KYMMENES LUKU
K:n pitäjän pappilassa oli paljo tointa ja tohinaa, sillä siellä valmistettiin nimipäiväpitoja. Rovasti vietti joka vuosi Nuutin päivää, ja nytkin taas oli päätetty kutsua pitäjän kaikki säätyläiset pappilaan. Kyökin takassa kiehui lihaliemipata, josta ruustinna varoitti kyökki-Kaisaa tarkasti ottamaan pois verivaahtoa, jotta liemi tulisi kirkasta.
Neitoset Helvi ja Selja leipoivat piirakoita ja kaikenlaisia pikkuleipiä. Selja oli keväällä päässyt koulusta, sillä nyt oli jo viidettä vuotta kulunut siitä, kuin hänet jätimme Iirin kanssa vanhan neiti Aspin luo; hän oli tätä nykyä yhdeksäntoistavuotias iloinen tyttö.
»Äiti, meillä on nyt neljää lajia leipää, tarvitaanko enempää?» kysyi
Selja.
»Ei tarvita, kyllä se riittää», vastasi ruustinna. »Illaksi laitamme, paitsi mitä voileipäpöydälle pannaan, lihalientä ja piirakoita, viheriäisiä herneitä ja hakattua paistia, ja jälkiruokaa teemme luumuista.»
Ahto tuli samassa sisälle; hän oli käynyt Kartanossa ja ilmoitti, että siellä oli Ihalan patruuna sekä patrunessa ja Arvo maisteri.
»Hyvänen aika, kuinka hauskaa!» sanoi Selja, »he tulevat sitte myöskin tänne».
»Niin, tietysti», vastasi ruustinna. »Kuules, Helvi! Kyllä välttämättömästi nyt tarvitaan viittä lajia leipää, ja herneitten sijasta laitamme viheriää putinkia, munakokkelia ja lihapalleroita sekä porsaanpaistia. Kaisa! Juokse sanomaan talli-Matille, että hän tappaa kaksi porsasta ja kalttaa päät ja korvat hyvin puhtaiksi, sillä porsas pannaan kokonaisena vadille. Vai on patrunessa itsekin kerran tänne tullut. — Kermahyytelöä laitamme jälkiruoaksi. Mutta muista, Helvi, että vain panet tarpeeksi mantelia ja vaniljamaustinta. Minä menen itse kuorimaan maitoastiat, jotta kerma tulee tarpeeksi vahvaa. Matin täytyy lähteä kutsumaan vieraita. Sitte kun hän on porsaat tappanut, saa hän valjastaa hevosen ja mennä. Hannan lähetämme näihin lähimpiin naapureihin. Hanna kuules!» Hanna, sievä kuusitoista-vuotias palvelustyttö, joka oli huoneita siivoamassa, tuli ruustinnan luo, ja ruustinna jatkoi: »Vie ulos kaikki huonekalut salista ja tomuta ne hyvästi.»
»Jouluksi ne tomutin kaikki», vastasi Hanna.
»Niin, mutta Ihalan sukukartanon patrunessa tulee tänne — kyllä ne tarvitsee tomuttaa; mene nyt vain oitis! Kaisa saa myöskin mennä kaluja kanssasi kantamaan ja sitte saat mennä pastorille ja sanoa näin: 'Ruustinna ja rovasti käskivät sanoa paljon terveisiä ja pyytää, että herrasväki kaikin tulisi huomenna iltaa viettämään pappilaan' — ja sitten menet lukkarille ja sanot siellä samoin. Muistatkos nyt?»
»Kyllä», vastasi Hanna ja läksi toimiinsa, ensin huonekaluja tomuttamaan sekä huoneita siivoamaan ja sitte pastorin ja lukkarin perhettä pappilaan kutsumaan.
* * * * *
Iiri istui kotonaan salin peräikkunan ääressä. Hänellä ei ollut erityistä huonetta, mutta peräpuoli salia oli kuitenkin ikäänkuin hänen olinpaikkansa, sillä täällä oli hänen piironkinsa ja kirjoituspöytänsä. Tällä haavaa hän piteli sylissään taivaansinistä pukua, joka oli tehty harsomaisesta villakankaasta. Sitte kuin se viimeksi oli Iirin yllä ollut, oli hän melkoisesti kasvanut, ja nytpä sieti tuumata, miten siitä saataisiin tarpeeksi pitkä. Uutta kangasta oli kyllä lisäksi, sillä matami oli pitänyt varalla, että runsaasti ostettaisiin, jotta kasvinvaratkin olisi; mutta miten jatko saataisiin soveltumaan kauniisti ja sievästi, sitä Iiri nyt koetteli. Työ ei näkynyt häntä oikein miellyttävän, hänen ajatuksensa olivat varmaankin muualla; siltä ainakin näytti, koska tuo sievä pääkkönen vaipui hänen kättänsä vasten ja hänen suuret miettiväiset silmänsä katselivat ulos avaruuteen. Lumihöyteitä sateli lakkaamatta, ilma oli samea, mutta maa aivan puhdas kuten häähuone. Joku kopisteli lunta jaloistaan kyökin porstuassa. »Kukahan tulee?» ajatteli Iiri, mutta ei kuitenkaan noussut katsomaan, sillä olihan Leena kyökissä. Matamin kamarin ja kyökin välinen ovi kävi, ja nytpä syntyi vilkas puhe matamin kamarissa. Iiri kuuli vain, että matami sanoi: »Vai niin, onko itse patrunessakin — kyllä tullaan! — Sano nyt vain suuret kiitokset ruustinnalle. Hyvästi, hyvästi!»
Matami tuli saliin Iirin luo, sanoen: »Kuules, Iiri, meitä on kutsuttu pappilaan huomenna iltaa viettämään — ja sinne tulee paljo vieraita — kaikki herrasväki pitäjästä ja vieläpä Ihalan patruuna rouvineen ja nuori patruuna — niin sanoi pappilan Hanna, joka kutsumassa oli.»
»Koskahan lienevät tulleet?» sanoi Iiri. Vieno puna nousi samassa hänen poskilleen, ja hän rupesi nyt vilkkaammin valmistamaan pukuansa.
»En muistanut kysyä, mutta kyllä Pekko sen tietää, jahka hän kotiin tulee Kartanosta.»
»Niin, samahan se minun puolestani on, vaikka tulin kysyneeksi», vastasi Iiri sovitellen hameensa laskoksia, jotka nyt tulivatkin aivan hyvään kuntoon.
Matami meni lukkarillekin ilmoittamaan, että oli pappilaan kutsuttu sekä että sinne Ihalastakin tulee sukukartanon herrasväki.
Tuokion kuluttua palasi Pekko Kartanosta, jossa hän kertoi olleen erittäin hauskaa, sillä siellä oli vieraita Ihalasta, sekä myöskin Ruotsista eräs nuori neiti Aateli, joka oli kaunis kuin enkeli ja käytöksessään niin vilkas ja taitava, ettei suomalaiset naiset ollenkaan vetäneet vertoja hänelle; myöskin oli hän äärettömän rikas.
»Ohoh, joko hänen kukkaroansakin olet tarkastanut», virkkoi Iiri.
»Niistä, jotka ovat rikkaita, puhutaan aina niin paljon, että kyllä heidän rikkautensa tunnetaan», virkkoi Pekko. »Meidän on tapana sanoa: hän on niin ja niin monen tuhannen tyttö.»
»Ja sen mukaan sitte arvostelette meitä.»
»Sinä Iiri olet niin lapsellinen», sanoi Pekko, »sinä puhut kaikesta vallan vakavasti, et sinä ensinkään ymmärrä, miten hienossa maailmassa puhutaan. Sanotaan paljo noin vain, että keskustelu kävisi vilkkaasti — niin toinen kuin toinenkin puhuu seuroissa, miten parhaalta kuuluisi — toisinaan sattuu niinkin, että puhutaan aivan päinvastoin, kuin ennen on sanottu.»
»Vai niin, sitte minä en milloinkaan tahtoisi kuulua hienoon maailmaan enkä seurustella ylhäisten kanssa. Pappilassa eivät ihmiset ole sellaisia. En kuitenkaan tahdo uskoa, että kaikki hienot niin tekevät, kuin sinä sanot — mutta tuo Aksel luutnantti on noita kevytmielisiä tuumia sinuun istuttanut; usko minua, Pekko, hän ei ole sinulle hyvä kumppani.»
»Ohoh, mikäs häntä vaivaa?»
»Hän on yleensä kevytmielinen, sen sanovat kaikki vanhemmat ihmiset, ja sen kyllä hänen puheestaankin havaitsee. Sitä paitsi hän on liika vanha sinun kumppaniksesi.»
Pekko oli keväällä tullut ylioppilaaksi ja oli mielestään koko suuri herra; häntä harmitti vähän, että Iiri, joka oli nuorempi, tahtoi häntä neuvoa, ja hän sanoi vähän närkästyneenä: »Kas vain meidän seitsentoista-vuotiasta! Koska sinä noin viisaaksi olet tullut? Puhut kuin vanha ihminen.»
»Sinä vain pilkkaat minua! Jollen ole vilkas, niin ei minussa ole vilppiäkään. Minä toivoisin vain sydämestäni, että sinä vähemmän rakastaisit turhuutta, ja senpä vuoksi vikasi sanon sinulle suoraan. Eihän sinulla ole ketään, joka sinua moittii, sillä täti ja setä pitävät sinusta niin paljon, että eivät hennoisi sanoa sinulle mitään, jos vikoja näkisivätkin.»
»Iiri kulta, kyllä uskon, että moitteellasi hyvää tarkoitat, enkä sinulle suutu, olethan oma sis— oma hyvä ystäväni — ehkä ainoa oikea ystäväni.» Pekko kävi vakaaksi ja läksi kamariinsa.
Seuraavana päivänä oli lumipyry lakannut. Päivä oli kirkas, mutta kylmä. Härmäiset puut kimaltelivat tuhansia tähtiä täynnä. Lukkarilla olivat kaikki hyvällä mielellä — ilmakin ehkä oli siihen syynä, sillä ihmeellisesti se vaikuttaa ihmisluontoon; jos on samea päivä, painuu ihmisen mieli usein kyllä raskaaksi. Mutta kuten sanottu, oli tänään kirkas päivä, ja sitte seurasi kaunis kuuvaloilta. Iiri oli nyt pukeutunut valmiiksi. Hän oli hyvin suloinen sinisessä puvussaan. Hame oli pitkä, mutta siinä ei ollut mitään laahoa, ja se soveltui sievästi hänen hoikan vartalonsa ympäri. Päässään ei hänellä ollut mitään, ei nauhan pätkääkään, jommoisella moni muu koristeli itseänsä; ainoastaan hänen tummanruskeat hiuksensa riippuivat luonnollisina uhkeina palmikkoina kaunistamassa häntä.
Kun Pekko tuli sisälle ja näki Iirin noin viehättävän suloisena luonnollisessa kauneudessaan, silloin hän ajatuksissaan vertaili tyttöä komeaan neiti Aateliin, joka kartanossa vieraili, ja ajatteli: »Kun Iiriä katselen, muuttuu mieleni aina vaatimattomaksi — mutta kun noitten komeitten naisten parissa olen, tekee minun mieli komeilla, tuhlata ja puhua kaikenlaista, jota sitte taas Iiriä nähdessäni kadun ja häpeän.»
»Miksi sinä noin vakaa olet?» sanoi Iiri. »Mennäänhän nyt pappilaan — ja sielläpä on aina hupaista — Helvi ja Ahto osaavat kaiken asettaa hauskaksi, ja Selja on niin iloinen, että hänen iloisuutensa tarttuu muihinkin.»
Matami tuli saliin puoleksi vaatetettuna ja huusi lukkarille: »Kuules ukko, entä jos minä sentään jäisin pois, koska sinne pappilaan nyt tulee niin paljo hienoa väkeä. Sinä olet niitten kanssa paremmin tottunut seurustelemaan, mutta minä olen vanhanaikuinen tavoiltani.»
»Niin, kyllä me toimeen tulemme, jos täti tahtoo jäädä pois», virkkoi
Pekko, joka muisteli ylhäisiä tuttaviaan.
»Ei, täti kulta! Te ette saa jäädä pois, sitte jään minäkin», sanoi
Iiri.
»Ja sinun tapasi kelpaavat kyllä pappilassa, koska sinua on sinne kutsuttu», vastasi lukkari, joka tuli kamaristaan. »Jos joku nuori nauraa lukkarin muijan tapoja, kun eivät ole niin hienoja kuin heidän, jotka ovat kouluutettuja ja suuressa seuraelämässä liikkuneet, niin me vasta saatamme heidän tyhmyyttänsä nauraa.»
Matamin mieli tuli aivan rauhoitetuksi ja hän sanoi: »Mitäs minä huolinkaan muista. Kiitoksia vain, lapsikullat, jotka tahdotte tätiä mukaanne; siitä näkyy, että olette viisautta oppineet, koska ette ole turhanylpeitä.»
Pekko ei oikein hyvällä omallatunnolla saattanut ottaa vastaan näitä kiitoksia, mutta päätti toiste koettaa ansaita niitä.
»Menkää, täti hyvä, pukeutumaan valmiiksi; nimismiehen väki ajoi jo tästä sivutse, ja pastorilaiset myös», sanoi Iiri.
»Minä olen jo melkein vaatteissa. Mustan merinoffihameeni vain pistän ylleni ja turkinsaalini — ja onhan musta pitsilakkikin jo päässäni», virkkoi matami ja meni kamariinsa pukeutumaan.
Vieraita ajoi yhtä kyytiä pappilaan, ja matami huusi Iirille: »Kohta olen valmis, pistän jo päällyskengät jalkaani. Pankaa tekin pian takit yllenne. Katsokaa, tuossa ajaa Kartanon kuomureet ohitse — kiirehditään nyt.»
Pappilassa kynttiläin ja lamppujen loiste ikäänkuin viittasi rovastin ystäviä ja tuttavia tulemaan hänelle toivottamaan onnea ja pitkää ikää. Ja kylläpä hänelle ikää olisikin karttunut, jos näiden vieraiden kaikki toivomukset olisivat toteen käyneet.
Kun lukkarin perhe astui tuohon valaistuun saliin, oli sinne jo melkoisesti kokoontunut nuorisoa. Helvi ja Selja, jotka täällä keskustelua pitivät vireillä, tulivat sanomaan tervetuliaiset matamille sekä Iirille ja Pekolle; lukkari oli jo puikahtanut eteisestä rovastin kamariin. Matami tervehti sanoen: »Hyvää päivää, terveisiä meiltä», vaikkei kotona ollutkaan muita kuin Leena piika ja musta kissa. Iiri sekaantui nuorten pariin, mutta matami meni aina peräkamariin asti, jossa vanhat rouvat istuivat. Pekko meni myöskin matamin perässä, mutta seisattui kolme askelta kynnyksestä ja teki sujuvan kumarruksen joka haaralle sekä palasi sitte saliin. Hänen hieno olentonsa pisti paremmin silmiin matamin rinnalla, sillä viimemainittu käveli ympäri huonetta, kätellen jokaista ja lausuen: »Terveisiä meiltä». Kun hän tuli everstinnan luo, joka oli pitäjän ylhäisin rouva, tuumasi hän kumartaa vain, mutta ajatellen, että everstinna ehkä sentään pahastuisi, pisti hän kuitenkin taas kättä, vaan sanoi nyt: »Terveisiä meidän mäeltä» — lieneekö tuo hänestä kuulunut vähän hienommalta kuin: »terveisiä meiltä».
Everstinna ei noussut istualtaan, vaan noikkasi vähäisen ja kurkotti armollisesti kättään. Patrunessa Aateli huomasi kälynsä kopean tervehdyksen. Hän hymyili vähän, ja kun matami ennätti patrunessan luo sekä myöskin häntä tervehti lausuen: »Terveisiä meidän mäeltä», niin patrunessa ystävällisesti vastasi: »Kiitoksia». Matami katsoi sitte ympärilleen, mihinkä nurkkaan hänen olisi sopinut istua, vaikka tyhjä tuoli oli aivan sohvan vieressä, mutta patrunessa sanoi: »Istukaa rouva hyvä tähän, tässähän on tyhjä tuoli.»
»Minäkö näin ylhäälle?» — Hän istui kuitenkin ja jatkoi: »En minä mikään rouva ole, matami vain — mieheni on täällä pitäjässä lukkarina, ja kun me olemme ikäänkuin pappissäätyä, niin tänne pappilaan on aina kutsuttu — ja sitte meillä on nuoria myöskin, ja niittenpä vuoksi minuakin tahdotaan mukaan, koska meidän tyttöä ei haluta lähteä ilman minua. Hän on vain ottotyttö, mutta pelkkää iloa on hän meille tuottanut. Niin, nuori patruunapa hänet vedestä pelasti ja meille toi. Lähinnä Jumalaa me nuorta patruunaa eli maisteria, tai miksikä häntä nyt karahtierataan — saamme lapsesta kiittää.»
»En muista hänen puhuneenkaan siitä mitään — ehkä sentään, nyt johtuu se asia mieleeni. Sitte on kulunut monta vuotta.»
»Kuudetta vuotta. Yhden vuoden tyttö oli meillä kotona, silloin hän oli kaksitoista-vuotias ja kävi pappilassa koulua — ja sitte on hän ollut neljä kokonaista ja nyt viidettä vuotta Hämeenlinnan tyttökoulussa. Niin, kuudetta vuotta siitä on — hän on nyt seitsemäntoista-vuotias, koko riski tyttö, vaan sentään hentoa laatua, kyllä hänessä mittaa on — aivan täysikasvuinen, vaikka vielä koulua käy, mutta keväällä hän sieltä pääsee. Rippikoulun hän jo on käynyt.»
Uusia vieraita tuli, ja matami, joka ei mielellään istunut huoneen peräpuolella ylhäisten joukossa, puikahti nyt kamarin alapäähän istumaan. Salissa nuoret tyttöset jutellen kävelivät pitkin lattiaa, eikä pitkääkään aikaa kulunut, ennenkuin olivat muodostaneet piirin ja lauloivat:
»Nuori ystäväin, tule hyppimään kanssani piiriin, heipparallalei —»
Tätä kesti vähän aikaa, mutta sitte neiti Asp, joka oli ollut joulua viettämässä pappilassa, rupesi pianolla soittamaan valssia, ja nyt kaikki nuoret herrat tulivat sisälle ja vilkas tanssi alkoi. Pekko erittäinkin oli vilkas tanssija; varsinkin muisti hän vierasta neiti Aatelia ja talon tyttäriä. Iiriä hän ei ensinkään lähestynyt.
Iiri istui nurkkasessaan katsellen lattialla pyöriviä, ja ensimmäinen valssi meni, ilman että hän kertaakaan oli lattialla. Mutta ei hän sillä väliä pitänyt, se oli aivan luonnollista vain. Kerran kuitenkin hän ajatteli itsekseen, kun Arvo Aateli Lillin kanssa pyörähti lattialla: »Jospa yhden ainoan kerran saisin tanssia hänen kanssaan — yhden kerran vain» — mutta se ajatus puikahti esiin hänen sydämensä sisimmästä sopukasta — ja sinne hän sen taas lähetti piiloon. Pekolle hän itsekseen hymyili, sillä Pekko tanssi aina sen kanssa, jonka hän havaitsi enimmän huomatuksi. Hänen suurin vikansa oli turhamaisuus, ja itsenäisyyttä häneltä myöskin puuttui. Iiri kyllä tiesi olevansa Pekolle rakas, vaikkei aina siltä näyttänyt.
Nyt ruvettiin katrillia tanssimaan. Useimmilla oli jo kumppanit valittuna, kun Arvo, joka oli pistäytynyt herrojen kamariin, jälleen astui saliin. Hän katseli ympärilleen ja — mikä kumma! — tuli suorastaan sitä nurkkaa kohti, jossa Iiri istui. Iiri, joka oli toivonut saavansa kerran vain pyörähtää ympäri Arvon kanssa, toivoi nyt taas, ettei hän tulisikaan, mutta Arvo tuli. Hän näki, tarkastellessaan neitosia, nuoren, sievän tyttösen, joka vaatimattomana, ikään kuin lemmikki lähteen reunalla, istui nurkkasessaan. Arvo esitteli itsensä ja pyysi Iiriä katrillia tanssimaan.
Kun tanssi alkoi, kysyi hän Iirin nimeä. »Nimeni on Salmi», vastasi
Iiri, luoden kysyjään kainon, ihanan katseensa. Nyt muisti Arvo
nähneensä nuo silmät ennenkin, ja nimi — se oli lukkarin. »Te olette
Pekko Salmen kasvattisisar, vai kuinka?» kysyi Arvo.
»Olen», vastasi Iiri, »minä kyllä tunnen maisterin vielä»
»Suokaa anteeksi, etten minä teitä tuntenut, mutta muutos on niin suuri, etten saattanut aavistaa teissä sitä pikkuista tyttöä, jonka monta vuotta sitte lukkarilla näin.»
Iiri jutteli tanssiessaan mielellään Arvon kanssa; hän ei hetkeäkään ajatellut, että tässä olisi ollut sellainen nuorukainen, joka hänelle puhui »noin kuinka kulloinkin sopii». Ei, hän luotti täydellisesti henkensä pelastajaan.
Rouvat tulivat myöskin tanssia katsomaan. Patrunessa näki tuon ihanan sinipiikasen poikansa rinnalla ja kysyi everstinnalta, kuka se oli.
»Lukkarin kasvatti vain», vastasi everstinna. — »Missä Lilli lienee? Kenenkä kanssa hän tanssii? En näe häntä. Kas, mitenkä Arvo joutui tanssimaan neiti Salmen kanssa?»
»Syy on mielestäni hyvin selvä», vastasi patrunessa.
»Miten niin?» kysyi everstinna.
»Katsotaanpa ympärillemme, tokkohan löydämme salissa toista niin hempeää kaunotarta —»
»Tyttö on tosiaan embelleerannut, mutta katsopa vain meidän soreaa sukulaistamme Ragnhildiä — hän on charmantti.»
»Hän on tosiaan kaunis, mutta suloutta häneltä puuttuu. Neiti Salmi sitävastoin on hempeä, suloinen kaunotar.»
»Häneltä puuttuu kuitenkin jotakin, hänessä ei ole noblessia. Saatan paraiten vertailla heitä, jos sanon, että Ragnhild on kuten komea puutarhakukka ja neiti Salmi ainoastaan metsäkukka.»
»Kenpä ei ennen valitsisi kainoa kielokkia kuin komeaa puutarhakukkaa», sanoi patrunessa.
Everstinna ei vastannut mitään, vaan käveli eteenpäin, antaen armollisesti kättä välistä yhdelle, välistä toiselle tuttavalleen, ikäänkuin ajatellen: »Mikä kunnia teille alhaisille, kun saatte tarttua käteeni». Muutamat tuosta kädenannosta olivatkin onnellisia, mutta useimmat nauroivat hänen ylpeää armollisuuttaan, kun hän selkänsä käänsi.
Kun tanssi lakkasi, tuli rovasti saliin, sanoen: »No, mitenkä laulun käy? Eikö meidän nuoret saa laulua aikaan? Kaikki nuoret kokoon! Laulakaamme: 'Oi maamme Suomi synnyinmaa!' Eikö käy laatuun? Koetetaanpas!» Nyt laulettiin »Maamme», ja rovasti oli itse mukana innostuttamassa nuorisoa. Sitte kehoitettiin Seljaa soittamaan, ja soitettuansa muutamia kappaleita hän pyysi Iiriä laulamaan. Kainosti läheni Iiri pianoa ja rupesi Seljan säestäessä laulamaan:
»Jos voisin laulaa kuin lintu voi, jos sois mun äänen' kuin leivon soi, niin kullalleni mä laulaisin, pois kyynelhelmensä pyyhkisin.
Jos voisin lentää kuin lintunen
ain' yli vuorten, halk' ilmojen,
niin kullan luoksi mä lentäisin
ja pesän korpehen laatisin.
En voi mä laulaa kuin lintu voi, ei soi mun äänen' kuin leivon soi, en saata lentää halk' ilmojen, en pesää laatia korpehen.»
Iirillä oli hyvin heleä, kaunis ääni, ja hän oli tottunut Seljan säestäessä laulamaan, joten tämä laulu senkin vuoksi kävi erittäin hyvin. Rovasti taputti häntä olalle ja sanoi: »Kas niin, tyttöseni, se kävi oivallisesti.» Selja nousi pianon äärestä ja alkoi kävellä Iirin kanssa lattialla, mutta Iiri meni pian istumaan syrjäiseen paikkaan salissa, sillä hän oli vielä vähän ujo näin suurissa seuroissa. Arvo läheni häntä taas. Hän kiitti Iiriä kauniista laulusta ja kysyi, oliko hän käynyt laulunopissa. »En ole erityisesti laulua harjoittanut», vastasi tyttö, »mutta koulussa meillä on hyvä laulunopettajatar, ja sen mitä osaan, olen häneltä oppinut».
»Teidän tarvitsisi tosiaankin kehittää laulutaitoanne, sillä se on lahja, jota ei ole kaikille suotu.»
»Kyllä olen aikonutkin pyytää kasvatusvanhemmiltani, että minä koulusta päästyäni saisin vielä jonkun kuukauden käydä laulua oppimassa, sillä varmaankin minulla tulevaisuudessa olisi siitä hyötyä, kun kansamme lapsia rupean opettamaan.»
»Aiotteko opettajattareksi?»
»Aion. Se on ainoa työ, jossa mielestäni saattaisin vaikuttaa jotakin; on niin monta asiaa, niin monta epäkohtaa olemassa, sellaisia, joita täytyy katsella, voimatta mitään tehdä niitten parantamiseksi. Luulen, että jos voisin tehdä itseni opettajattarena rakastetuksi, saattaisin ehkä vaikuttaa lapsiin niin, että ne aatteet, joita minä suosin, myöskin tulisivat heille rakkaiksi ja kentiesi vielä heidän vanhemmillensakin.» Iirin kauniit silmät kiilsivät innostuksesta, kun hän puhui, ja hänen muuten kalpeille poskilleen oli noussut heleä puna, eikä hän ensinkään ollut ujo, kun hän joutui puhumaan asiasta, joka oli hänen elämänsä päämääränä. Arvo katseli mielihyvällä nuorta, hentoa tyttöä, joka oli noin vakaa ja voimakas aatteissaan ja kuitenkin melkeinpä lapsi vielä.
»Te olette kovin nuori tuntemaan niitä epäkohtia, joita löytyy, ja niitä parantamaan; mitäpä te vielä elämästä tunnette», sanoi Arvo. »Tosin kyllä tahdon myöntää, että epäkohtia on olemassa, ja itse olen, samoin kuin tekin, aikonut kaikin voimin työtä tehdä niitten poistamiseksi.»
»Minä olen jo seitsemäntoista-vuotias, olen itsekin kansan lapsia, ja kasvatusvanhempaini asema on tuottanut minulle tilaisuutta yhä edelleenkin elää kansan keskuudessa silloin kuin olen kotona ollut. Paljo, mitä lapsena olen nähnyt ja kokenut, on nyt selvinnyt minulle ja mieltäni surettanut.»
Sillä välin kuin Arvo ja Iiri keskustelivat, alettiin taas piiritanssia ja laulettiin:
»Ystäväni, armahani, täss' on sormus sormessani. Isänmaani on isänmaasi, tavarani on tavarasi. Tule, tule, tu-u-le omakseni —»
Mutta nyt juoksi Pekko Iirin luo ja pyysi häntä tanssimaan kanssaan. Samassa tuli Lilli Arvoa etsimään ja sanoi hiljaa: »Hyvä serkkuni, mikä sinut noin vakaaksi on tehnyt? Tuskin muistat velvollisuuksiasi talon tyttäriä kohtaan. Varmaankaan ei sinun seuralaisellasi ollut sinulle mitään hupaista juteltavaa, koska näytät noin vakaalta.»
»Päinvastoin hän oli niin hupainen, että unhotin velvollisuuteni talon tyttäriä ja vieläpä serkkuanikin kohtaan», vastasi Arvo vähän ivallisesti, mutta sovitti tuon vähäisen pistopuheen sillä, että meni piiriin tanssimaan Lillin kanssa. Näin jatkettiin iltaa tanssilla, eikä Iirin sitte enää tarvinnut istua näkymättömänä nurkkasessaan. Pekkokin kyllä häntä muisti, koska näki kaikkien muittenkin häntä pyörittävän.
Ruustinna tuli saliin kutsuaksensa vieraitaan illalliselle, mutta Ahto sanoi: »Äiti kulta, emmekö saa tanssia vähän vielä?»
»Kyllä saatte», vastasi ruustinna ja istui hetkeksi katselemaan nuorten iloa. Eversti Aateli seisoi ruustinnan lähellä ja sanoi:
»Neiti Salmesta on tullut todellakin sievä tytönnupukka; paljon ne vuodet vaikuttavat nuoriin — jos vanhoihinkin —»
»Niin kyllä! Ajat kuluvat — lapset muuttuvat nuorisoksi, nuoret vanhoiksi ja vanhat muuttavat maan poveen.»
»Aivan oikein, uudet, yhä uudet polvet astuvat esiin, mutta ilot, murheet ja taistelot ihmiskunnalla ovat aina samat», lausui eversti huoaten. Hänkin ehkä muisti taistelojaan, sillä hän ei ollut onnellinen kodissaan — ylpeä ja turhanaikainen vaimonsa vaikutti, kuten vaimo ainakin, suuremmassa määrässä kodin oloihin kuin perheen isä.
Tanssi oli nyt loppunut, ja ruustinna pyysi vieraansa illalliselle, hyvin varustetun pöytänsä luo. Varmaankin oli tällä haavaa hänen suurin ilonsa, kun hän näki, miten runsasvaraiset ruoka-astiat hyvällä vauhdilla alenivat.
Kun vieraat illallisen jälkeen vihdoin saapuivat jäähyväisiä sanomaan rovastille ja hänen rakastettavalle perheellensä sekä kiitoksia hauskasta illasta, niin he epäilemättä ajattelivat, mitä sanoivatkin, sillä hauskat Nuutinpäivät oli pappilassa vietetty, siitä oltiin yksimielisiä.