KUUDES LUKU
»Kuules, ukko!» huudahti lukkarin matami tuupaten miestään kylkeen, »joku koputtaa meidän porstuan ovelle —»
»Mene pian aukaisemaan.»
»Hyvänen aika! Minäkö sinne menisin paitasillani — vedä sinä housut jalkaasi — miehen sitä paremmin sopii mennä — ota sentään pesänkorilo käteesi — entä jos olisi varkaita —»
»Mitä varkaita? Minä kysyn, keitä ovat.» Lukkari otti vähän vaatteita ylleen ja meni aukaisemaan ovea. Porstuassa hän kuitenkin kysyi: »Keitä siellä on? Mitä tahdotte?»
»Kartanon herrat, pappilan maisteri ja me», kuului vastaus. »Me tahtoisimme tulla sisälle.»
Lukkari aukaisi oven ja näki nyt herrat sekä heidän seurassaan Kallun ja Iirin. »Miten tyttö on seuraanne tullut?» kysyi lukkari hämmästyen, »ja mistä tulette?»
»Me olemme olleet Tapion ja Ahdin valtakunnissa, kuten näette», sanoi Arvo ja osotti märkiä vaatteitaan — »minä pyydän ensiksikin, että tälle tytölle hankkisitte kuivia vaatteita, lämpimän vuoteen ja jotakin lämmintä juotavaksi».
»Kyllä, astukaa sisään.» Kun saliin astuivat, tuli matami jo heitä vastaan, ja Arvo sanoi:
»Pyydän anteeksi, että yörauhaanne näin häiritsemme, mutta meidän oli tähän melkein pakko, kuten pian saatte kuulla.»
»Pue Iirin ylle kuivat vaatteet, muijaseni», käski lukkari. »Hän on noin märkä, kuten näet, ja keitä maitoa, että lapsi saa juoda itsensä lämpimäksi.»
»No mikä sinun on, Iiri? Kuinka tuommoiseksi olet tullut? Vapiset aivan. Mitä maidosta sinulle on, kahvia keittää tarvitsee, siitä lämmin tulee, eikä lämmitys herroillekaan pahaa tee.»
»Ei teekään», sanoi Aksel, »eikä kuivat vaatteet serkulleni, sillä hän on myöskin ihan märkä».
Lukkari kiirehti tuomaan kuivia vaatteita, ja niin pian kuin Arvo oli pukeutunut niihin, rupesi hän kertomaan, miten hän oli kuullut Iirin laulun ja rientänyt katsomaan, kuka se myöhään illalla metsän yksinäisyydessä noin kauniisti lauloi. Silloin hän oli nähnyt Iirin syöksyvän lampeen. »Kun tyttö virkosi sen jälkeen, kuin olin hänet pelastanut», lisäsi Arvo, »oli hän aivan houreissa ja näytti pelkäävän Renkalaa ja hänen nyrkkiänsä.»
»Niin, minä sen kyllä ymmärrän», virkkoi matami. »Kun olin illalla Renkalassa, oltiin siellä kovin suutuksissa tytölle sen takia, että yksi elukoista oli jäänyt metsään; mitä sitte lienevät hänelle tehneet, koska tyttö noin pois suunniltaan tuli. — Iiri rukka, mitäs ajattelitkaan, kun tuollaisen kamalan työn aioit tehdä? Se oli hirveä synti.»
»En ajatellut mitään, halusin vain äitini luokse.»
»Voi lapsi parka! Jumala, joka oli niin armollinen, että lähetti sinulle pelastajan, ei suinkaan sinua vastakaan hylkää. Mieheni ja minä emme sinua enää laske pois. Tytär-vainajamme sijassa pitää sinun nyt olla, ja kyllä koetamme huolta pitää, että sinusta ihminen tulee.»
»Jospa köyhiämme lapsena paremmin kasvatettaisiin, silloin ei meidän tarvitsisi niin monta työhön kelpaamatonta ruokkia eikä niin paljon vankeja vankiloissa elättää kuin nyt», lausui Arvo.
»Kyllähän se niin on», huokasi matami, »mutta kukapa sitä aina kykenee ja ymmärtää tehdä, mikä parasta on».
»Kai minä jo saan lähteä?» kysyi Kallu.
»Et ikään! Kahvia sinun ensin täytyy juoda, se on jo valmista. Leena pani heti lastuja pesään, joten sain pannuni hyvälle tulelle.»
»Ja meidät saat viedä Kartanoon hevosellasi, emme me täältä viitsi jalkaisin kotiin pötkiä», sanoi Aksel. »Ja sinä Ahto tulet meidän mukaamme.»
»Kiitoksia, kyllä tästä pian kotiinkin menen», vastasi Ahto.
Kun matamin kahvista nyt oli virrannut lämmitystä sekä Iirin että metsästäjien suoniin, niin herrat läksivät pois.
Vieraitten mentyä valmisti matami Iirille vuoteen ja käski hänen sitte laskea polvillensa kiittämään Jumalaa, joka hänet armollisesti oli pelastanut. Iiri pani kätensä ristiin ja kiitti omalla lapsellisella tavallaan taivaallista Isäänsä, rukoillen myöskin siunausta kartanon herralle, hyvälle pelastajallensa.
»Pane nyt maata, lapsi kulta, ja nuku rauhassa», sanoi matami.
Iiri pani levolle. Ei ollut elämä hänestä tuntunut näin rauhalliselta ja turvalliselta siitä asti kuin äiti kuoli, ja hänen tätä suloista rauhaa nauttiessaan hänen silmänsä vaipuivat uneen.
Aamulla herättyään matami sanoi miehelleen: »Ole sinä nyt kotona Iirin kanssa, sillä jos sattuisi niin, että Renkala olisi saanut tietää tytön olevan täällä ja tahtoisi häntä pois, niin tiedät —»
»Niin tiedän puolustaa lastani», vastasi lukkari, »sillä, tästä lähtein hän on tyttäreni.»
»Hm, Herran tahto se näkyy olevan, että tämä lapsi tulisi olemaan meillä meidän tyttö-vainajamme sijassa.»
»Niin, ihmeellisesti hän kaikki johtaa ja säätää», sanoi lukkari.
Matami puki yllensä ja läksi sitte aamiaistoimiin. Kun hän taas palasi kamariinsa, jossa Iiri nukkui, lyödä paukahutteli seinäkello seitsemän. Iiri heräsi, hypähti vuoteeltaan aivan pelästyksissään, hieroi sitte silmiänsä ja katseli kummastellen ympärilleen, mutta muisti samassa, missä oli. Hän juoksi matamin luo, pannen käsivartensa hänen kaulansa ympäri ja huudahtaen: »Oi matami kulta, onnellinen olen, kun ei minun enää tarvitse mennä Renkalaan.»
»Lapsi, sano meitä sedäksi ja tädiksi, kun nyt olet meidän kasvattityttömme; pue nyt yllesi, niin mennään aamiaiselle, minä lähden sitte pappilaan.»
Matami oli pannut pöydälle perunoita, paistettua lahnaa sekä viilipiimää ja ajatteli: »Kyllä maar se tyttö ihastuu, kun saa syödä tarpeeksensa hyvää ruokaa», mutta hänen hämmästyksekseen Iiri vain vähäisen maistoi näitä herkkuja. Hän oli vielä ikäänkuin huumauksissa eilispäivän tapauksista, joten ruoka ei hänelle maistunut.
»No mutta tyttö, ethän sinä syökään! Katsos tätä paistettua lahnaa, eikö ole hyvää? Panen maar siitä palasen lautasellesi, sinä olet niin hento ja hoikka, että syödähän sinun täytyy, et muuten lihoo. Syö nyt vain väkisinkin — Juuri sinua varten laitoin rasvaista ruokaa, jotta saisin sinut vähänkin lihoomaan.»
Iiri koetti matamin mieliksi syödä, mutta lukkari huomasi, miten vastenmielistä ruoka hänelle oli, ja sanoi: »Älä lasta kiusaa, jahka hän terveeksi tulee, kyllä hän syö.»
»Mutta kuoleehan se tyttö, jollei syö», sanoi matami, jättäen Iirin kuitenkin rauhaan.
Aamiaisen jälkeen lähti matami pappilaan. Sinne saavuttuansa tapasi hän ensiksi nuoren Helvi neidin, joka kasteli kukkiaan porstuassa. Matami oli tuskin ennättänyt lausua: »Hyvää päivää, terveisiä meidän mäeltä», kun rovastin nuorempi tytär, neljäntoista-vuotias Selja, tuli porstuaan ja nähtyänsä matamin virkkoi: »Onko totta, että se Iiri, joka lampeen hyppäsi, nyt on teillä?»
»On kyllä.»
»Mutta jos hän menee sinne taas —»
»Ei hän mene», vastasi matami vakaasti. »Herra on auttanut hänet pois mielenhairauksen tilasta, ja nyt tästä lähtein hän tulee olemaan meidän tyttärenämme. Mutta minä tulin tänne vartavasten puhuakseni rovastin kanssa, mitä me nyt tekisimme, jos Renkala tahtoo tyttöä takaisin.»
»Käykää sisälle», pyysi Helvi ja saattoi matamin ruustinnan kamariin, jossa talon perhe tavallisesti istui.
Tervehdittyään sanoi matami: »Kyllä kai Ahto herra on puhunut, millä tavalla Renkalan Iiri nyt meille tuli?»
»Kyllä», vastasi rovasti. »Ikävä se oli, että tyttöä niin kiusattiin, että hän joutui tuollaiseen epätoivon tilaan, mutta me saatamme kiittää Jumalaa, joka hädässä lähetti auttajan.»
»Meidän pappa on nyt päättänyt ottaa tytön kasvatiksemme, ja minä tulin kuulemaan, mitä Renkalalle sopii sanoa, jos hän tulee tyttöä takaisin vaatimaan.»
»Sanotte suoraan vain, että Iiri vast'edes on teidän kasvattityttärenne, eikä Renkalan tule häneen mitään. Käskekää hänen kysyä asiasta minulta, kyllä minä tiedän, mitä hänelle vastaan.»
»Täytyy vieläkin puhua yhdestä asiasta, vaikka en sitä ukon kanssakaan ole tuumannut, mutta onhan hyvä, kun on asiat puhuttuna, tehdään sitte miten tehdään. Meillä on sen verta varoja, että saatamme panna tyttömme kouluun, mutta en tiedä vielä, minnekkä hänet panisin.»
»Hm, hän on nyt, tiemmä, kahdentoista-vuotias.»
»Niin on; talvella täyttää kolmetoista.»
»Antakaa tytön käydä meillä tämä vuosi lukutaidon perusteita saamassa, etteivät pienemmät häntä koulussa naura. Me opetamme häntä mielellämme — eikö niin, lapseni?»
Ahto ja Helvi lupasivat alttiisti opettaa Iiriä, ja sitte päätettiin, että Iiri vuoden päästä pyrkisi »isoon kouluun». »Minusta tuntuu», jatkoi rovasti, »ikäänkuin suorittaisin vain velan tuolle lapselle, sillä oli se ehkä minunkin syyni, että hän joutui Renkalalle, kentiesi olisin voinut sitä estää. Kun kuulin, että häntä siellä pahoin kohdeltiin, oli mieleni oikein raskas ja ajattelin jo, että toimittaisin hänet sieltä muualle, mutta en vielä ennättänyt toimeen ryhtyä, ennenkuin hän toisella tapaa tuli sieltä pois.»
»Kiitoksia paljon nyt kaikesta hyvästä», sanoi matami. »Oikein keveällä sydämellä menen kotiin. Mutta kukahan tuolla tulee tanhualla? Eikö se ole Taaven-muori? Katsokaa, Selja, teillä kun on nuoret silmät.»
»On se Taaven-muori; hän tuo postilaukkua. Tänään on postipäivä, ja minä saan Pääskysen.»
»Sitte odotan siksi kuin laukku avataan; saanhan minäkin Suomentaaren.»
Taaven-muori tuli sisälle laukkuineen, ja nytpä ilo syntyi. Ruustinna otti naulasta seinäpeilin alta pienen avaimen ja antoi sen rovastille, joka aukaisi laukun. Rovasti jakeli sitte sanomalehtiä ja kirjeitä. »Noh, täällä on miehellennekin kirje», sanoi hän antaessaan matamille pienen kirjeen.
»Kas vain! Onpa niinkin. Keneltä lieneekään? Täytyy rientää kotiin.»
Matami sanoi jäähyväiset ja läksi. Kotiin tultuaan puhkesi hän puhumaan: »Kuules ukko, olen puhunut kaikki puhtaaksi pappilassa, ja tässä on Suomentaari ja tässä kirje, lue nyt, että saan tietää, mistä se on. Ja Iiri saadaan pappilaan kouluun ilmaiseksi ja sitte keväällä isoon kouluun Hämeenlinnaan, jos hänet tutkinnossa hyväksytään — ja miksi ei hyväksyttäisi —»
»Soh, soh, hyvänen aika! Enhän tuosta ymmärrä, mitä tarkoitat, puhu nyt vähän harvempaan ja asiat oikein järjestään, että jotakin selkoa tulee.»
»Niin, tiedänhän minä, että sinä niinkuin minäkin tahdot tyttöä kouluttaa, sillä onpa hän nyt ikäänkuin meidän tyttö-vainajamme sijassa ja onhan meillä varoja; senpä vuoksi puhuin ja kysyin neuvoa rovastilta, joka oitis tarjosi itseään ja lapsiansa opettamaan Iiriä, jotta hän sitte keväällä, kuten jo sanoin, pääsisi isoon kouluun Hämeenlinnaan. Mutta lue nyt tuo kirje. — Kas tuolla tulevat Hely ja Martti. Hyvää päivää, lapset! Mitenkä voitte?»
»Hyvin vain. Tulimme Iiriä katsomaan», vastasi Hely. »Voi Iiri kulta, mikä sinuun tuli, kun lampeen aioit mennä?»
»En tiedä itsekään, tahdoin vain äitini luo.»
»Älkää tuosta nyt enään kysykö, ikävää se vain on lapselle. Hänen oli päänsä sekaisin, mutta nyt on hän taas terve. Hän on tästä lähtein meidän tyttäremme ja rupeaa käymään pappilassa koulua.»
Hely ja Martti katselivat Iiriä ikäänkuin jotakin vähän korkeampaa olentoa, kun kuulivat, että aiottiin panna hänet kouluun.
»Mitä nyt olette tehneet siellä Seppälässä?» kysyi matami.
»Olen käynyt kansakoulua», vastasi Martti. »Hely ei enää käy, koska osaa kaikki, mitä siellä opetetaan, enkä minäkään enää tulevana vuonna saa sinne mennä, sillä minua tarvitaan kyytiä viemään.»
»Onhan Kallu kyytipoikana.»
»Kallua tarvitaan joka työhön; kun vain on hetkenkin kotona, niin aina häntä huudetaan» vastasi Hely.
»Entäs sinä sitte, mitä työtä sinulla on?»
»Puhdistan kestikievarihuoneet ja passaan herroja. Aitoista annan myöskin esiin, mitä myydään, ja melkein joka paikkaan emäntä minua panee, mihin vain kerkeän.»
»Hm, se on hyvä merkki, mutta eikö herrojen passaaminen ole ikävää?»
»Ei sentään; välistä kyllä ovat ilkeitä ja vallattomia, mutta emäntä on sitte itse mennyt viemään heille, mitä ovat tarvinneet.»
Matami mutisi itsekseen: »Liika kaunis tyttö kestikievaripiiaksi» — mutta ääneensä sanoi hän: »Koeta vain aina pitää Jumala silmiesi edessä ja tee tunnollisesti, mitä emäntäsi käskee, niin kyllä sinun hyvin käy eikä sinulta leipä puutu. Mutta kuules, ukko, aivanhan unhotin tuon kirjeen — mitä siinä sanotaan? — Kah! Mikä sinun on? Olet varsin kalpea — Mistä se kirje on?»
»Se on Uudestakaupungista veljeni pojalta.»
»Onko Pietari veljesi huonommaksi tullut? Vai onko varsin kuollut?»
»Hän on kuollut», vastasi lukkari vakavasti ja oli vähän aikaa ääneti, mutta jatkoi sitte taas: »Veljeni poika ilmoittaa minulle isänsä kuolemasta. Poika parka on nyt orpo, Hän on kirjeeseensä liittänyt veli-vainajaltani muutaman rivin, jotka Pietari kirjoitti pari päivää ennen kuolemaansa ja joissa hän pyytää minua poikansa holhoojaksi. Pekko, joka Turussa on käynyt opintoa, muuttaa siis syksyllä Hämeenlinnan lyseoon ja väliajat hän tietysti tulee olemaan meillä. Pietari on merikapteenina koonnut melkoisen omaisuuden, joten pojalle kyllä riittää varoja kasvatukseen — mutta vanhempain hellää, ohjaavaa kättä — sitä koettakaamme voimiemme mukaan korvata.»
»No niin, eihän meillä omia lapsia ole, mutta näin Jumala vain siunaa meidän lapsettoman kotimme. Tulkoon vain Pekko tänne, niin tulee Iirinkin hauskempi. En ole nähnytkään poikaa sitte kuin siellä kävimme — silloin oli hän aivan pieni vielä. Mitä siitä on aikaa — kymmenen vuotta — niin, hän on nyt noin kuusitoista-vuotias. Soo, soo, vain on Pekko nyt orpo! Poika raasu! — Hm, niin sitä mennään — yksi tänään, huomenna toinen —»
»Olenhan minä odottanut tätä», sanoi lukkari, »mutta katkeralta tuntui se nyt kumminkin. Kuolema on meille aina kutsumaton vieras, ja kuitenkin pitäisi sen oleman kuten hyvä tuttu, jota aina saatamme olla valmiit vastaanottamaan.»
»Niin se on. Mutta mitä nyt tehdään? Meidän täytyy kai heti kirjoittaa sinne Pekolle, että hän tulee tänne.»
»Kyllä niin. Minä kirjoitan oitis vastauksen hänelle.» Lukkari meni kirjoittamaan veljensä pojalle ja pyysi häntä tervetulleeksi setänsä yksinkertaiseen kotiin sekä läksi sitte pappilaan viemään kirjettänsä, jotta se menisi postilaukussa.
»Saatteko viipyä täällä nyt vähän aikaa Iirin luona?» kysyi matami
Helyltä ja Martilta.
»Saamme kyllä», vastasi Martti.
»Emme kuitenkaan aivan kauan», muistutti Hely.
»Minä käyn tuolla vain naapurissa», virkkoi matami, »kyllä minä pian palaan. Katsokaa kotia sillä aikaa, ettei mitään roistokulkijoita tänne tule.»
»Kyllä!» huusivat lapset yhteen ääneen, »me otamme avaimen pois emmekä laske ketään tänne». Mutta lapset eivät heti ottaneetkaan avainta suulta ja sitte joutuivat niin vilkkaaseen keskusteluun toistensa kanssa, että unohtivat kokonaan avaimen eivätkä muistaneet sitä, ennenkuin kuulivat vahvat miehen askeleet portailta.
»Hely, joku tulee», huudahti Iiri, »ja avain on suulla. Pidetäänkö ovesta kiinni?»
»Ole vaiti, ei se käy laatuun», vastasi Hely.
»Minä en pelkää», sanoi Martti ja seisoi lattian keskellä hajasäärin ja kädet taskuissa, kun ovi aukeni ja Renkala astui sisään.
Iiri kalpeni, mutta Helyn posket tulivat ihan punaisiksi, ja Martti seisoi levollisena, ikäänkuin hän olisi aikonut siinä seisoa iankaiken.
»Täälläkö sinä oleskelet», sanoi Renkala Iirille, ja kenenkä luvalla? Vai lampeen sinä hyppäsit päästäksesi kaikesta hyvin ansaitusta rangaistuksesta. Kotiin kauniisti nyt! Ei hetkeäkään enää täällä olla; kyllä minä tuommoiset kakarat opetan!»
Tytöt jäivät varsin sanattomiksi, mutta Martti astui askeleen lähemmäksi Renkalaa, sanoen; »Ette maar sitä niin otakaan lukkarin kasvattityttöä kiusataksenne enää.»
»Mitä sinä senkin penikka sanot?» tiuskasi Renkala vihoissaan ja aikoi lyödä Marttia, mutta Iiri oli jo tointunut pelästyksestään ja tarttui kovasti Renkalan käteen, huutaen:
»Koettakaa koskea veljeeni! Hän puhuu, mitä rovasti ja lukkari-setä ovat sanoneet. Minä en enää tule teille, tänne saan jäädä ja pääsen rovastin ja hänen perheensä oppilaaksi.»
»Sinä valehtelet», ärjäsi Renkala ja työnsi Iirin pois.
»Minä en ole milloinkaan valehdellut», sanoi Iiri vakavasti.
»Älkää syyttäkö ennen aikojanne», tokaisi Hely. »Matami tulee kohta, kyllä saatte kuulla, että Iirin puheessa on perää.»
»Ja Iiri pääsee isoon kouluun Hämeenlinnaan ja hänestä tulee komeampi likka kuin teidän Eveliinasta», sanoi Martti uhkeasti.
»Jollette pidä suutanne kiinni, niin ajan teidät ulos täältä joka sorkan!» ärjäsi Renkala vihoissaan, mutta samassa astui matami sisään, sanoen:
»Ei maar, Renkala, — ei sitä niin kannaksi ruveta toisen huoneessa! Renkala on hyvä ja puhuu siivommasti, muuten täytyy minun käyttää emännänoikeuttani ja käskeä teidät ulos.»
»Aivan halusta menenkin, kun vain saan mukaani tuon huutotyttöni, jota te täällä hyysäätte.»
»Hän on meidän kasvattimme. Rovasti on luvannut hänet meille, eikä häntä meiltä oteta, vaikka mihinkä oikeuteen menisitte.»
Kun Renkala kuuli, että rovasti oli Iirin luvannut lukkarille, sanoi hän: »Pitäkää sitte mokoma saaliinne. Kuka hänestä huolisi — itsensä tappajasta», ja hän meni ulos ovesta.
»Oikein hyvään aikaan tulitte», sanoi Hely. »Tuo Renkala olisi lyönyt meitä kaikkia, ellette olisi joutunut kotiin.»
»Kyllä minä sitä pelkäsin, mutta en kuitenkaan luullut, että hän tällä hetkellä juuri olisi tullut, kun vain käymältä poissa olin.»
»Mutta minä en yhtään häntä pelännyt, vaikka aikoikin lyödä. Hely, pelkäsinkös?» sanoi Martti.
»Et sinä pelännyt; mutta mennäänpä nyt kotiin jo, ett'ei kaivata.» He sanoivat jäähyväiset ja läksivät.