SEITSEMÄS LUKU
Tie, joka kirkonkylästä vei eversti Aatelin kartanoon, kulki kauniin koivuhaan lävitse. Kun kartanossa kesällä oli vieraita, meni everstin perhe useinkin saattamaan heitä, ja hevoset saivat hiljaa kulkea edellä. Tänäänkin näkyi koko joukko nuoria herroja ja neitosia tulevan hakatietä pitkin. Ne olivat pappilan nuoret, jotka palasivat Kartanosta, sekä Arvo, joka aikoi lähteä kotiin; Lilli ja Aksel olivat näitä vieraitaan saattamassa. Kääsien eteen valjastettu hevonen, jota palvelijapoika ajoi, kulki verkalleen heidän edellään. Päivä oli kuuma, vaan sitä ihanammalta tuntui metsän viileys. Selja juoksi vähän väliä kukkia poimimaan tien vierestä ja jäi kerran aivan kauas seurastaan, jonka vuoksi Ahto huusi: »Selja, joudu nyt, muuten saat jäädä.»
Selja tuli juosten metsästä. Hän oli vielä löytänyt muutamia suuria mansikoita ja sanoi: »Aioin antaa nämä teille, mutta koska ette tahtoneet odottaa minua, niin en annakaan. Minä vien ne — arvatkaa kenelle? — Arvon turvatille. Minä saan nyt hänestä kumppanin. Lilli ja Helvi ovat aina niin ihmeen vanhoja olevinaan, enkä minä koskaan heidän seuraansa kelpaa.»
»Tuommoinen turvatti!» virkkoi Lilli. »Kuules, Arvo, mihinkä kunniaan Selja tuon huutotytön korottaa, — sinun turvatiksesi ja omaksi kumppaniksensa. Mutta mennäänpä pilanpäiten katsomaan sitä tyttöä.»
»Hän on kaunis tyttö», vakuutti Selja, »ette ole niin kaunista nähneetkään! Minä vein hänelle eräänä päivänä Pääskysen luettavaksi, ja hän ilostui silloin niin, että silmänsä olivat kuin tähdet; hän oli oikein ihmeen kaunis.»
»Kuules, Selja, oliko siellä metsässä paljokin noita suuria mansikoita?» kysyi Arvo.
»Oli, oli hirveän paljon, niitä oli monta, monta kymmentä!»
»Minä palaan kanssasi niitä poimimaan; kai sinä paikan löydät?»
»Kyllä, me juoksemme, niin saavutamme pian nämä muut.»
»Aivan niin teemme», sanoi Arvo, ja molemmat lähtivät juoksemaan. Lilli katsoi heidän jälkeensä, ajatellen: »Minkä vuoksi hän meni noita marjoja poimimaan — kukahan ne saanee? — Meniköhän vain huvittaaksensa Seljaa, vai miten? Ehkä saan minä? — — Saapa nähdä! —»
»Emmekö sentään jää heitä odottamaan», sanoi Helvi.
»Jäämme!» huudahti Lilli. »Tässä on kiviä tien vieressä, istutaan tähän», ja Lilli jäi halusta odottamaan mansikanpoimijoita.
»Kyllä he pian tulevat», sanoi Aksel, »mennään nyt vain, minun on kova jano. Kun pääsemme täältä haasta, niin löytyy erittäin hyvä kaivo, josta melkein koko kylä kantaa juomavettä.»
»Me jäämme kuitenkin», virkkoi Lilli, ja niin istuivat molemmat tytöt tien viereen. Metsässä oli aivan hiljaista, ainoastaan siellä täällä kuului vielä jonkun linnun ääni. »Oi kuinka ihanaa täällä on!» huudahti Lilli ja rupesi laulaa hyräilemään iloista laulunnuottia. Mutta Helviin teki juhlallinen metsä toisen vaikutuksen, hän kävi vakaaksi ja miettiväksi.
»Kuules, Lilli, tuo pikku tyttö, jonka Arvo pelasti, tulee nyt meillä käymään koulua, ja minäkin rupean häntä opettamaan. Minusta on erittäin hauska, kun saan sellaista tehtävää, jonka tiedän todellisesti olevan hyödyllistä. Välistä olen ikäänkuin väsynyt itseeni, kun on mennyt päiviä, joina en ole tehnyt mitään sellaista, millä olisin voinut hyödyttää ketään — olen vain ommellut vähän koristeita itselleni tahi Seljalle. Äitini tekee taloudelliset toimet ja tarvitsee harvoin minun apuani. Mutta nyt minä joka päivä saan tehdä työtä, josta toivon olevan hyötyä, ja se minut tekee onnelliseksi. Etkö sinä joskus ole tuntenut tyytymättömyyttä itseesi?»
»En juuri — olenhan aivan nuori vielä, mitäpä minä viitsisin huolehtia. Isäni sanoo aina, että minun pitää olla hänen ilolintunansa, ja samaa mielipidettä on Akselkin. Hän ei ollenkaan pidä naisista, jotka ovat vakavia taikka haluavat virkoja ja muuta semmoista, vaan kutsuu niitä miesmäisiksi.»
»En minäkään halua mitään virkaa erittäin, koska minulla on hyvä koti, mutta minä tahtoisin kodissani olla enemmän tarpeellinen.»
»Ei minua miellytä ensinkään tuollaiset. Minä soitan, laulan, tanssin ja ompelen, silloin kuin haluttaa — mutta tuollapa Selja ja Arvo tulevat juosten.»
Lilli riensi kuten keijukainen Arvoa ja Seljaa vastaan, mutta Helvi istui paikallaan, ajatellen: »Kuinka äärettömän lapsellinen tuo Lilli on, oikein tunnen itseni vanhaksi hänen rinnallaan.»
Arvo ja Selja olivat löytäneet metsästä erään paikan, jossa kasvoi suuria mansikoita, sellaisia, jotka auringon helteeltä suojassa vasta syksypuoleen kypsyvät. Seljalla oli näitä koko marjavihkonen, mutta Arvo oli laittanut tuohitötterön, jossa hän marjaoksat säilytti. »Katsokaa!» huudahti Selja, »eikö ollut mansikoita?»
»Ja minulla on koko tötteröllinen», sanoi Arvo; »annetaanpa teillekin, koska noin hyvänsuovasti jäitte meitä odottamaan», ja hän antoi muutamia oksia Lillille ja Helville.
»Kenelle Arvo antaa marjansa?» kysyi Selja.
»Arvaappas — jos arvaat, niin sanon.»
»Akselille — ei, Ahdolle — et sentään vietkö ne aina kotiin asti? Ne litistyvät, ennenkuin sinne ennätät.»
»Et arvannut.»
Puhellessaan nuoret joutuivat ulos koivuhaasta ja näkivät Akselin ja
Ahdon, jotka istuivat kaivon reunalla. Lähemmäksi ennätettyään sanoi
Lilli: »Kenenkä kanssa he juttelevat? Kuka tuo tyttö on?»
»Se on kestikievarin palvelustyttö, joka on vettä tuomassa», vastasi Helvi. Siinä seisoikin Hely ammentaen vettä saaviin. Hänen poskiensa heleä puna ja veitikkamaiset kuopat tekivät hänet niin raittiin- ja vilkkaannäköiseksi, että oikein mielihyvällä häntä katseli.
»Tulkaa juomaan hyvää raitista vettä», sanoi Aksel. Hely otti saavin syrjästä läkkikauhan, ja hymyten tarjosi hän sillä kirkasta vettä neitosille.
»Ei mikään saata olla parempaa kuin hyvä vesi, silloin kun on lämmin», sanoi Helvi.
»Ei varsinkaan, jos noin kaunis tyttö sitä tarjoaa», — virkkoi Aksel.
Hely punastui ja katsoi alaspäin, mutta kuitenkin kuvautui jonkunlainen mielihyvä hänen kasvoissaan. Samassa tuli kestikievarin Kallu kaivolle, ja Hely sanoi: »Kauan olen saanut odottaa. Nostetaan nyt saavi, että pääsemme kotiin.» Vikkelästi he nostivat olallensa saavin tangon ja lähtivät pois.
»Jatketaan nyt matkaamme», sanoi Arvo.
»Kuinka Aksel saattoi sanoa tuolle nuorelle tytölle, joka ei vielä ole muuta kuin lapsi, aivan suoraan, että hän on kaunis?» lausui Helvi.
»Eikö se ollut totta? Hän kelpaisi varsin hyvin malliksi maalaajalle, joka tahtoisi kuvata jotakin kaunista, viehättävää kukanmyyjää.»
»Tuon kaiken olisit saanut havaita sanomatta sitä tytölle», vastasi
Ahto.
»En minä ymmärrä, mitä pahaa se oli», virkkoi Lilli, »entä sitte, jos kauniiksi kiitetään. Näkeehän se, joka on kaunis, sen itsekin».
»Helvi puhui aivan oikein», lausui Arvo. »Ihmisen pitäisi varovasti käyttää kieltänsä, sillä usein hän juuri sillä myrkyttää viattoman sydämen.»
»Kyllä sitä käskisi», sanoi Aksel. »Katsokoot etteivät pilaannu. Mutta mihinkä tässä nyt oikeastaan mennään?»
»Lukkarille», vastasi Arvo.
Lukkarin pihassa oli riippakoivu sekä kaksi suurta pihlajaa ja pihlajien välissä keinulavitsa. Siinä Iiri par'aikaa istui lukemassa, sillä jälkeen puolisen täytyi hänen sitte mennä pappilaan tekemään selkoa tiedoistansa. Juuri kun hän tässä mietti lukupätkäänsä, tulivat Kartanon ja pappilan nuoret pihaan. Iiri nousi penkiltä, kumarsi sievästi ja sanoi nöyrästi: »Tehkää hyvin ja astukaa sisälle.»
»Kiitoksia», sanoi Arvo, »me istumme vain täällä puitten varjossa; ehkä menet kysymään matamilta, onko hänellä mitään asiaa sisarellensa, niin minä kyllä hänen asiansa toimitan».
Selja antoi Iirille marjavihkosensa sanoen: »Oli siinä enemmänkin marjoja, mutta muutamat putosivat ja muutamia minä söin.» Iiri kiitti marjoista, ja sitte molemmat juoksivat hakemaan matamia, joka oli Pekon tuloa varten tyhjentämässä porstuakamaria, se kun aina oli ollut jonkinmoisena laskettavana. Matami, kun sai kuulla vieraita olevan, riensi pihalle ja tahtoi heitä tulemaan sisälle, mutta he eivät tulleet, sillä Arvo selitti, että hänen oli kiire, ja kysyi: »Onko matamilla asioita Maija sisarellenne? Kyllä minä ne toimitan.»
»Kai niitä asioita olisi, mutta en nyt jouda kirjoittamaan; sanokaa Maijalle vain, että mieheni veljenpoika Pekko, joka on orpo, tulee olemaan mieheni holhottina. Meidän ukko meni itse häntä noutamaan, ja tänään he kotiin ennättävät. Ja tämä Iiri tässä, jonka maisteri pelasti, on nyt kuin oma tyttöni ja tulee meidät perimään, jos hän itsensä kunnostuttaa — ja miksi ei kunnostuttaisi, jos hyvän kasvatuksen saa, ja sitä hänelle koetamme hankkia, sillä kasvatuksesta enimmiten riippuu, mimmoiseksi ihminen tulee.»
»Vai tämä tyttökö se nyt on Iiri?» sanoi Arvo, »en häntä olisi tuntenutkaan». Samalla hän ojensi marjatötterönsä tytölle, joka nostaen ihanan, kiitollisen katseen pelastajaansa kumarsi nöyrästi ja kiitti. Arvo taputti tytön päätä, sanoen: »Kyllä luulen toiste paremmin tuntevani sinut, ellei aivan monta vuotta kulu, ennenkuin sinut näen.»
Kun he läksivät lukkarilta, lausui Arvo: »Tuosta tytöstä tulee vielä oikea kaunotar — hänen kasvojensa piirteet ovat harvinaisen hienot, ja hänen syvämielisissä silmissään kuvautuu puhdas, viaton sydän.»
»Hän on kestikievaritytön sisar, hänen, joka meille vettä ammensi», kertoi Ahto.
»Kyllä nyt muistan. He olivat molemmat huutolaisina, ja kolmantena oli poika», vastasi Arvo.
»Niin, hän on myöskin kestikievarissa», virkkoi Ahto. »Mutta tässäpä nyt eroavat tiemme.»
Pappilan nuoret sanoivat jäähyväiset. Lilli ja Aksel saattoivat Arvoa kievariin asti, jossa he, lämpimät jäähyväiset sanottuaan sekä terveiset lähetettyänsä sedälle ja tädille, erkanivat mennäkseen kotiinsa päin.