin onnellinen. Hän käveli Seljan kanssa etsimässä kukkia ja lehtiä, joista he sitte kahvipöydän eli sileän kiven ympäri sitelivät kiehkuran. Poimivatpa vielä mansikoitakin, joita niityn syrjästä löysivät, ja nyt he tarjosivat marjaoksia seuran vanhemmille jäsenille.
Arvo, joka istui everstin vieressä, sanoi Iirille: »Kerran annoin teille mansikoita tuohitötteröllisen; ehkä nyt sen sijasta saan teiltä noista oksista muutaman?»
»Aivan halusta», sanoi Iiri ja tarjosi muutamia kauniita oksia Arvolle, joka kiinnitti ne napinläpeensä.
Lilli katsahti äkkiä Helviin, joka kyllä ymmärsi, mitä hän tunsi tällä hetkellä.
Vähäinen musta pilvi nousi taivaalle, ja sitä nyt kaikki pelkäsivät, sillä se näytti kovin uhkaavalta; mutta silloin Maija huusi: »Kahvi on valmista!»
Aiottiin juuri ruveta kahville, kun samassa kuului kummallisia ääniä kaurapellolta. Renki-vouti tuli juosten herrasväkensä luo ja sanoi yht'oikoisesti: »Sianporsaat ovat menneet kaurapeltoon, jospa herrat ja röökinät menisivät ajamaan niitä pois; en laskisi väkeä, koska pelkään sateen saavuttavan.» Näin sanottuaan hän juoksi vastausta odottamatta jälleen työhönsä.
Herrasväki rupesi nauramaan, ja Arvo virkkoi: »Hän on noin omituinen aina, mutta kelpo työmies. Tulkaa, pojat, ajamaan niitä pois.»
»Me tulemme mukaan», sanoi Selja ja lähti juoksemaan.
»Mennään mekin», uskalsi Iiri ehdotella Lillille, joka olikin valmis lähtemään. Mutta everstinna huusi:
»Lilli, mitäs ajattelet — mennä nelijalkaisia ajamaan — onko sellaista kuultu?» Mutta Lilli ei enää kuullutkaan varoitusta, hän jo riensi kuten keijukainen pitkin kaurapeltoa, jota hän nyt muiden muassa oli porsaitten lisäksi tullut sotkemaan. Tuon nähtyään vouti parin piian kanssa riensi pellolle ja huusi:
»Tulkaa pois sieltä, ei röökinöistä ole, näemmä, enemmän kuin porsaistakaan.»
»Uh! Kuinka sinä saatat pitää tuollaista voutia?» sanoi everstinna. »Minä panisin hänet heti pois. Hän on hirveän tyhmä. Ei hänessä ole rahtuakaan educationia.»
»Hyvä kälyni, minun ei auta sitä katsoa. En ole ottanut häntä seuralaisekseni, vaan työväkeni johtajaksi, ja sillä paikalla hän on niin mainio, etten suinkaan häntä vapaaehtoisesti antaisi muille, en edes kälylleni, jos häntä mielisit minulta ottaa.»
»En kuuna päivinä!»
Neitoset ja nuoret herrat tulivat pellolta. Pilvi kaatui toisaalle, ja nyt ruvettiin rauhassa kahvia juomaan, joka, kuten kaikki vakuuttivat, ei moneen aikaan ollut niin hyvältä maistunut kuin nyt täällä tuoksuvalla niityllä koivujen siimeksessä.
Kun herrasväki oli juonut, sai Maija vielä niittyväellekin tarjota kahvia ja vehnästä, ja hyvältä se heillekin maistui, se oli varma, vaikka toikin vähän kuumuutta kuuman lisäksi.
Tyytyväisinä palasivat kaikki heinäniityltä. Seuraavana päivänä läksivät rovasti Nurmen nuoret ja Iiri pois Ihalasta. Arvosta nuo suuret huoneet nyt tuntuivat erittäin tyhjiltä, vaikka Lilli ja Akselkin vielä olivat jäljellä. Illalla, kun hän maata pani, katseli hän tarkkaan pienen laatikon sisällystä. Mitä tarkasteltavaa siinä oli? — Eipä niin mitään, ainoastaan muutama *mansikanoksa*.