KAHDEKSAS LUKU
»Kumma, ettei meidän ukkoa jo kuulu. Tänään hänen kuitenkin pitäisi tuleman, sillä huomenna hänen täytyy olla kirkossa. Pitäisipä sitä nyt viikossa toimittaman maahanpaniaiset ja muut tärkeimmät asiat.» Matami meni vielä katsomaan Pekon kamaria, ja se oli oikein somassa järjestyksessä, — pieni, mutta aivan mukava yhdelle hengelle. Lukkarin asunto oli mäen päälle rakennettu, ja täältä porstuan peräkamarista oli lavea näköala viljavainioiden ylitse. Oikealle päin näkyi iso järvi sekä everstin kartanoon kuuluva koivuhaka ja vasemmalla Renkalan avarat metsät. »Kyllä maar pojan tässä kelpaa olla, jos hän muuten tahtoo ihmistyä ja menestyä», ajatteli matami astuen tyytyväisenä huoneesta. Samassa tuli Iiri, joka pappilasta palasi, juosten portista ja huutaen:
»Setä ja poika tulevat jo!» Sitte hän palasi aukaisemaan porttia.
Lukkari ajoi pihaan, ja rattailta hyppäsi vilkkaannäköinen viisitoistavuotias poika.
»Terve tultuanne, ukkoseni ja sinä Pekko poika! Menesty ja vartu tässä uudessa kodissasi, siksi kuin Herra sinulle oman kodin suo! Katso, tuossa on sinun kamarisi» — matami aukaisi porstuakamarin oven — »tänne saat panna kapineesi. Tuossa on avain piirongin laatikkoihin.»
Kun Pekko oli saanut kaikki sisään kannetuksi, kutsui matami häntä ja lukkaria päivälliselle, lausuen: »Kyllä maar nyt ruoka maistuu, kun koko päivän olette rattailla täristäneet. Iiri ja minä olemme jo syöneet päivällistä. Tyttö on jo sitte ollut lukemassakin pappilassa.»
»Niin, kello onkin jo neljä», sanoi lukkari, »kyllä mekin matkalla söimme, mutta maistuu se täällä kotona nyt sentään taas. Syödään, Pekko.»
Pekko kiitti ja kävi ruoalle. Matami käski Iiriä sanomaan Leena piialle, että hän keittäisi kahvia, ja Iirin mentyä kysyi Pekko: »Kuka tuo tyttö on?»
»Hyvänen aika! Etkö sinä ele vielä puhunut Pekolle Iiristä? — Hän on meidän ottotyttömme ja tulee olemaan kuten oma lapsemme meillä.»
»Ei minua ole esitetty hänelle», virkkoi Pekko, joka oli tottunut kaupungin tapoihin.
»Esitetty? — Mitä esitetty?» — kysyi matami ihmeissään, mutta samassa tuli Iiri sisälle ja Pekko meni suoraan hänen luoksensa, sanoen: »Nimeni on Pekko Salmi, minä kuulin, että olet setäni ja tätini kasvatti.» Iiri kumarsi ja katsoi vähän ujostellen vierasta poikaa.
»Tuoko se nyt oli esittämistä? — Hm — tässä, Pekko, minä siis esitän sinulle kermavohveleita; ethän sinä ole näitä tämmöisiä ennen missään nähnyt, vai kuinka?»
»En ole», vastasi Pekko, mutta maistaessaan matamin tarjoamia herkkusia sanoi hän niitten olevan kovin hyviä.
»Kas niin, muoriseni, nyt olet varmaankin iloinen, kun Pekko oikein ymmärsi arvostella sinun leivoksiasi», virkkoi lukkari.
»Olen kyllä; hyvä on, kun ruoka maistuu, eikä mikään olekaan niin harmillista kuin se, ettei syödä, kun on kelvollista ruokaa laitettu.»
Pekko söikin nyt oikein hyvällä halulla, sillä kun hän ensin kodistaan läksi, oli hänen niin ikävä, ettei jaksanut syödä. Matkalla oli hän vähän nakerrellut evästään, mutta ei se hänelle maistunut hyvältä. Nyt vihdoinkin hänen nuori raitis ruumiinsa vaati ravintonsa, huolimatta hänen sydämensä surusta. Ja varmaankin hän tällä hetkellä, jolloin hän nautti matamin hyviä vohveleita, vähemmän tunsi surunsa katkeruutta.
Päivällistä syötyään meni lukkari kamariinsa kirjoittelemaan ja laskuja tekemään Pekon omaisuudesta, koska hänen nyt täytyi siksi, kunnes poika lailliseen ikään joutui, pitää hänestä huolta. Matami myöskin läksi toimiinsa.
Lukkarin salissa oli kaksi ikkunaa vastakkain. Peräikkunasta oli sama näköala kuin Pekon kamarista, mutta toinen ikkuna oli pihaan päin. Pekko istahti pihanpuolisen akkunan ääreen ja katseli ulos, näkemättä juuri mitään, sillä ajatukset eivät katsetta seuranneet. Vihdoin hän tirkisteli edessään olevaan pöytään, ja pää vaipui kättä vasten. Hän näytti niin surumieliseltä ja väsyneeltä, että Iiri, joka oli häntä ujostellen katsellut toiselta puolen huonetta, rohkeni käydä lähemmäksi. Hiljaa hiipien hän vähitellen läheni, kunnes joutui aivan pöydän ääreen. Nyt katsoi hän noilla erinomaisen syvämielisillä silmillään Pekkoon, sanoen: »Oletteko tekin orpo?» Pekko säpsähti ensin, hän kun ei ollut huomannutkaan koko tyttöä, vaan sanoi sitte:
»Olen minä niin yksinäinen, ettei kukaan maailmassa ole niin yksin», ja nyt rupesivat kyyneleet vierimään väkisinkin hänen silmistään, vaikkei hän sitä tahtonut näyttää, koska hän itkemistä piti epämiehuullisena.
»Älkää itkekö, kyllä Jumala orvoista huolen pitää, äiti sanoi niin.
Minäkin olen orpo niinkuin tekin.»
»Oletko? Kuules, et sinä saa minua teititellä, sillä tulethan sinä minun kasvattisisarekseni.»
»En osaa sinutella, kun olette niin hieno.»
»Hieno!» Pekko nousi istualta ja rupesi kävelemään lattialla. Hän vilkaisi piirongin päällä olevaan kuvastimeen ja näki todellakin edessään nuoren, sievännäköisen koulupojan, jonka vallattomat, ruskeat kiharat pyrkivät varjostamaan niin hienon valkoista otsaa, että se olisi sopinut vaikka tytölle. Tyytyväisenä kuvaansa hän taas istahti tuolille, sanoen: »Turhaa! mikä hieno minä olen — sellainen kuin kaupungissa tavallisesti kaikki ovat, ja sinuksi sinun täytyy sanoa minua. Minä rupean tästä lähtein oikein kasvattamaan sinua, jotta sinusta tulee hieno neiti.»
»Sinä! Kouluun minä pannaan.»
»Niin, mutta näin jokapäiväisessä elämässä minä annan sinulle neuvoja, miten sinun pitää käyttäytymän. Sinä olet tosiaan sievämäinen tyttö, mutta tarvitseehan sinua sentään aina vähän ikäänkuin hioa, sillä tätimme ei osaa sitä tehdä — hän on muuten hyvin lystikäs. Ei meidän kaupungissa kanttorinrouvat tuommoisia ämmiä ole — oikein naurattaa, kun kuuntelee häntä.»
»Pekko hyvä, miten puhutkaan tädistä tuolla tavalla? En pidä sinusta ollenkaan, jos vain kerrankin naurat tätiä. Hän on paras ihminen maailmassa! Jospa tietäisit, kuinka hyvä hän on — minä sen tiedän, joka olen ollut muuallakin.» Kyyneleet rupesivat vierimään Iirin poskille, häntä oikein loukkasi Pekon puhe, sillä äiti ja matami — nehän olivat kuten yksi ja sama; äidin paras ystävä oli matami ollut, ja nyt taas oli hän ainoa, joka äidin hellyydellä orpoa kohteli. Mitä Iiri sitte huoli matamin ulkonaisesta hienoudesta? Rakkautta hän tarvitsi, ja sitä hän sai osakseen matamin luona.
»Mitäs tuossa nyt itket, menet kai kantelemaankin», sanoi Pekko.
»En maar menekään, sittehän olisin paha tyttö ja saattaisinpa vielä mielipahaa tädillekin, jonka mieltä en suinkaan tahtoisi pahoittaa. Minä lähden ulos, ettei hän näe, miten punaisiksi silmäni ovat tulleet.»
Iiri meni ulos ja Pekko läksi kamariinsa. Hän istui ikkunansa ääreen ja katseli viljavainiolle päin. Mielensä kävi taas vähän alakuloiseksi. Juuri kun hän siinä istui, tuli matami sisälle ja taputti Pekkoa olalle, sanoen: »Kyllä kai olet väsynyt matkasta ja ikävästä. Lapsi parka, setä ja täti eivät ole isä ja äiti, mutta koetetaan sentään asettaa kaikki niin, että huomaat, ettemme vieraitakaan ole. Pane nyt pitkäksesi ja nuku vähäsen. Kun on väsynyt, johtuvat kaikki ikävät mieleen. Minä tulen herättämään sinua kahvia juomaan, ja sitte sopii sinun mennä katselemaan tuonne ulos, millaista täällä maalla on.» Näin lausuttuaan meni matami pois.
Pekko pani pitkäkseen vuoteellensa ja tuumaili: »On se sentään hyvä ihminen se täti. Kun häntä oikein katselee, ei hän näytäkään niin kummalliselta. — Sitä Iiriä, joka nuo sanani niin pahakseen pani, että itkemään rupesi! Enhän minä mitään pahaa tarkoittanut — mutta noilla tytöillä on aina silmäkulmassa kyyneleet valmiina. Mihinkä lienee mennyt koko tyttö» — Pekko nousi sängystään ja rupesi katselemaan ulos ikkunasta. Siellä nyt näkyi pieni tyttönen kulkevan pitkin vainion pyörtänettä kartanon hakaan päin, kori kädessä. »Eiköhän se ole Iiri», — ajatteli Pekko, — »varmaankin. Minun täytyy mennä mukaan.» Samassa oli jo lakki Pekon päässä, ja hän juoksi aika kyytiä samaan suuntaan, jonne oli nähnyt Iirin menevän. Jouduttuansa vainion äyräälle huusi hän hakaan päin: »Iiri, oletko siellä?»
»Olen kyllä», kuului vastaus.
»Missä olet?»
»Täällä vain.»
»En näe sinua.»
»Tule hakemaan.»
Pekko hyppäsi yli aidan ja huusi taas: »Haassako olet?»
»Niin», vastasi Iiri.
»Mitäs siellä teet?»
»Tule katsomaan», huusi Iiri. Mutta samassa riensi hän taas toisaalle, ja sillä kurin sai Pekko hypätä paikasta paikkaan löytääksensä tyttöä. Vihdoin hän kuitenkin huomasi Iirin, kun tämä juostessaan kompastui sekä pudotti kädessään olevan korin ja huudahti: »Kaikki minun kauniit marjani, jotka sinulle olin noukkinut, putosivat!»
»Minulleko? Mistä sinä viinimarjoja olet löytänyt?»
»Täällä on monta pensasta, tule vain katsomaan, kuinka punaisina ovat.»
Pekko nosti pensaan oksia, jotka olivat täynnänsä punaisia viinimarjoja.
Pian oli hän niitä syönyt tarpeeksensa ja aikoi lähteä kotiin; mutta
Iiri sanoi haassa olevan korkean kallion, josta näkyi kartanon iso lahti
ja paljon muutakin. Sinne nyt ensin täytyi kiivetä. Iiri meni edellä ja
Pekko perässä.
»Hei! Täällähän on alaa — kas kuinka kaunista! Mikä tämän kallion nimi on?»
»Se on Orjankallio, ja täällä poltetaan aina helavalkeata.»
»Orjankallio! Kuules, tiedätkö mitä varten sitä Orjankallioksi nimitetään?»
»Tiedän kyllä. Vanha Taaven-muori kertoi meille ennen kotona kaikenlaisia satuja, ja silloin hän myöskin puhui, että tuolla kartanossa vanhaan aikaan asui suuri, mahtava herra, jolla oli oikein kauniin kaunis orjatyttö. Hän ei milloinkaan päässyt tätä hakaa edemmäksi, ja täälläkin hänen muassaan aina oli vanha pitkähampainen akka; yksin ei häntä laskettu. Koko haka oli silloin täynnä kauniita eläimiä, joita ainoastaan kartanon herra ja hänen vieraansa saivat ampua.
Kartanoon tuli eräänä päivänä paljo metsästäjiä. He ampuivat, että metsä paukkui, ja kartanon herra aina kaikkein parhaiten. Kun metsästyksestä vihdoin päästiin, oli kartanon herra iloissaan ja sanoi: 'Tänään juomia runsaasti juotakoon.' Nyt vieraat pyysivät, että juomat tuotaisiin kalliolle, ja kun he täällä olivat koossa, sanoi yksi:
'Ei nyt mitään muuta puutu kuin laulua. Ah jospa saisi kuulla kauniin, ihanan naisäänen silloin vasta tämä malja maistuisi.'
'Eikö muuta? Sitä kyllä saatte kuulla', sanoi kartanon herra ja huusi palvelijoillensa: 'Orjatyttö tänne!'
Hetken kuluttua tuli orjatyttö, mutta hän sanoi, ettei hän voi laulaa, paitsi jos hänelle luvataan, että hän tässä kalliolla on aivan vapaa, että kallio on ikäänkuin hänen oma valtakuntansa, jossa hän täydellisesti on itsevaltiaana. 'Tässähän on', sanoi tyttö, 'ainoastaan muutama kyynärä maata. Eihän se valtakunta suuri ole. Jos sen lupaatte minulle, saatte kuulla, millä tavalla vapautettu laulaa, ja minä lupaan, että sitä laulua haluaisitte kuunnella vaikka aamuun asti.'
Kartanon herra hymyili ajatellen: 'Eihän haittaa mitään, jos tämä kallio on hänen omansa; sen kyllä voin hänelle antaa.' Ja nyt hän kaikkein kuullen lupasi, että tyttö saisi olla vapaana ja itsevaltiaana hallitsijana kalliolla.
'Sanasi olemme kaikki kuulleet', sanoivat vieraat.
Tyttö oli puettu valkoisiin vaatteisiin, ja kaunis kukkaseppele oli hänen päässään. Nyt viittasi hän palvelijoille, käski heidän tarjota juomia ja istui sitte laulamaan. Laulu oli niin ihana, niin lumoava, että sellaista ei kartanon herra ollut milloinkaan kuullut.
'Miksikä et sinä ennen noin ole laulanut?' sanoi herra. 'Minä en enää koskaan tahdo kuulla ääntäsi sellaisena, kuin se ennen on ollut'.
'Armollinen herra!' vastasi tyttö. 'Sorretun ääni ei ole vapaan ääni.'
'Ole sitte vapaa', sanoi herra, 'en tahdo sinua enää sortaa'. Ja tyttö ilostui niin, että lankesi polvilleen kiittämään herraansa.
'Nouse laulamaan', sanoi kartanon isäntä.
Tyttö lauloi — hän lauloi koko illan, lauloi vielä yönkin riemulaulujaan, vapautetun ilosäveleitä — — — vaan kun aamu joutui, taukosi ääni äkkiä. Silloin kartanon herra nousi istualta ja riensi entisen orjansa luo. Tyttö oli pyörtynyt ja makasi kalpeana kalliolla. Herra aikoi juuri nostaa hänet syliinsä, mutta samassa tyttö aukaisi silmänsä sanoen: 'Vapautettu! — oi onnea suurta! Nyt olen vapautettu!' Ja silloin hänen henkensä oli sammunut ja lentänyt vapautettujen maahan. Mutta kartanon herra oli sitte päiväkaudet istunut Orjankalliolla suremassa kaunista orjaansa.
Ihmiset sanovat, että syysiltoina vieläkin monta kertaa kuuluu, kun oikein tarkasti kuuntelee, syviä surullisia huokauksia täältä Orjankalliolta.»
»Ne semmoiset ovat ämmäin juttuja. Mutta mennään nyt pois, ei täällä ole hauskaa. Täti odottaa meitä kahvia juomaan.»
»Pelkäätkö sinä?»
»Minä? En pelkää! Mitä minä pelkäisin?»
»Sitä, kun sanoin täällä kuuluvan huokauksia.»
»Turhia!»
Lapset riensivät nyt kotiin päin; heistä oli tullut hyvät tuttavat. Pekon hienous ei enää Iiriä ujoksi tehnyt. Iloisina he tulivat huoneeseen, jossa matamin kahvipannu jo aikaa oli jäähtynyt.
»No hyvänen aika! Missä olette olleet? Marjassako?»
»Niin, minä poimin viinimarjoja, ja sitte tuli Pekkokin, ja sitte olimme
Orjankalliolla katselemassa maailmaa.»
»Ja näimme everstin talonkin — mutta mikä sen nimi on?» kysyi Pekko.
»Sen nimi on Kartano», vastasi matami.
»Kaikkia isoja talojahan kartanoiksi sanotaan», intti Pekko, »mutta minä tarkoitan sen oikeaa nimeä».
»Kyllä everstin talon nimi on Kartano; kaikissa kirkonkirjoissa on se siksi nimitetty», sanoi matami. »Mutta tulkaa nyt voitaleipää syömään, sillä kahvini on jo aivan jäähtynyttä. Minä oikein hämmästyin, kun menin sinua herättämään eikä sinua näkynytkään koko huoneessa. Paremmin virkistävää kyllä onkin nuorelle mennä ulkoilmaan kuin venyä vuoteella.»
Lapset menivät välipalaansa syömään ja juttelivat iloisesti keskenään. Näin kului Pekon ensimmäinen päivä hänen uudessa kodissaan, ja niin ne kuluivat toinen toisensa perästä, kunnes hän syksyllä meni Hämeenlinnaan kouluun. Lukkari oli itse häntä saattamassa ja hankkimassa hänelle kortteeria.
Iirin oli kyllä ensin vähän ikävä Pekkoa, mutta pian se ikävä haihtui, sillä hän luki ahkeraan. Tämä työ oli hänestä niin hauskaa, ettei hän ollenkaan muistanut yksinäisyyttään, ja toisena syksynä oli hänkin pääsevä Hämeenlinnaan; silloin hän oli asuva Seljan kanssa yhdessä. Se aika häämötti ihanana hänen mielessään. Hän edistyi nopeaan, kuten ne ainakin, jotka erityisellä halulla eteenpäin pyrkivät.