Produced by Matti Järvinen and Tuija Lindholm.
Joululahjat
Kirjoittanut:
Th. Hahnsson
Ensimmäisen kerran julkaissut
G. W. Edlund 1891.
Porin kaupungin, viidennessä kaupungin-osassa oli pieni talo vähän Linnankadun varrella, jossa tämän talon omistaja, eräs porvarinleski, asui tyttärensä kanssa. Hän kyllä oli talon omistaja, mutta kuitenkin hänellä itsellään oli vain kaksi pientä kammaria ja kyökki asuttavana; kaikki muut huoneet hän oli vuokrannut eräälle "tirehtöörille". Sen, mitä leski huoneistaan vuokraa sai, täytyi riittää hänelle ja hänen lapsilleen vuoden elin-varaksi. Siihenpä se kyllä menikin niin tasan, ettei leski kunnolla jaksanut estää taloansa rappeutumasta, sillä ainapa hänen myöskin tuli auttaa poikaansa, joka oli ylioppilaana. Poika, joka luki ahkeraan ja eli säästäväisesti, koetti itsekkin ansaita tuloja, mutta kukapa ei tiedä, joka vain pääkaupungissa on elänyt, miten siellä rahat säästäenkin liukuvat käsistä. Kesän hän oli ollut koti-opettajana maalla eräässä perheessä, mutta syyslukukauden hän sitten taas Helsingissä kävi luennoilla. Tätä nuorta ylioppilasta äiti ja sisar nyt odottivat kotia jouluksi. He koettivat saada nuot pienet huoneensa niin sieviksi kuin suinkin, jotta poika niissä hyvin viihtyisi.
"Äiti", sanoi tyttö, "nyt ovat uutimet valmiit, mutta kyllä olenkin saanut niitä ahkeraan ommella. Kukapa luulisi, että ne ovat vain kahvisäkkikankaasta. Kun nämät asettelen Erkin vuoteen eteen, niin tämä etukammari näyttää oikein sievältä ja Erkki saa oman pienen nurkkakammion. Mitä uutimen kannatin maksoi?"
"Kymmenen markkaa puuseppä siitä otti. Siinä oli sitten haat ja kaikki.
Määlyt hän pani seinään myöskin samalla maksulla."
"Mutta mitähän Erkki sanoo, kun näkee nämä uutimet ja miten sievän yökammion ne hänelle muodostavat?"
"Sanoo, että sinä olet hyvä lapsi, iloitset kaikesta pienimmästäkin, mitä käsilläsi kokoon saat. Kylläpä minua monta kertaa on surettanut, kun en ole sinulle saattanut sellaista sivistystä hankkia, kuin muut nykyajan nuoret tytöt saavat; mutta kun ei ollut varaa antaa molempien mennä kouluun, olen pitänyt toki tärkeämpänä, että Erkki saa opintojansa jatkaa. Hän meitä kuitenkin kykenee sitten elättämään, jos maailmassa tarpeeseen tulemme."
"Olkaa huoleti, äiti, minä olen aivan tyytyväinen. En minä kaipaa mitään. Erkki kotona ollessaan opettaa ja neuvoo minua sellaisissa asioissa, joita koulussa opitaan, vaikka hän tietysti ei niin paljoa ennätä. Äiti minua opettaa talouden toimiin, ja korutöitä opin, kun katselen, miten muut nuoret niitä tekevät."
"Hyvää päivää, Kerttu! Tuletko luistelemaan? Mandi tulee myöskin", kysyi nuori lukiolainen, joka nyt astui sisään. Hänen vanhempansa asuivat lesken talossa ja poika oli äskettäin palannut Turusta joululomaa viettämään.
"En nyt jouda. Erkki tulee kohta kotiin ja siksi meillä täytyy olla joulu valmis."
"Erkki, aina vain Erkki. Ikään kuin ei muita ihmisiä olisi maailmassakaan! Eilen sinä et tullut sen vuoksi, ettei Erkki ollut kotona, jotta olisit hänen saanut suojeliaksesi muka. Nyt on Mandi sisareni mukana, mutta taas on Erkki estämässä."
"Mene vain, Kerttu, vähäksi aikaa; hyväähän se ulko-ilma sinullekkin tekee. Tuollaisen pienen virkistyksen sinä kyllä tarvitset".
"Menenkö siis, äiti?"
"Menet sinä". Lukiolaisen puoleen kääntyen jatkoi äiti: "Kauvan ei Kerttu toki saa viipyä, sillä parin tunnin kuluttua minä häntä tarvitsen joululeivoksiamme leipomaan."
"Kyllä siksi tulen varmaan", vastasi Kerttu ja puki pikaisesti yllensä, otti luistimet käsivarrelleen ja läksi sitten niin iloisena, kuin kuusitoistavuotinen tyttö saattaa olla, kun hän ahkerasti työtä tehtyänsä pääsee hyvien toverien parissa raitista virkistystä nauttimaan.
Ulkona seisoi Mandi odottamassa ja nyt mentiin rantaan päin.
"Anna minulle, Kerttu, luistimesi kannettaviksi", pyysi lukiolainen.
"Kiitos vain, kyllä minä jaksan ne itsekkin kantaa."
"No, etkö ymmärrä, että Elias tahtoo olla kohtelias", sanoi Mandi.
"Miksi en sitä ymmärtäisi, enhän muuten olisi häntä kiittänytkään."
"Sinä, Kerttu, olet niin omituinen, et sinä ole sellainen kuin muut tytöt", sanoi Elias.
"Hm — Siitä kai se tulee, ett'en ole samoin kasvatettu kuin muut tytöt.
En osaa niin hienosti käyttäytyä kuin he."
"Etkö ole pahoillasi, kun et ole kouluun päässyt?" kysyi Mandi.
"En. Koska äidilläni ei ole ollut varaa antaa minun mennä kouluun, niin tiedän, että Jumala on sen niin sallinut ja parhaaksi nähnyt, enkä minä mitään kaipaa. Olen ihan onnellinen. Työtä on minulla myöskin tarpeeksi."
"Niin, ja olet terveempi ja onnellisempi kuin moni, joka lukee itsensä kalpeaksi ja pilaa terveytensä", sanoi Elias.
"Mutta jos lukee kohtuullisesti", tokasi Mandi. "Tarvitseehan ihminen sivistystä."
"Eikä taida mitään, kuten sinä ja lukukumppanisi. Ensin tarvitsee suuria muutoksia tulla teidän kouluihinne, ennenkuin niistä säällistä hyötyä on."
"Älä suotta sisartasi loukkaa, Elias. Noin ei Erkki koskaan sanoisi."
"Niin, mutta kun Mandi on aina ylpeä. Kyllä kai Erkkikin sinua moittii, jos sinussa moittimista on. Minä oikein kohta vihaan Erkkiä, sillä hän on silmissäsi niin täydellinen, ettei enään muut ihmiset ole mitään."
"Niin, minä pidän sangen paljon hänestä. Oikein kovin hauskalta tuntuu, kun tiedän, että hän jo tänä iltana on kotona."
"Keväällä minä tulen ylioppilaaksi, iloitsetko sitten, kun minä valkolakki päässä tulen kotia?"
"Katsokaatte, miten kaunis joki on! Ihan kuin kuvastin, ja luistelioita noin paljon! Rientäkäämme nyt."
"Taaskin jäit vastauksesta velkaan" — sanoi Elias.
"Kuules Elias, mistä Kokemäenjoki alkunsa saa?" kysyi Mandi.
"Mistäkö? — Oohoo sentään, et tiedä sen vertaa!"
"Tiedän kyllä, olemmehan lukeneet siitä koulussa, mutta minä en muista."
"Onko se tietoa, semmoinen. Mutta minä en sinulle sano, koska et tiedä."
"Kulovedestä se alkunsa saa", ilmoitti Kerttu.
"Katsos vain, sinä tiedät."
"Niin, tottakai, kun Erkki on opettanut minulle maantietoa ja vielä sanonut, että minun etenkin pitää tunteman Suomen maantietoa."
"Mutta mitenkä sinä sen muistit, kosk'ei Mandikaan muistanut, vaikka on niin ahkeraan koulua marssinut."
"Minä, näes, luen ainoastaan vähän, niin täytyyhän sen sitten päässä pysyä, mutta sisaresi lukee niin paljon, ett'ei mahdu muistiin."
"Hm — Mikä siis on parempi, lukea vähän taikka paljon?"
"Mistä minä tiedän, kysy oppineilta."
"Minun mielestäni on viisainta" —
"Että riennämme jäälle luistelemaan, jotta sitten ennätämme ajoissa kotia", sanoi Kerttu ja juoksi samassa jäälle, jossa hän sitoi kiireesti luistimet jalkaansa ja kiiti sitten jäätä pitkin niin nopeaan, että Eliaan ja Mandin oli vaikea häntä saavuttaa; vaan sitten kuitenkin kaikki katosivat tuohon kirjavaan joukkoon, joka jäällä oli luistelemassa.
Sillä välin, kuin nämät nuoret jäällä olivat luistelemassa, istui Teinin leski hetkiseksi pieneen kammariinsa keinutuoliin levähtämään. Hän oli juuri saanut joululeivoksensa hyvään alkuun ja nyt hänellä oli vähäinen lepohetki. Hänen ajatuksensa lensivät monta vuotta taaksepäin — hän muisteli montaa, montaa joulua, jolloin miehensä vielä eli, jolloin Erkki ensi kerran joulukuusen näki sekä miten lapsi sitten vuosi vuodelta enemmän ymmärsi iloita joulupuusta. Sitten ajatteli hän tuota pitkää vuosijonoa, jonka hän oli yksin elänyt lastensa kanssa, ja niitä monia huolia — niin, huolet, ne nyt olivat kaikki ikään kuin usvan peittäminä. Hän näki vain kaksi kirkasta valopilkkua, jotka hänen elämäänsä sulostuttivat, ja ne olivat hänen lapsensa. He olivat aina tuottaneet iloa äidillensä. Josta enemmän vaivaa näemme, se meille rakkaammaksi, kalliimmaksi tulee, ja niinpä Erkkikin äidilleen oli, jos mahdollista, vielä rakkaampi kuin Kerttu, sillä tyttönen oli aina äitinsä silmäin alla, mutta Erkki oli maailmalla jo pienestä. Äiti oli monta yötä valvonut, hartaasti rukoillen poikansa puolesta, rukoillut, että Jumala häntä suojaisi ja varjelisi kaikista vaaroista, ja varmaankin äidin rukous oli kuultu, sillä oikeimpa kunnolliseksi tämä poika oli kasvanut.
Äidin näin ajatellessa menneitä vuosia, oli aika jo kulunut hänen huomaamattansa niin, että luisteliat palasivat.
Elias seurasi Kerttua sisään, sanoen: "Tässä hän nyt on, viivyimmekö liian kauan?"
"Ette. En vielä odottanutkaan teitä; kumma, miten pian aika joutui. Katsokaas vain, johan taikinakin nousee partaittensa ylitse, hyvä että tulitte."
"Kiitos hyvästä seurasta, Kerttu, ja hauskaa joulua teille kaikille! Huomenna tulen katsomaan, minkälaiseksi Erkki on muodostunut lukukauden ajalla."
Elias läksi ja leski tyttärineen rupesi leipomaan. Kun saivat viimeiset nisuleivät leivotuiksi, sanoi äiti: "Minä lähden panemaan uuniin valkeata, leivo sinä tortut. Leivät ovat hyvässä nousemisessa, mutta kyllä se tarpeen onkin, sillä päivä on jo puolessa. Kun vain ehtisimme saada kaikki valmiiksi siksi, kuin Erkki tulee."
"Kyllä saamme, jahka olen tortut leiponut, rupean siivoamaan huoneita."
Äiti meni panemaan uuniin valkeata ja Kerttu leipoi ja täytteli torttuja. Pian ne tulivat leivotuiksi. Hän kantoi pellit leivoksineen kyökkiin, joka oli kylmä, sekä rupesi sitten asettelemaan etukammaria kuntoon. Edellisenä päivänä hän jo äitinsä kanssa oli molemmat huoneet siivonnut, mutta nyt oli leipomisen takia vielä vähän epäjärjestystä syntynyt.
Kun Kerttu oli huoneet siivonnut, rupesi hän naputtelemaan äsken valmistuneita uutimia etukammarin nurkkaan, johon puuseppä oli asettanut niitten kannattimen. Sitten pyyhki hän vielä tomun suuresta peilisatullista, joka oli piirongin päällä, ja asetti murattiköynnöksen sievästi sen yläpuolelle seinään. Sitten tarkasteli hän huonetta, näyttäisikö se hauskalta, ja niin hauskalta se tosiaankin näytti, ett'ei Kerttu sitä palatsiin olisi vaihettanut. Varsinkin tuo nurkka, jota hänen ahkeralla kädellään ommellut uutimet koristivat, näytti sievältä.
"Kerttu, tuo tänne nisukakku-pellit, uuni on lakaistu jo", kuului äiti huutavan ja tyttö riensi takakammariin sekä vei sieltä pulleiksi nousseet nisukakut pellineen kyökkiin.
Kun nisuset olivat kypsät ja kellertävinä peitteensä alla ja tortut paraikaa uunissa, au'aistiin kyökin ovi äkkiä ja Erkki astui sisään.
"Erkki! Hyvänen aika, kun emme ollenkaan kuulleet!"
"Tulin aivan hiljaa ja sitten tunsin niin tavattoman makean lämpimän leivän hajun, että sen mukaan heti tiesin tulla tänne."
"Voi hyvänen aika! Kerttu, vie Erkki kammariin; torttumme ovat uunissa, minä kohta saan ne kypsiksi ja tuon sinulle lämpimäisiä. Voi oma poikani, kun nyt todellakin olet kotona!"
"Äiti, me istumme täällä vain, niin kauan kuin tortut kypsyvät."
"Ei suinkaan, sinä saat häkää, et sinä tällaisiin ole tottunut."
"Kyllä minun hyvin sopii olla täällä, koska äitikin on. No, katsotaan torttuja nyt, etteivät pala."
"No niin, ole nyt sitten täällä, kyllä se on hauskaa."
"Minä katson uuniin, äiti juttelee Erkin kanssa, kyllä minä osaan paistaa", sanoi Kerttu.
Tortut saatiin valmiiksi ja sitten laitettiin kahvia. Uunin hiiluksella pannu pian kiehui. Erkille maistui kahvi sekä äidin ja siskon leivokset niin hyvältä, tuon pienen kodin kahvipöydän ääressä, ett'ei hän mielestään sellaista kahvia eikä sellaisia leivoksia ollut sitten maistanut, kuin hän kotoaan lähti.
Siinä he nyt istuivat kahvipöydän ääressä juttelemassa. Kerttu kertoi luistinretkestänsä sekä uusista uutimista, jotka hän jouluksi oli saanut valmiiksi ja Erkki puhui tutkinnoistaan, jotka hän oli suorittanut sekä että hän Juhannukseksi aikoi päästä papiksi. "Ja huomenna ai'on ensi kerran saarnata täällä kirkossa", lisäsi hän vielä.
"Sinäkö! Ja minä saan siis todellakin kuulla sinun julistavan Jumalan sanaa seurakunnallemme! Oi rakas poikani, tämä on joululahja sellainen, ettei suinkaan mikään äiti parempaa ole saanut. Vaan sinun täytyy oitis mennä provastille asiasta ilmoittamaan."
"Sen olen jo tehnyt, äiti kulta. Minä jo muutamia päiviä takaperin ilmoitin sen hänelle; mutta täytyy minun kuitenkin mennä kysymään, suostuiko hän pyyntööni."
"Mutta pitäisihän sen oleman sanomalehdessäkin. Se äsken juuri tuotiin, vaan minä en sitä silloin joutunut katsomaan, kun äiti huusi leipiä kypsentämään."
Sanomalehti otettiin esiin. "Kas, onhan siinä oikein tuossa alussa: Joulupäivänä saarnaa suomal. puolip. saarnan kello 1/2 10 ylioppilas Erkki Teini. Oikein se on siinä sinun nimesi! Mitähän nyt sanovat meidän vuokralaiset ja kaupunkilaiset? — Oi sentään, että minun silmäni sinun näkevät saarnastuolissa! En sellaista iloa luullut näkeväni." Äiti rupesi ilosta itkemään.
"Äiti hyvä, olen sitä jo kauan tuuminut, mutta en tahtonut mitään puhua, ennenkuin nyt vasta, sillä minä pelkäsin, että jokin este olisi saattanut tulla, joka olisi toivomme tehnyt tyhjäksi".
"Kyllä se olikin paras, sillä nythän tämä on oikea joululahja meille", sanoi Kerttu.
"Niin, paras joululahja, minkä olisin saattanut saada. Ei sellaista joululahjaa moni äiti saakkaan."
Tunnit kuluivat joutuisaan ja Teinin lesken kammarissa sytytettiin lamput ja kynttilät. Pienoinen joulukuusikin paloi etukammarissa. Joululahjoja heillä ei ollut useita, mutta vähän kuitenkin. Erkille oli äiti kutonut lämpimät sukat ja Kerttu oli ommellut paitoja ja kauluksia, jotka hän sitten itse oli silittänyt kiiltäviksi. Erkki oli ostanut kirjan äidilleen sekä Kertulle. Siinä joululahjat kaikki. Niistä näkyi kuitenkin, että he kukin rakkaudella olivat muistaneet toisiansa.
Kerttu aikoi nyt mennä pöytää kattamaan, mutta samassa jotakin tömähti ovea vastaan sen ulkopuolella. Erkki juoksi katsomaan; siellä ei ketään näkynyt, mutta paketti, jonka päällekirjoitus oli Kertulle, löytyi oven takana. Kerttu sen aukaisi ja siinä oli Runebergin "Hanna" korukansiin sidottuna.
"Katsoppas vain, muualta tullut lahja", sanoi Erkki. "Keneltä sisarkultani tämän on saanut?"
"Jollen sinulta, niin en tosiaankaan tiedä", sanoi Kerttu, mutta hänen punastuvat poskensa kuitenkin ilmaisivat, että hän aavisti, keneltä lahja tuli. Iloisena ja tyytyväisenä läksi hän nyt kattamaan illallis-pöytää ja hetken perästä tuli hän käskemään äitiänsä ja veljeään ruoalle.
Illallisen jälkeen äiti lastensa kanssa veisasi jouluvirren ja sitte
Erkki vielä luki iltarukouksen, jonka jälkeen he menivät levolle.
Joulu-aamuna äiti läksi lapsinensa kirkolle. Erkki meni sakaristoon, mutta äiti ja tytär kirkkoon, joka oli väkeä täynnä. Kun leski lähestyi sitä penkkiä, jossa hän tavallisesti oli istunut, tekivät penkissä istujat kohta nöyrästi tilaa ja leski ajatteli: "tämä on poikani tähden — mitäpä he minulle, köyhälle leskelle, muuten tilaa tekisivät".
He istuivat penkkiin, siunasivat, ja äiti rukoili hartaasti, että Jumala antaisi voimaa ja taitoa Erkille, jotta hän saattaisi niin julistaa Herran sanaa, että se ihmisiä ohjaisi oikealle tielle. Kun hän näin oli huokauksensa korkeuteen lähettänyt, katsoi hän ympärilleen. Kirkko oli valoisa ja ihmisiä oli tullut läheltä ja kaukaa. Kävellen ja ajaen olivat he rientäneet joulujuhlaa viettämään, kuten aina ennenkin, mutta lesken mielestä kaikki nyt olivat tulleet hänen poikansa tähden, kuullaksensa, kun hänen poikansa saarnasi. Kukapa ei sitä olisi tehnyt, rientänyt vaikka mimmoisen pyryn lävitse. — Hän ajatteli, että muut olisivat tehneet kuten hänkin. Kaikki ihmiset nyt katsoivatkin juuri häneen ja Kerttuun, net varmaan ajattelivat, että he olivat onnellisimpia ihmisiä maan päällä. Kentiesi eivät aivan väärässä olleetkaan. Näin äidin ajatukset pyörivät lemmikkinsä ympärillä, kunnes poika astui saarnastuoliin. Silloin hän pani kätensä ristiin ja kuunteli levollisena saarnaa. Hän oli poikansa puolesta rukoillut ja oli varma siitä, että Jumala tuon rukouksen oli kuullut.
Tyytyväisenä läksi hän taas Jumalan palveluksen loputtua kotiansa, sillä yksinkertaista ja selvää sanaa oli Erkki saarnannut, eikä sellaista, kuin moni harhaoppinen tähän aikaan.
Päivällä tuli Elias Teinin perheen luo ja onnitteli Erkkiä, joka jo noin pitkälle oli ehtinyt. "Koska minä näihin asti ennätän sinun jälkiäsi seurata?" sanoi hän.
"Ei siihen tarvita paljoakaan aikaa, kyllä sinä saarnaan pääset", vastasi Erkki.
"Mutta minä en tahdo, ennenkuin sitte vasta, jahka jo pian papiksi tulen. Niinhän sinäkin teit ja Kerttu sanoo aina, että kaikki on parasta, mitä sinä teet."
"Vai niin, sitte hän varmaankin arvoni laskee liian korkealle."
"Niin — nyt taas. Olet sinä hyvin kummallinen. Enhän minä sillä tapaa ole sanonut koskaan."
"Noh, sopikaa pois. Kerttu, tuleppas näyttämään tuota kaunista joululahjaasi, josta emme tiedä, mistä se on tullut."
"Pukki sen toi", niin minulle aina ennen vakuutettiin, kun lapsena lahjoja sain, ja siihen selitykseen ai'on vieläkin tyytyä", sanoi Kerttu, tuodessaan kirjansa esille.
Elias katsoi sitä, kysyen: "Pidätkö tuosta kirjasta?"
"Pidän. Olen lukenut sen jo kertaaseen, mutta ai'on vielä toiseen kertaan sitä lukea." Kerttu kyllä aavisti, kenen antama kirja oli.
Joululomalla Elias usein kävi Teinin perheessä, sillä hän viihtyi erinomaisen hyvin. Joskus sai, hän Mandi sisarensakin mukaansa, mutta vain harvoin, sillä Mandi, joka oli varakkaan tirehtöörin tytär ja ylellisyyteen taipuvainen, ei viihtynyt näitten ahkerien ja vaatimattomien ihmisten parissa.
Joutuisasti lyhyen joululoman päivät riensivät loppuun ja nuorukaiset läksivät pois, Elias lukioon, tullaksensa keväällä ylioppilaaksi ja Erkki Helsinkiin, pyrkiäkseen papiksi Juhannukseksi.