NELJÄSKOLMATTA LUKU
Taas oli ihana kevät, lauhkeat tuuloset liehuttelivat puitten latvoja, vuokot kukkivat, tuomet vaahtasivat, ja kirkkomaalla, Helyn haudalla, olivat orvokit täydessä kukoistuksessa. Kevät on tullut! kukkui käki lehdikossa; kevät on tullut! lauloi leivo liidellessään sinitaivasta kohti; ja »Kevät on tullut!» kuiskasi Arvo morsiamelleen, sillä nyt oli se kevätpäivä tullut, jota he olivat odottaneet ja jota varten Ihalassa koko talven aikana oli puuhattu ja varustettu — heidän hääpäivänsä, kesäkuun kolmas päivä. Siksi oli lastenkodin kattohirsikin saatu paikoilleen, joten rakennus nyt muhkeana kohotti harjaansa Ihalan niemellä.
Koululapset olivat koristaneet kansakoulun niin, että se oli melkein limojen ja kukkaköynnöksien peittämänä.
Vieraita oli kartanoon tullut paljon, sukulaisia ja tuttavia kokoontunut monelta haaralta. Everstinna Aatelikin oli perheensä muassa Ihalassa, vaikka hän ensin, kun kuuli Arvon kihlauksesta, sanoi: »Mitenkä Arvo saattoi tuoda jaloon sukuumme halpasäätyisen tytön? Mikä mesalliance! Minä en suinkaan häihin mene!»
Lilliin tämä uutinen vaikutti toisin. Nyt, kun hän tiesi, että Arvo auttamattomasti oli toisen oma, niin hän ensin yksinäisyydessä katkerasti itki, vaan pian kyllä kävi hänen mielensä levollisemmaksi kuin se oli ollut moneen vuoteen. Hän rupesi jälleen, kuten surkastunut kukkanen lämpimästä sateesta, virkistymään uuteen eloon, ja iloisena, keveänä kuin ennenkin näkyi hän nyt liikkuvan häävieraitten joukossa.
Kouluhuoneisiin oli sijoitettu lukkari matamineen, sekä Martti, rovasti Nurmi perheineen, ja vielä yksi, jota lukija ei tunnekaan, koska tämä uusi jäsen tuli suvun tuttavuuteen vasta Iirin häissä — se oli Pekon morsian, seitsentoista-vuotias neiti W., jonka isä oli kielenkääntäjänä senaatissa. Martin vaimo ei häihin tullut; hän jäi lastensa kanssa kotiin. Kaikki Aatelilaiset ja nuoret herrat olivat Ihalassa — Ragnhild ei kuitenkaan ollut mukana, sillä hänen ja Akselin kihlaus oli purkautunut. Hän vain lähetti Iirille kauniit sohvatyynyt morsiuslahjaksi.
Helvi ja Selja pukivat Iirin morsiameksi, eikä ollut vaikeakaan saada hänestä ihanaa morsianta, sillä viheriä myrtti ja valkoiset myrtti- ja oranssikukat sopivat hyvin hänen mustiin hiuksiinsa. Patruuna oli itse ostanut Iirille hääpuvun; se oli valkoisesta silkkikankaasta tehty. Iiri olisi halukkaammin suonut sen olevan yksinkertaisemmasta aineesta, mutta neiti Joppe sanoi: »Älä suinkaan puhu mitään siitä, että pidät sen liian komeana, sillä mitä patruuna on sinulle lahjoittanut hyvästä sydämestä, siihen sinun tulee tyytyä. Että hän on antanut sinulle komean lahjan, se vain osottaa hänen pitävän sinua kelvollisena sitä kantamaan.»
Kun Iiri oli valmiiksi puettu, katseli lukkarin matami häntä niin ihastuneena, että kyyneleet vierivät hänen silmistään, ja sanoi: »Oi ihmeellistä, että sinä nyt todellakin olet meidän Iiri!»
Lukkari matamineen sekä rovasti, ruustinna ja Martti menivät nyt kartanoon. Sinne oli jo kokoontunut vieraita, ja kun matami meni heitä tervehtimään, sanoi hän jokaiselle: »Hyvää päivää, terveisiä meidän pitäjästä!»
Kun vieraat kaikki olivat saapuneet, aukeni salin ovi, ja nuori morsian sulhonsa taluttamana tuli sisälle sekä heidän perässään sulhaspojat neitosineen. Morsiuspari astui vihkirahien eteen, ja pappi alkoi tehtävänsä.
Vihkimisen jälkeen nuori pari valokuvattiin; valokuvaaja oli heitä varten Tampereelta tuotu. Patruuna tahtoi saada miniänsä kuvan sellaisena, kuin hän morsiamena oli, sillä niin oli hänestä ja patrunessastakin kuvat otettu. Kartanon entisistä haltijoista oli öljymaalauksia, jotka myöskin olivat morsiuspuvussa.
Sitte kului hääpäivän ilta iloisesti, kuten suurissa häissä ainakin. Soitto kaikui, nuoret tanssivat ja vanhat juttelivat. Keski-ikäiset katselivat ja tarkastelivat, kävikö kaikki yhtä hyvin kuin heidän nuoruudessaan ja heidän häissään, — vaan epäilemättä jotakin erilaista oli, ja se ei kelvannut. Mutta yhtä kaikki, olihan moittiminenkin hauskaa. Varsinkin nimismiehen rouvaa se näkyi huvittavan, sillä kun kaikki muut kiittivät morsianta, sanoi hän: »Kyllä kantokin kaunis on, kun koristetaan. Mitäpä hän muuta olisi tuollaisessa puvussa? Kyllä vain halvempikin vaate olisi kelvannut sille, joka ennen on paimentyttönä ollut. Laina ja Nanni ovat aina sanoneet, että hän on ylpeä, vaikka osaa viehättää, herroja varsinkin.»
Lukkarin matami tuli istumaan nimismiehen rouvan lähelle, ja rouva rupesi nyt onnittelemaan matamia, joka oli kasvattinsa saanut sukukartanon emännäksi.
»Kyllähän niin, onni meidän kasvattejamme on seurannut», myönsi matami. »Pekkokin on nyt sinaatissa virkamiehenä, ja sinaatista hän aikoo naidakin. Tuo neito tuossa on meidän Pekon morsian.»
Nimismiehen rouva veti suunsa ivalliseen hymyyn osotteeksi, että hän ymmärsi yhtä ja toista enemmän kuin matami, sekä kysyi: »Mikä virka teidän tulevan miniänne isällä on?»
»Hän on franslaattori, semmoinen, jonka pitää tunteman kaiken maailman kielet ja ne sitte kääntämän. Tiettyhän se on, että sillä täytyy olla tavattoman suuri oppi ja tieto.»
Nimismiehen rouvaa rupesi yskä vaivaamaan, mutta sitte hän kysyi taas:
»Kuka nyt tulee Iirin sijaiseksi kouluun?»
»Rovastin Helvi on luvannut ruveta opettajattareksi. Hän onkin sopiva, ei ole liian nuorikaan. Hänestä Iirillekin tulee paljo hauskuutta, he kun ovat vanhat tuttavat.»
»Kyllä kai», vastasi nimismiehen rouva. »Mutta kuka tulee hoitamaan lastenkotia?»
»Mieheni ja minä. Me myymme omassa pitäjässä olevat huoneemme ja muutamme tänne. On se sen puolesta hauskempaa, että pääsemme lähemmäksi Iiriä. Arvo ja hän ovat meitä tänne tahtoneet — sanovat, että lapset paremmin tulevat tottelevaisiksi, kuin heillä on sekä isä että äiti, ja kyllä kai se niin onkin.»
Martti seisoi ovella tanssia katsomassa ja tuli sieltä matamin viereen istumaan. Samassa morsian hänet huomasi ja nosti tuolin itsellensä Martin rinnalle, sanoen: »Tuskin olen saanut sinua tavata tänään. En ole kuullut, kuinka Mauri viihtyy.»
»Aivan hyvin hänen aikansa kuluu. Hän pitää Elviä pikku sisarenansa ja on kovin viisas olevinaan sekä neuvoo tyttöä kuten vanhempi ainakin. Hauskuutena hän on kaikille, mutta erittäinkin Kallulle, joka häntä hellii kuten äiti lastansa, ja poika juokseekin pienen koiranpennun tapaan Kallun perässä joka paikkaan.»
»Sepä hyvä heille kumpaisellekin, että toisissaan osaksi löytävät, mitä molemmat ovat kadottaneet», sanoi Iiri vakavasti.
Hääpäivä riemuineen rupesi loppuun kulumaan, ja morsiusneidot tulivat ottamaan Iiriä piiritanssiin, jossa kruunu morsiamelta piti toiselle tanssittaman. Iirin silmät sidottiin, ja kun häntä oli pyöritetty, valitsi hän joukosta yhden, ja se oli Lilli. Sitte meni Arvo sulhaspoikien kanssa tanssimaan ja valitsi taas yhden; tämä osui olemaan ruunuvouti. — Ilo oli yleinen, ja kaikki tarjosivat itseänsä ruunuvoudin häihin.
Kun illallista syötiin toivotettiin vielä, että pian taas syötäisiin illallista ruunuvoudin häissä. Mutta hän sanoi vaivihkaa Arvolle: »Tuota taas, ei minun häistäni enää mitään tule, sillä minäkin, tuota taas, olisin ottanut hänet, jonka veli sai; mutta, tuota taas, minä tahdoin ensin harjahirren uuden huonerivini katolle, ennenkuin kosimaan menin, ja, tuota taas, sitte oli se liika myöhäistä, veli ennätti ennen — mutta kyllä hän olisi minulle hyvin sopinut.»
Puheita pidettiin illallispöydässä, kuten häissä tapana on. Arvo puhui lämpimästi lukkarille ja matamille, ja matami niiasi aina, kun hänen mielestään sanat erittäin häntä koskivat. Pitäjän rovasti myöskin muiden muassa piti puheen morsiamelle. Hän sanoi iloitsevansa siitä, että morsian nyt oli semmoisilla siteillä sidottu pitäjään, ettei tarvinnut pelätä hänen haluavan pois. »Me tarvitsemme työtä tekeviä, vaikuttavia henkilöitä», lausui rovasti, »ja mitä tämä nuori morsian on vaikuttanut täällä, sen osottaa jo tuolla niemellä kohoava rakennus, jossa orpolapset saavat lämpimän suojan. On pääasiallisesti hänen ansionsa, että voimme sanoa: Meidän pitäjässä ei myydä ihmisiä, meillä ei ole huutolaisia enää!»
Tähän maljaan kaikki iloiten yhtyivät.
Hääpäivä oli loppunut, ja vieraat läksivät pois, mutta kesäyön hiljaisuudessa kuului laulurastaan ääni Ihalan niemeltä, kun se lauloi:
Lempi, lempi, kestää, kestää, yhäti, yhäti, iäti, iäti, iät, iät iätiiii —