YHDEKSÄS LUKU
Vuosi oli kulunut siitä, kuin Iiri tuli lukkarille, ja pian se oli mennyt. Onni vaihtelee — ja pieni tyttö oli lyhykäisellä iällään jo saanut kokea runsaassa määrässä sen vaihtelevaisuutta.
Onni pilviin usein peittyy, mutta Herraan luota vaan: hänpä aikojenkin takaa kyllä armaillensa jakaa täällä onnenlahjojaan.
Iiri, joka äitinsä kuoltua ensin oli kyllin tuntenut orpouttaan, hän nyt oli oikea onnen lapsi. Sekä lukkari että matami rakastivat häntä, aivan kuin he omaa lastansa olisivat hellineet.
Iirin tuli nyt lähteä kouluun, ja matami oli säälinyt hänelle vaatteita kaikenlaatuisia, joita hän Iirin avulla asetteli kannelliseen pärekoppaan. Siinähän nyt oli Iirin omaisuus, jonka kasvatusäiti oli valmistanut, jotta ei tytöltä mitään puuttuisi siitä, mitä ruumiin verhoksi tarvitaan.
Kun vaatteet olivat valmiina korissa, meni Iiri Martille ja Helylle jäähyväisiä sanomaan. Sillä välin matami varusti eväät mukaan. Sitte hän meni lukkarin kamariin, jossa Pekkokin oli, ja sanoi: »Nyt on kaikki aivan valmista matkaamme varten. Iirin vaatteet ovat kopassa, ja kapusäkissä ovat Pekon. Säkkiin panin Iirin patjat.»
»Kirkkoherra sanoi, että Pekko kyllä pääsisi Seljan kanssa ylihuomenna, niin ettei hänen tänään tarvitsisi lähteä», kertoi lukkari.
»Kyllä minä nyt menen; saanhan olla tädin apuna, ja ehkäpä pääsen kuulemaan, kun Iiriä tutkitaan.»
»Niin, mennään vain kaikin, sitte saan vähän sinunkin kortteeriasi asetella. Nappularattaille kyllä mahdumme mukavasti; vähemmän heiluvat, kun sinä ja Iiri takaistuimella istutte.»
»Mutta minun on vaikea sieltä ajaa», virkkoi Pekko.
»Itse minä ohjat pidän», sanoi matami.
Hetken päästä Iiri palasi Seppälästä. Martti saattoi häntä lukkarille ja istui sitte pihapenkillä, kunnes näki Iirin, matamin ja Pekon lähtevän. Heidän mentyänsä hän läksi huoaten kestikievariin kyytipojantoimiansa jatkamaan. Martti, joka tavallisesti oli tyytyväinen maailman menoihin, tunsi nyt vähän kaipausta, sillä Iiri oli aina ollut hellätuntoinen häntä kohtaan.
Iirin ei ollut ikävä, sillä hän pääsi kouluun, ja sinneppä hän niin hartaasti halasikin, ettei hän mitään vaikeuksia eikä ikäviä muistanut. Pekko hänelle sitäpaitsi matkalla aina näytti uusia esineitä, joita Iiri, joka ei ollenkaan ollut kotirajoja ulompana käynyt, uteliaasti katseli.
Kun Pälkäneelle tultiin ja ennätettiin Taustin mäelle, jolta näkyy ihana Pälkänevesi monilukuisine saarineen, silloin Iiri huusi: »Pekko, Pekko, onko maailmassa kauniimpaa?»
Kysymykseen ei Pekko vastannut, hän sanoi vain: »Niin, eikö olekin kaunista! Ja tuossa metsässä, tuossa oikealla puolellamme on se paikka, jossa peipponen ilmaiseksi laulaa — etkö muista? — Aavasaksan pelissä, jota pelasimme, siinähän sanotaan, että saamme kuulla peipposen laulua ilmaiseksi Pälkäneen metsässä; ja se metsä on juuri tuo sama, sitä nimitetään Syrjänharjuksi.»
»Saan minä kuulla peipposen laulua Kartanon haassa ja Renkalan metsässä ja joka metsässä.»
»Niin, mutta näetkös, tämä metsä mainittiin siinä juuri kauneutensa takia; se on niin kaunis, että sitä kyllä sopii ihmisille huomauttaa.»
»Ja tuo niemi ja tuo punainen talo! Voi kunpa saisi asua siellä! Mikä talo se onkaan?»
»Se on Kuulialan kartano», vastasi Pekko, »ja näes, tuossa on pappila, tuolla. Tuossa on vanha kirkko, ja tuolla edempänä, kohta tulemme sinne asti, on uudempi kirkko. Tuo noin, katso vain, eikö ole kaunis?»
»Mikä tuo suuri järvi on?»
»Se on Mallasvesi. Hei kun sitä mennään! Nyt ollaan jo Kostiassa, tuossapa on Kostian silta.»
»Joko teidän nälkä tulee?» kysyi matami, joka aina muisti, miten tärkeä asia ruoka oli nuorille kasvaville.
»Ei vielä», sanoivat lapset. Mutta kun matami kerran oli johdattanut heidän ajatuksensa ruokaan, rupesi heistä tuntumaan, ikäänkuin ruoka kylläkin olisi kelvannut; ja Pekko kysyikin:
»Milloinka syömme? Ei vielä kovin nälkä ole, mutta kyllä syömmekin, jos muuten sopii.»
»Laitikkalassa syötämme», sanoi matami, ja sitte ajettiin eteenpäin, kunnes jouduttiin Laitikkalaan. Siellä syötettiin tunnin aika ja lähdettiin sitte yhtä kyytiä Hämeenlinnaan. Vermasvuoren virstanpitkää mäkeä ihmeteltiin ja Mierolan suurta siltaa, mutta Hämeenlinna, se vasta oli katseltava. — Iiri ei ennen ollut kaupungissa käynyt, ja täällähän oli taloja jos jonkinlaisia — sekä linna, kasarmit y. m. »Mutta eksynhän minä varmaankin täällä», valitti Iiri.
»Et yhtään», vakuutti matami. »Hop, hop, hepo! Mihinkä tästä nyt mennään? Pekko, kiipeä tänne etuistuimelle, en minä oikein huomaa, mistä ajetaan siihen taloon, jossa Seljan kortteeri on.»
»Tätikin jo eksyy», sanoi Iiri.
»Enhän minä, mutta en nyt muista, missä se on. Kyllähän kaupungissa aina kysymällä löytää, ja Selja sinulle näyttää kaikki paikat, te kun tulette yhdessä asumaan.»
Pekko otti ohjat ja ajoi pappilan kortteeriin. Talon omistaja, eräs vanha neiti Asp, tuli heitä vastaan ja osotti heille huoneen, johon saisivat nostaa kapineensa. Matamilla oli nyt hyvä hyöty Pekosta, sillä poika oli apuna nostamisessa. Hevosen hän juotti, ja kun matami oli saanut Iirin kapineet paikalleen, vei Pekko hevosen omaan kortteeriinsa, jossa hän sen sai talliin.
Toimista väsyneenä pani matami aikaisin maata, mutta ei hän oikein makeasti nukkunut, sillä tutkinto, joka Iirin piti suorittaman, huolestutti matamia paljon enemmän kuin tyttöä itseänsä. Kun hän aamulla porstuassa tapasi talon emännän, vanhan neidin, joka kysyi, kuinka hän oli levännyt, vastasi matami: »Kyllähän muuten hyvin, mutta pelkäsin, miten meidän tyttö paran tutkinnossa käy; ajatelkaapas, kun tuommoinen hento olento, kuin meidän Iiri, joutuu oppineitten maisterien ja röökinäin tutkittavaksi — rupeavat kaikin hänen kimppuunsa kysymyksillään — niin johan siinä vanhemmankin pää pyörälle menisi.» Sitte huusi hän vielä kovemmin ovesta: »Iiri, oletkos valmis?»
»Olen», vastasi Iiri ja tuli porstuaan, mennäksensä matamin turvissa ilmoittamaan itseänsä kouluun.
Matami luuli tarkoin muistavansa, missä koulu oli, mutta kun joutui kadulle, niin silloin ei enää tietänytkään varmaan, minne päin oli mentävä. Torin hän kyllä tiesi ja pyrki sinne päin. »Kun ei se Pekkokaan jo sieltä kortteeristaan ennättänyt tulla — mutta taisipa ehkä mennä koululle suorastaan», päivitteli matami. »Entäpä jos kysyisin tuolta rouvalta, joka tuolla tulee, missä koulu on.»
Eräs hienoon pukuun vaatetettu ylhäinen rouva tuli pitkin torinsyrjäistä katua matamia ja Iiriä vastaan. Matami kumarsi ja kysyi: »Missä päin täällä tyttökoulu on?» Vieras rouva koetti selittää niin hyvin kuin voi, missä päin se oli, mutta matami, joka ei oikein varma ollut siitä, löytäisikö koulua sittekään, sanoi kursailematta:
»Tulkaa, rouva hyvä, vähän matkaa kanssamme, jotta osaisimme sinne; tämän tytön tässä tarvitsisi joutua tutkintoon.»
Rouva oli hetken vaiti, mutta samassa Iirin ihanat silmät katsoivat häneen niin suloisen nöyrästi, että rouva tarttui hänen käteensä sanoen: »Vai kouluun tämä tyttö nyt pyrkii. Tulkaa — minä olen kyllä vieras täällä kaupungissa, mutta tiedän sentään sattumalta, missä tyttökoulu on.» Kun koulutalon nurkka tuli näkyviin, osotti vieras rouva sitä matamille ja Iirille sanoen: »Tuolla nyt on koulu, kyllä kai sinne osaatte jo?»
»Kyllä, kyllä», vastasi matami, »ja kiitoksia nyt vain, kyllä tästä jo mennään. Hyvästi nyt!» Iirille sanoi hän: »Näin sitä löytää, kun kysyy. Mutta kukahan tuo rouva lienee ollut?»
Ikäänkuin vastausta saadakseen katsoivat molemmat taaksensa yht'aikaa, ja samassa he näkivät nuoren, sorean herran, joka tuli rouvaa vastaan ja huudahti: »Miten äiti täältä päin tulee?»
»Täti, se oli hän!» kuiskasi Iiri, »Ihalan nuori maisteri se oli».
»Hän se oli, ja tuo rouva oli siis hänen äitinsä, Ihalan patruunan rouva. On hän joskus käynyt meidän pitäjässä, mutta en ole osunut näkemään. Helsinkiin kai menee poikansa kanssa.»
Nyt tultiin kouluun, jossa lapsia oli joka huoneessa; he katsoivat uteliaina jokaista uutta tulijaa. Matami astui koulusaliin, ja johtajatar tuli häntä vastaan. Matami sanoi: »Hyvää päivää, terveisiä maalta!» ilmoitti sitte nimensä sekä mistä hän oli ja lisäsi: »Tässä on tyttöni taikka oikeastaan kasvattityttöni, jonka olen tuonut kouluun, ja pyytäisin opettajaa häntä tutkimaan. Rovasti on itse opettanut hänelle uskontoa, maisteri ja röökinät sitte, mitä hänen muuta on tarvinnut oppia. Toiselle luokalle arvelivat hänen pääsevän, mutta täällähän sitä nyt sitte nähdään, mitä hän osaa ja kykenee.»
Uusia oppilaita tuli yhä, ja jokaista seurasi äiti tahi isä; muutamilla oli vielä veli tahi sisarkin muassa. Johtajattarella oli ystävällinen sana jokaiselle sanottavana, joten vasta-alkavien pelko väheni koko joukon; he rupesivat jo tekemään tuttavuutta toistensa kanssa. Vaan kun kaikki jo olivat tulleet, alkoi tutkinto. Matami istui kuuntelemaan, kun Iiriä tutkittiin. Hän seurasi silmillään Iiriä niin tarkasti, että kun Iiri vastasi, liikkui mataminkin suu aina sen mukaan kuin Iirinkin. Lapset saivat sitte vähäisen välihetken, jolloin pääsivät pihalle juoksentelemaan, ja nyt vasta huomasi matami Pekon, joka myöskin oli Iiriä kuuntelemassa. Matami kysyi Pekolta, miten hänen mielestään Iiri osasi, ja Pekko vastasi: »Hyvin kävi.»
Tutkinnon loputtua tiedusteli matami johtajattarelta, miten Iirin oli käynyt, mutta johtajatar vastasi, että siitä saataisiin tieto vasta iltapuolella.
Kun Iiri koulusta palasi, oli Seljakin jo tullut kaupunkiin, ja iltapuolella meni hän Pekon ja Iirin kanssa koululle. Kun he takaisin tulivat, ilmoittivat he Iirin päässeen toiselle luokalle. Ja Iiri sanoi vielä, että ulkona oli muutamia koulutyttöjä, jotka tahtoivat häntä leipuri Villandtille torttuja syömään.
Matami oli iloinen, kun Iirin oli onnistunut päästä toiselle luokalle, ja hän laski tyttösensä huvittelemaan, kuitenkin varoittaen, että pian palaisivat kotiin. Tätä varoitusta Iiri kyllä noudattikin.
Seuraavan yön matami nukkui oikein makeasti, ja aamulla rupesi hän hankkimaan kaupungista pois. Pekko toi hevosen ja nappularattaat pihaan, nosti sitte matamin kapineet rattaille, ja nyt oli kaikki valmiina matamin lähtöä varten.
»Älä ole ikävissäsi», sanoi matami Iirille, »onhan Seljakin täällä».
»En luule, että minun ollenkaan tulee ikävä», vastasi Iiri, »kyllä
Seljan kanssa on hauskaa, ja tuo vanha neitikin näyttää kovin hyvältä.
Koulussa sain jo myöskin monta tuttavaa, ja tapaanhan Pekonkin aina
välimmiten.»
Matami antoi nyt monta hyvää varoitusta sekä Pekolle että Iirille ja käski heidän muistaa joka työssään rukoilla Jumalalta siunausta, »sillä jollei Jumala työtämme siunaa, ei se myöskään menesty», lausui matami. Sitte hän sanoi heille hyvästi ja lähti ajamaan Hämeenlinnasta, jättäen kasvattinsa koulun ja vanhan neiti Aspin turviin.