KOLMASKOLMATTA LUKU
Kesä oli mennyt, elokuu oli loppupuolella. Pelloilla näkyi kuhilaita joka haaralla. Hely oli hyvin tullut toimeen suutarinlesken luona. Se vain välistä häntä huolestutti, että Mauri juoksi Juskan perässä kaikkialle ja usein loukkasi itsensä, kun yritti kiivetä paikkoihin, joihin hän ei saattanut päästä, vaikka Juska pääsi. Lähellä suutarinlesken asuntoa oli talojen välissä vainiotilkku, jonka vuoksi siinä myöskin oli maantienveräjä. Kun matkustavaiset ajoivat kylän läpi, täytyi heidän siis tässä kohden vähentää vauhtia, ja milloin vain vaunut siitä menivät, niin pojat heti kiirehtivät päästäksensä vaunujen taa. Jokainen äiti ymmärtää, että tämä Helyä huolestutti. Hän oli kyllä kieltänyt poikaansa, mutta kun Juska meni edellä, ei Maurikaan kieltoa muistanut.
Eräänä päivänä, kun Mauri leikki kivillä ja kuusenkävyillä sisällä ja Hely ompeli, tuli leski ulkoa ja sanoi: »Olipa hyvä, että poika oli sisällä, sillä nuori patruuna ajoi juuri tästä ohitse semmoista vauhtia, että jos poika olisi maantiellä ollut, niin pian olisi saattanut joutua hevosen jalkoihin. Kuulin tuolla kylässä, että patruuna meni morsiantansa noutamaan. Kaikkialla nyt puhutaan, että hän ja opettajatar ovat kihloissa. Sanotaan, että keväästä asti ovat olleet, vaikka siitä nyt vasta on ruvettu puhumaan.»
Hely ei vastannut tähän mitään. Hän kävi hirveän kalpeaksi ja sanoi voivansa pahoin sekä meni heti pitkäkseen vuoteellensa.
Leski ihmetteli, mikä häneen nyt noin äkkiä tuli, ja sanoi: »Se on varmaankin kohtausta, ei mikään muu niin äkkiä ota kiinni.»
Mutta Hely kyllä tiesi, mikä otti kiinni. »Iirikö menee tuohon sukuun?» — ajatteli hän. »Siis on Mauri taas ilman hoitajaa, jos äiti kuolee. Ihalaanko Mauri? Ei, ei milloinkaan! Iiri saisi hävetä koko elinaikansa sisarensa tähden, ja kaikki ihmiset sanoisivat: 'Tuo on isätön lapsi.' — Kauas täältä pitää Mauri vietämän. Martin luona tulee hänestä kelvollinen talonpoika, ja Hanna on hyvä ihminen, hän kyllä Maurin äidiksi rupeaa.»
Parin päivän kuluttua oli Hely taas toipunut. Hän istui portailla ompelemassa, sillä ilma oli lämmin; Juska ja Mauri juoksentelivat pihassa.
Samassa kuului maantieltä ratasten jytinää ja vaunut ajoivat hiljakseen ohitse. Hely katsoi vaunuissa istuviin ja kävi lumivalkeaksi. Lapset juoksivat maantielle, ja Hely tahtoi huutaa heitä pois, mutta hän oli kuten kivettynyt eikä saanut sanaa suustaan. Vaunuissa istui Aksel ja hänen morsiamensa Ragnhild. Juska kiipesi vaunujen taa ja Mauri, joka ei jaksanut kiivetä juoksi perässä, pitäen kiinni vaunuista.
»Pois sieltä takaa!» huusi ajaja, mutta Juska ei mennyt pois. Aksel sieppasi kiivaasti ajajalta piiskan ja huimasi sillä vaunujen taa. Silloin Mauri kovasti rupesi huutamaan, sillä piiskan sivallus oli sattunut häneen, joka juoksi vaunujen vieressä, eikä ulottunutkaan Juskaan. Kimeä hätähuuto kuului myöskin suutarinlesken portailta. Hely oli kuullessaan lapsensa äänen päässyt kivettyneestä tilastaan. Hän kirkasi ensin ja juoksi sitte, aavistaen mitä hirveintä, maantielle. Päästyänsä vaunujen luo, jotka nyt seisahtuivat, koska ajaja meni porttia avaamaan, kohtasi hänen katseensa Akselin. Mitä kaikkea Aksel näki noissa mustissa silmissä, sitä en tiedä, mutta varma on, että hänen täytyi luoda silmänsä maahan päin. Hely otti syliinsä itkevän Maurin ja riensi kotiin, mutta Aksel sanoi lujasti palvelijalle: »Aja!» Vaan kun hevoset läksivät liikkeelle, huudahti Ragnhild: »Aksel, älä anna hänen ajaa, minä tahdon mennä katsomaan tuota lasta, miten hänen laitansa on.»
»Älä mene, armas Ragnhildini — se vaikuttaa sinun hermoihisi — — ja —»
»Minun hermoihini! Ei minun hermojani mikään vaivaa; minä tahdon mennä!»
»Tästä vain syntyy ikävyyksiä, ei minua haluta nähdä kyyneleitä ja parkumisia — vähäinen piiskan näpähys — mitä tuo nyt oli — Minä lupaan, että heti Ihalaan tultuani annan kuulustaa, kuinka lapsi voi, ja sinä saat nähdä, ettei häntä mikään vaivaa.»
»Minä tahdon mennä häntä katsomaan, sen olen sanonut. Jää sinä tänne, minä menen yksin», ja hän tarttui ajajaan, vaatien häntä seisahuttamaan hevosia.
Aksel näytti erittäin tuskastuneelta; hän rukoili vieläkin Ragnhildia luopumaan aikeestansa, mutta kun neito oli luja päätöksessään, sanoi Aksel hänelle: »Noh, koska olet itsepintainen, niin minäkin tahdon olla samoin. Saat sitte mennä yksin.» Ja Ragnhild meni.
He olivat joutuneet jo hyvän matkaa lesken asunnosta, mutta Ragnhild astui kiireesti. Hän oli erittäin kiihkeässä mielentilassa, sillä hän ei enää tuntenut sulhoansa. Hän ajatteli käydessään: »Mitenkä Aksel saattaa olla noin epäkohtelias, että ennemmin seisoo maantiellä hevosten vieressä kuin seuraa minua? Hän sanoi minua itsepäiseksi. Kumpi meistä oli itsepäinen? Hän se oli. Minun oli syytä mennä katsomaan lasta, oliko hän pahoinkin loukkaantunut — mutta Aksel jäi maantielle vain pelkästä oikullisuudesta. Sellainenko onkin hänen rakkautensa?» Näin hän tuumaili kävellessään suutarinlesken asunnolle, jonne hän jo ennätti.
Hän meni sisälle ja näki Helyn, joka istui tuolilla ja hautoi kylmällä rievulla Maurin kasvoja. Ragnhild läheni häntä luoden silmänsä Maurin kasvoihin, joissa pitkä punainen naarmu osotti piiskan jäljen, ja tunsi heti lapsen, jonka hän oli nähnyt Helsingin asemalla. Hely huomasi myöskin, että Ragnhild oli sama, joka hänen lapselleen oli appelsiinin antanut, ja hänen tummat silmänsä kävivät heti lempeämmiksi. Hän vakuutti Ragnhildille, että Mauri kyllä pian parantuisi, vaikka naarmu nyt vähän rumalta näytti. Ragnhild otti pienestä laukusta, joka hänellä oli muassaan, monenlaisia makeisia ja antoi ne Maurille. Sitte hän läksi pois, luvaten tulla pian jälleen.
Kun Ragnhild palasi, katsoi Aksel häneen vähän levottomasti, mutta kysyi kuitenkin: »Oliko lapsi pahoin loukkaantunut?»
»Pahoin kyllä, mutta ei vaarallisesti. Oi, hän oli niin suloinen, kuten pikkuinen enkeli, kun hänet näin Helsingin asemalla, mutta nyt oli hänellä suuri punainen naarmu kasvoissaan, ja se häntä niin rumensi, että tuskin häntä tunsin. Äiti parka oli aivan kuolonkalpea, mutta erittäin kaunis ihminen; vahinko vain, etten osannut hänen kanssaan puhua — vähän kuitenkin hän ymmärsi ruotsia. Jolleivät Arvo ja Iiri olisi jääneet jälkeemme, olisin mennyt sinne Iirin kanssa.»
»Huomenna annamme kuulustaa, miten pojan laita on», sanoi Aksel.
»Minä menen sinne itse», vastasi Ragnhild, »ja otan Iirin mukaani, sillä he eivät minua oikein ymmärrä, kun en osaa suomea puhua».
»Se on tarpeetonta.»
»Miksi noin sanot, Aksel? Minä en sinua ymmärrä enää. Miksikä et itse tule minua saattamaan suutarinlesken luo? Olet ikäänkuin pelkäisit jotakin; miksi olet noin kummallinen?»
Akselin ei tarvinnut vastata, sillä samassa hän näki Arvon ja Iirin tulevan ajaen lesken töllin sivutse ja huudahti: »Kas tuolla Arvo ja Iirikin jo meidät saavuttavat. Aja, Heikki!»
Suutarinlesken luona huomattiin myöskin, kun Arvo ja Iiri ajoivat ohitse. Hely katsoi ulos ikkunasta ja tunsi sisarensa. Koko hänen lapsuutensa aika tuli nyt äkisti hänen eteensä — se aika, jolloin hän vielä oli puhdas ja viaton kuten hänen sylissään lepäävä Mauri. »Se aika» — ajatteli hän, »se on ollut ja mennyt — mutta pian, jo pian uusi aamu koittaa —» Hän laski kätensä sydämellensä ja sanoi itsekseen: »Tässä, tässä on kuolema — ahdistus alkaa jo.» Äkisti hän nyt laski nukkuvan Maurin vuoteellensa, otti paperiliuskan arkustaan ja rupesi kirjoittamaan seuraavaa:
»Martti rakas!
Kohta tulee kolme vuotta kuluneeksi siitä, kun toisistamme Hämeenlinnan asemalla erkanimme. Silloin lupasit, että sinulla minua kohtaan aina olisi veljellinen sydän sekä että, jos sinulla olisi leipää, vaikka vähänkin, niin riittäisi siitä aina palanen minullekin. Itselleni en nyt apuasi pyydä, vaan pienelle Maurilleni; hän on kohta orpona maailmassa, sillä pian tulee elämäni ehtoo. Minulla on sydämessäni kipu, joka ei salli mielenliikutusta — niin sanoi lääkäri. Sitä en kuitenkaan ole voinut välttää — — se on nyt tullut, ja minä tunnen, että en monta hetkeä enää ole täällä maailmassa. Muutin tänne R:n pitäjään ollakseni lähempänä Iiriä, mutta olen kuullut, että hän on joutuva Ihalan sukukartanon haltijattareksi, eikä Maurin sovi mennä sen suvun armoleipää syömään — — Minä siis pyydän ja rukoilen, että sinä ja Hanna kasvattaisitte Maurista rehellisen, kelvollisen talonpojan, sellaisen, joka kaikkea petosta kammoksuu, joka rakastaa ja etsii totuutta kaikissa asioissa. Vielä pyydän sinua ja Hannaa sekä myöskin lukkarin väkeä antamaan minulle anteeksi kaiken sen surun, jonka olen teille tuottanut! Kun tämä kirje teille saapuu, olen jo poissa; minä olen pyytänyt suutarinleskeä, jonka luona asun, lähettämään tämän sinulle vasta kuolemani jälkeen. Soisin hartaasti, että itse tulisit poikaani noutamaan, ja olen täydellisesti vakuutettu siitä, että tämän toivoni täytät. Viimeiseksi vielä rukoilen: osottakaa rakkautta pienelle Maurilleni! Herra *teitä* ja *häntä* suojelkoon! Nyt menen halusta pois. Kristuksen veri puhdistakoon minut synneistäni — —
Hely.»
Kirjoitettuansa tämän kirjeen sulki hän sen ja meni toiseen huoneeseen lesken luo, sanoen: »Jos kuolema äkisti kohtaisi, niin toimittakaa tämä kirje K:n pitäjään Martti veljelleni.»
»Mikä teidän nyt on? Oletteko kipeä?» kysyi leski.
»Olen», vastasi Hely, ja samassa hän oli kaatumaisillaan lattialle, mutta leski tarttui häneen kiinni ja sai hänet vielä taluttamalla vuoteelle.
Leski otti Maurin hänen äitinsä vierestä pois ja vei lapsen omaan kamariinsa. Sitte hän juoksi kylään ja sai sieltä mukaansa erään muijan, joka tuli Helyä hieromaan. Hetken perästä he saivat Helyn vähän toipumaan, mutta pian vaipui hän taas horrostilaan ja makasi näin koko yön. Aamulla hän aukaisi silmänsä, katsoi ympärilleen ja sanoi: »Hän ei ole vielä tullut — tuo muhkea hyvä neito —» Hely puhui katkonaisesti, sillä hänen henkeänsä näkyi ahdistavan. Hetken perästä hän istui vuoteellensa ja jatkoi taas: »Sanokaa viimeiset terveiset opettajattarelle — hän on minun sisareni!»
»Hän! Mennään heti häntä kutsumaan!» huudahti leski. Mutta Hely huokasi kerran oikein syvään, ja samassa hän raskaasti painui takaisin vuoteellensa. Kun muijat menivät häntä katsomaan, huomasivat he, ettei siinä enää ollut mitään tehtävänä, sillä Hely oli jo päässyt pois kaikista tämän maailman vaivoista. Hän oli kuollut.
Tunti ehkä oli kulunut tämän tapauksen jälkeen, kun Ragnhild ja Iiri kiirein askelin lähenivät suutarinlesken asuntoa. Leski meni portaille heitä vastaan ja sanoi: »Myöhään tulitte, hän on nyt kuollut.»
»Mitä sanotte, onko lapsi kuollut?» kysyi Iiri.
»Ei, mutta äiti. En tiedä, ottiko tuo tapaus häneen niin kovasti, vai mikä lienee ollut, mutta hän kävi vain kovin huonoksi, vaikka tänne hierojankin toin. Heikko hän, vainaja, aina oli, mutta en minä hänessä mitään erinomaista vikaa muuten ole havainnut. Tuo muori, joka häntä hieromassa kävi, sanoo hänen saaneen sydämenhalvauksen. Niin, hän käski, vainaja, minua sanomaan opettajattarelle hänen viimeiset terveisensä — sanoi olevansa teidän sisarenne.»
»Sisareni! Hyvä Jumala! Se on siis Hely! Laskekaa minut häntä katsomaan!» Iiri juoksi sisälle, ja siellä makasi Hely, tuo ennen kukoistava kestikievarityttö, kalpeana vuoteellaan. Siinä oli kukkanen, taitettu, armottomasti tallattu, myrskyyn viskattu —
Iiri laski polvilleen vuoteen viereen ja itki sisar-raukkansa kohtaloa. Tässä rukoili hän Jumalaa avuksensa, jotta hän voisi koko elämänsä aikana tehdä työtä kansansa kohottamiseksi, sillä tässä, hänen ja sisarensa kohtalossa, hän näki kasvatuksen eri vaikutukset.
Ragnhild oli hämmästyksissään kaikesta, mitä näki, mutta kun Iiri selitti hänelle asiat, kävi hän miettiväksi. Iiri kyseli leskeltä, koska Hely oli tullut asumaan hänen luoksensa, ja leski vastasi:
»Tuossa hän, vainaja, tuli kesäkuun kahdentenatoista päivänä. Minä istuin tuolla portailla ompelemassa, kun rattaat seisattuivat portin eteen — se ehkä oli noin kuuden aikaan iltapäivästä, niin se muistaakseni oli — hän talutti Mauria kädestä ja kysyi, olisiko minulla huonetta vuokrattavana. Häntä oli neuvottu minun luokseni, kun kylässä tiesivät, että minulla on runsaanpuolisesti näitä huoneita. Sitte hän, vainaja, näytti paperinsa, ja kun minä näin, että hänellä oli hyvät paperit, paitsi tuossa yhdessä asiassa, jonka röökinät tietävät, niin teimme heti kaupat, enkä minä sitä ole katunut. Kyllä hän on ollut siivo ihminen ja minullekin hauskuutena ja apuna.»
Mauri tuotiin nyt tätinsä nähtäville. Hän oli puhtaaksi pesty ja hyvissä vaatteissa. Kun poika näki äitinsä, sanoi hän: »Hejää jo, äiti, älä noin kauan makaa!»
»Anna äidin nukkua ja tule tädin luo, tule tädin omaksi pojaksi», lausui
Iiri ja tarjosi hänelle makeisia.
»Äitin poika Maui on», sanoi lapsi ja rupesi itkemään, mutta Iiri varoitti: »Ole hiljaa, pikku Mauri, että äiti saa nukkua.» Sitte hän pyysi suutarinleskeä toimittamaan kaikki, mitä kuolleen viimeistä pukua varten tarvittaisiin, jätti leskelle rahoja sekä lupasi pian tulla takaisin. Maurin hän vei mukaansa.
Ihalan lähelle tultuansa sanoi Iiri Ragnhildille: »Kerro sinä Ihalassa, mitä on tapahtunut, minä vien Maurin kotiin.»
»Kyllä», sanoi Ragnhild, »mutta Iiri, vastaa minulle yhteen kysymykseen: Tunsiko Aksel sisartasi?»
»Tunsi», vastasi Iiri lyhyesti.
»Kuules, Iiri! On ikäänkuin jotakin olisi olemassa Akselin ja minun välissä, — joku salaisuus — — Meidän välimme ei ole enää kuten ennen — minä en saata luottamuksella häneen turvata. Siitä asti, kuin tänne tulin, on hän ollut minulle käsittämätön. Hän on kohtelias ja ystävällinen, mutta kuitenkin hänessä on jotakin vierasta ja epäsuoraa. — jotakin levotonta —»
»Puhu hänelle suoraan, mitä ajattelet, ja kysy siitä, mitä epäilet —»
»En, hänen täytyy itse minulle puhua, miksi hän ei tullut kanssani lesken asunnolle. Oli suuri loukkaus minua kohtaan, ettei hän tullut, mutta — minä rupean jo aavistamaan, mikä siihen oli syynä.»
»Teidän välinne ei sillä tavalla hyvänä pysy, jos noin punnitset, kenen velvollisuutena ensi askeleen ottaminen on.»
»Saattaa niin olla, ettei välimme hyväksi tule. Matkalla ihmiset oppivat toisiansa tuntemaan — niinhän sanotaan; minä olen ehkä myöskin nyt vasta tällä matkalla oppinut tuntemaan Akselin», sanoi Ragnhild ja läksi lehtokujaa pitkin kartanoon, mutta Iiri meni kotiin pienen Maurin kanssa.
Kotiin tultuansa kertoi Iiri Leenalle, mitä jo tiedämme, ja Leena rupesi heti Mauria hyväilemään sekä näyttämään kaikenlaista, minkä hän arvasi poikaa miellyttävän. Mutta Iiri meni kamariinsa, jossa hän vaipui syviin mietteisiin. Hänen sydämensä oli täynnä ristiriitaisia tunteita. Hänellä oli nyt luonaan tuo orpo poika, jota hän epäilemättä oli velvollinen hoitamaan, mutta saattoiko hän viedä Ihalaan isättömän lapsen? Eivätkö Arvo ja hänen vanhempansa monta kertaa loukkaantuisi ihmisten kysyessä, kenen lapsi pikku Mauri on? »Olenhan ollut täydellisen onnellinen, onhan minulla ollut juhannushetkeni — mitä tarvitsee minun pyytää enempää!» ajatteli Iiri. Mutta toinen ääni kuiskasi taas: »Voiko Arvo sitte milloinkaan tulla onnelliseksi — hyväksyykö hän minun tuumani? Mutta — se on kuitenkin velvollisuuteni —»
Iiri otti paperia ja kirjoitti päättävästi:
»Arvo rakas!
Suo minulle anteeksi, että sinut murheelliseksi saatan — itse olen myöskin niin suruissani, etten oikein saa ajatuksiani koossa pysymään. Niin, kallis ystäväni — siksi minun tästä lähtein täytyy sinua nimittää — minä näen, mikä suuri juopa on syntynyt meidän välillemme. Velvollisuuteni vaatii minua sisar-vainajani lapsen kasvattajaksi, enkä häntä tahdo tuoda vanhempiesi kotiin. Minä tiedän jalon luonteesi sallivan sinun tehdä minun tähteni senkin uhrauksen, että ottaisit pojan kotiisi, mutta sinne en häntä milloinkaan tuo. Oi Arvo, kyllä tämä nyt katkeralta tuntuu — mutta onneton ei ihminen kuitenkaan ole silloin, kun hän velvollisuutensa täyttää — —»
Iiri istui mietteissään eikä huomannut, että joku häntä hiljaa läheni. Se oli Arvo, joka kuultuaan Ragnhildilta, mitä oli tapahtunut suutarinlesken luona, riensi morsiamensa luo, sillä hän arveli, että Iiri jotakin lohdutusta kaipasi. Mutta nähtyänsä Iirin istuvan kynä kädessä kirjoittamassa, kurkisti Arvo hänen olkansa ylitse ja näki hämmästyksekseen kirjeessä oman nimensä. Hän luki edemmäksi ja huudahti: »Iiri! Mitä sinä kirjoitat! Kuinka saatat ajatellakaan, että minä tuon pojan tähden sinusta luopuisin — en milloinkaan!» — Samassa hän muisti isoisänsä kohtalon sekä sen runopätkän, jonka tämä oli rakkaallensa kirjoittanut, ja sanoi innostuneena: »Minä sanon sinulle, kuten isoisäni kerran sanoi morsiamelleen:
'Ennenpä kyyhky pieni armaastaan eriää, kuin sinua, kallis Iiri, sun sulhos hylkäjää!'
Se ei tapahdu, että minä sinun antaisin noin heittää onnemme turhanpäiten menemään; meidän tulee tukea toisiamme hyvissä teoissa ja me alamme työmme tämän pienen orvon kasvattamisella.»
»Oi Arvo, minä tunnen kyllä sinun mielipiteesi, mutta vanhempasi ehkä kärsivät. Hekin ovat niin ylevämielisiä ihmisiä, etteivät sitä tahdo näyttää, mutta —»
»Et saa puhua tuollaisia! Minä otan tämän kirjeen ja vien sen vanhemmilleni; se on minulle kirjoitettu, vaikka onkin keskeneräinen.»
»Älä puhu mitään vielä, mieti asiaa pari päivää; minä olen vakuutettu siitä, että huomaat parhaaksi, mitä olen sanonut.»
»Se ei ole parasta; mutta parin päivän perästä ehkä huomaat itse, ettei ihmisen tyhjänpäiten tarvitse onneansa uhrata. Ei minun äitini ole sellainen kuin everstinna tätini. Jos häntä anopiksesi aikoisit, niin silloin ehkä nuo ennakkoluulot olisivat paikallaan. Älä nyt suotta poskiasi kalpeiksi itke, vaan ole rauhassa», lausui Arvo, ja painaen suutelon morsiamensa huulille hän sanoi hyvästi ja lähti kotiin.
Maurin itku kuului kyökistä, ja Iiri meni ottamaan häntä kamariinsa sekä koetti lapsukaista viihdytellä, miten parahiten saattoi, sillä poika, joka ei ymmärtänyt, ettei kuolema uhriansa takaisin anna, pyysi vähän päästä äitinsä luo. Illalla kävi viihdyttäminen kuitenkin vaikeammaksi, kun ei lapsi tahtonut nukkua, vaan itki yhäti, kaivaten äitiään.
Seuraavana päivänä Mauri pääsi Iirin kanssa katsomaan äitiänsä, ja kun poika näki muutoksen, joka kuolleessa oli tapahtunut, ei hän enää pyytänyt äidin luo. —
Kolme päivää oli kulunut Helyn kuolemasta ja vähän neljättä, kun Iiri näki patruunan ja patrunessan tulevan koulua kohti. He olivat aamukävelyllä ja katselivat maitansa — mutta yht'äkkiä he kääntyivät suorastaan Iirin portaita kohti. Iirin sydän sykki niin, että hän melkein sen kuuli, kun hän meni ovea avaamaan.
»Hyvää päivää, Iiri!» sanoi patruuna. »Olemme sinua kaivanneet kovasti.
Tuoppa nyt näytteelle tuo poika, joka uhkaa Arvolta sydämesi ryöstää!»
— Samassa Mauri, joka oli ollut patruunan ja patrunessan tullessa
Leenan kanssa puuvajassa, tuli juosten sisälle ja huusi:
»Täti! Viejaita tuli, Maui näki!»
»Vai niin, tuossapa hän on», sanoi patruuna ja otti lapsen syliinsä. »Todellakin sievä lapsi! Vai tämän pikku miehen tähden sinä Arvolle rukkaset antaisit! Totta puhuen, Iiri, siitä ei tule mitään — tämä olisi aivan järjetöntä! Me otamme lapsen Ihalaan ja koetamme kasvattaa hänestä kelvollisen ihmisen. Ja mitä sinuun tulee, niin toivon, että tuo ainoa vika, mikä sinussa on — epäluulo vapaasukuisia kohtaan — haihtuu, kun itse siihen säätyyn astut.»
»Suokaa anteeksi», sanoi Iiri, »minä luulin tekeväni oikein, mutta äärettömällä ilolla myönnän erehdykseni». Sitä sanoessaan oli hän niin onnellisen näköinen, että hänen ihanat silmänsä loistivat kuin tähdet.
»Minä en kuitenkaan voi sinun aikomuksestasi olla pahoillani», sanoi patrunessa, »sillä se osottaa, että sinussa on voimaa itsekieltämiseen, ja sitä ihminen maailmassa tarvitsee velvollisuuksiensa täyttämisessä.»
»Tule nyt meidän seurassamme Ihalaan, sillä Arvo sinua kovasti kaipaa.
Sitäpaitsi Aksel ja Ragnhild lähtevät tänään», virkkoi patruuna.
»Joko nyt! Eihän heidän ollut aikomus lähteä näin pian.»
»Ei, mutta minä pelkään, että heidän välinsä kohta alenee jäätymäkohtaan», pilkkasi patruuna.
Samassa aukeni ovi ja Martti astui sisälle.
»Martti!» huudahti Iiri. »Oletko saanut täältä mitään tietoja, minä kun vasta eilen sinulle kirjoitin?»
»Olen», vastasi Martti, »vaikken sinun kirjettäsi ole saanut».
Iiri esitteli veljensä Ihalan haltijoille. Silloin huomasi Martti myöskin Maurin, joka leikitteli lattialla eläinkirja sylissä, ja sanoi: »Tuossa kai on sisar-vainajani poika. Minä tulin häntä noutamaan meidän pikku Elvillemme veljeksi ja leikkitoveriksi.»
»Et suinkaan! Kyllä minä hänet pidän», vastasi Iiri.
»Ei maar; sisareni kirjoitti minulle, kun tunsi kuolemansa lähenevän, ja pyysi, että minä ottaisin Maurin luokseni, ja minä tahdon välttämättömästi täyttää hänen toivomuksensa.» Martti otti Helyn kirjeen taskustansa ja antoi sen Iirille luettavaksi.
Iiri luki kirjeen ja pyysi sitte patrunessaa lukemaan. Sen tehtyänsä patrunessa sanoi:
»Tästä, Iiri hyvä, näemme, että kaikki tuumamme ovat olleet turhia. Kuolevan äidin, tuon katuvan Magdaleenan, viimeinen tahto on pyhänä pidettävä.»
He läksivät nyt pois, mutta hetken päästä tuli Arvo Marttia tervehtimään ja vei sitte Iirin jättämään hyvästi Ihalasta lähteville vieraille. Onnellisina he menivät Ihalan lehtokujaa pitkin, ja kun astuivat saliin, tuli patruuna hymyillen heitä vastaan, sanoen: »Minä luulen, että olette nyt vielä onnellisempia kuin ennen.»
Vähän ajan kuluttua Aksel ja Ragnhild läksivät Ihalasta, ja Iiri meni kotiinsa Martin ja pikku Maurin luo.
Seuraavana pyhänä vietiin Hely viimeiseen lepokammioonsa. Häntä saattamassa olivat Iiri, Mauri ja Arvo, sekä Leena, suutarinleski ja vieläpä muutamia muita kyläläisiä. Iiri piti sitte vähäiset maahanpaniaiset illalla.
Maanantaina lähti Martti ja vei Maurin muassaan. Pieni orpo joutui aikaisin maailmaa koettelemaan.