II.
Kevättuuloset suhahtelivat kaupungin lehtokäytävien siimehikkäissä puissa. Nuori vehreys levitti herttaista kevättuoksua laajalle. Juhannuslehdossa käveli herroja ja naisia hienoissa puvuissa. He olivat nauttimassa kevätpäivän raitista ilmaa, vaan toisia ihmisiä hyöri ja pyöri niin, etteivät huomanneetkaan sitä suloa, mitä luonto tarjosi, sillä siihen heillä ei ollut aikaa. Nämät olivat ne, jotka kaupungissa muuttoa tekivät kesäkuun ensi päivänä. Pitkin kaupungin katuja kulki pitkät jonot muuttokuormia ja ihmisiä, jotka kantoivat, mitkä tuolia, peiliä, kasvia y. m.
Teininkin lesken taloon nämä hommat ulottuivat, sillä Eliaan isä oli saanut tirehtöörin viran Helsingissä ja oli myöskin muuttopuuhissa. Toisia muutti hänen sijaansa. Eräs keski-ikäinen, naimaton kauppias oli katsonut lesken huonerivin itselleen sopivaksi ja kauppaliikkeelleen etuisaksi sekä oli siis vuokrannut huoneet.
Elias oli päässyt ylioppilaaksi ja saanut valkoisen lakin. Hän oli näinä viimeisinä päivinä tavan takaa käynyt lesken luona. Asioita karttui kovin runsaasti, mutta Kertulla tavallisesti oli niin kiire, ettei hän Eliaan kanssa joutunut pitkiä puheita pitämään. Nyt Elias taas tuli Teinin lesken luo, vaan kun Kerttu oli ulkona, kaupungissa asioilla, kysyi hän maltittomasti:
"No milloinka hän kotia tulee? Tuleeko jo pian?"
"Ei suinkaan hän kauan viivy. Olisiko teillä mitään asiaa hänelle?
"Olisi kyllä."
"Enkö minä saata asiaanne toimittaa?"
"Noh, ette juuri nyt. — Kyllä minun tarvitsee häntä tavata."
"Nuori herra istuu sitten, kyllä hän pian tulee." Leski lähti toimiinsa ja Elias käveli huoneessa edes takaisin, katsoi kelloansa tavan takaa sekä hyräili jotakin nuottia. Pöydällä kukoisti kaunis punainen ruusu ja Elias katseli sitäkin ajan vietteeksi — hän käänteli kukkaruukkua ja tarkasteli sitä joka puolelta, ikään kuin hän olisi etsinyt siitä jotakin erinomaista, tahi luullut sen joksikin muuttuvan, mutta semmoisenaan se kukkaruukku vain pysyi. Siinä maltittomana istuessaan kuuli hän vihdoin Kertun tulevan ja riensi ovea aukaisemaan,
"Kah, sinäkö täällä olet! Etpä usko, kuinka kaunista siellä ulkona on; en koko päivänä tahtoisi sisälle tulla, jos vain olisi ulkona sopivaa työtä."
"Kyllä minä toimitan sinulle hauskaa työtä, siksipä juuri olen täällä sinua odottamassa. Mandi ja minä olemme muutamien muitten kanssa päättäneet mennä krokettipalloja lyömään ja tahtoisimme sinua mukaan. Juoksupojan olen jo edeltäpäin lähettänyt sinne palloja viemään."
"Kiitoksia paljon, olisi se kovin hupaista, mutta en tiedä varmaan, saatanko tulla, sillä minun on kovin kiire; on ommeltavana liinavaatteita, joittenka täytyy välttämättömästi tulla valmiiksi siksi kun Erkki Turusta pappina kotia palaa. Hän lähtee sitten oitis apulaiseksi jonnekkin ja vaatteet pannaan hänen mukaansa. Ei tiedä vielä, kuinka kauas hän määrätään."
"Kuules, minä lähden huomenna, enkä sitten enään tule sinua pyytämään. Erkki on sentään onnellinen — sinä istut ennen ompelemassa hänelle, kuin tulet viimeisenä iltana, kuin minun näet, meidän kanssamme huvittelemaan."
"Sinä olet ihan väärässä. En minä hetkeäkään tuumi, kumpaa halukkaammin teen, vaan mitä minun on tekeminen."
"Tietysti teet sitä, mitä sinua haluttaa."
"Joka vain haluansa tyydyttää, kyltyy pian huveihinkin."
"Koska sinä noin tuumivaksi olet tullut?"
"En ole tietääkseni ollut kevytmielinen koskaan, enkä usko, että sinäkään sitä tahdot sanoa. Olet pahalla tuulella, mutta sitä et saa olla. Ehkä tulen mukaan — saatanhan ommella vielä ahkerammin sitten taas, ovathan aamut valoisat ja illat pitkät."
Kerttu meni äidilleen ilmoittamaan, että Elias tahtoi häntä huviretkelle. "Mihinkä nyt sitte menette?" kysyi äiti.
"En tullut kysyneeksi, kun ajattelin, ett'en kentiesi joutuisi, kun niitä Erkin paitoja vielä on monta valmistamatta."
"Jahka minä kysyn, minnekkä lähtevät." Äiti ja Kerttu menivät Eliaan luo ja äiti kysyi, minne mentäisiin.
"Luusoorin mäelle lähdetään. Siellä saamme vähän virvoituksiakin. Älkää nyt antako kieltävää vastausta, ken tietää, koska minä olen tilaisuudessa pyytämään Kerttua huvimatkalle."
"Mene sinä vain, Kerttu. Te, Elias, olette aina ollut hyvä meidän tytölle, joka kuitenkin on ylen vähän saanut nauttia niitä iloja, mitä toisille nuorille on tarjona. Mutta kuten ennenkin, varoitan teitä, ett'ette kauaa viivy. Olen aina voinut luottaa teihin."
"Ja saatte sen tehdä vastakin."
"Kiitoksia, äiti!" sanoi Kerttu. "Nyt saamme hauskan retken, kun ilmakin on noin ihana."
"Tuletko oitis? Meillä on jo tyttöjä odottamassa."
"Tulen, puen vain ylleni."
"Minä menen siis sanomaan, että tulet. Hyvästi!"
"Sinä nyt taas viivyit siellä matamin luona", sanoi Mandi, joka kumppaneineen seisoi pihalla. "Ai'oin juuri tulla sinua hakemaan. Mitä siellä nyt taas kursailtiin — eikö Kerttu tullutkaan?"
"Kyllä hän oitis tulee."
"Ehkä saat hänestä svägerskan" — sanoi eräs nirppanenäinen tyttö.
"Kas, miten Helmi on ivallinen. Elias vain sen vuoksi tahtoo häntä mukaan, että hänen tulee Kerttua sääli, sillä tytön täytyy aamusta iltaan ahkerasti olla työssä."
"Onko hän tuon matamin tyttö, jonka luona te asutte?" kysyi eräs Nanni niminen tyttö.
"On", vastasi Mandi, "ja hän on leikkinyt meidän kanssamme pienestä tytöstä. Nyt, kun huomenna muutamme pois, tahdomme, että hänkin tämän viimeisen kerran, kun huvittelemaan menemme, tulee mukaamme."
"Hän on siis vain tuollainen matamin tyttö", sanoi Helmi ja rupesi hyräilemään:
"Ostat hatun, ostat kapan, röökinäksi muodostut. — Uh, kuinka on kuuma tänään! Olisin halusta jättänyt sadetakkini kotia, mutta mamma vaati minua ottamaan sen mukaani illan vuoksi. Hän arveli, että ilma kävisi kosteaksi. Ehkäpä tuo Terttu eli Kerttu, tahi miksikä häntä nimitit, ottaisi kantaaksensa tämän, kun antaisin hänelle pienen juomarahan."
"Mitä tuumitkaan!" huudahti Mandi.
Elias katsoi harmista säihkyvillä silmillä Helmiin ja lausui: "Te olisitte todellakin hyvin kohtelias sille tytölle, jolle me olemme koettaneet hankkia lepopäivän. Kantaa teidän takkianne, se ei saa tapahtua! Ennen —".
Hän ei saanut jatkaa, sillä samassa Kerttu jo tuli. Hän oli niin sievän, iloisen ja raittiin näköinen, että sekä Helmi että Nanni ihmeekseen häntä katselivat. Pieni veitikkamainen hymy hänen huulillaan lisäsi myöskin hänen kauneuttaan. Kerttu oli kuullut loppu-osan noitten nuorten keskustelusta ja sepä hiukkasen häntä nyt huvitti.
Mandi esitti kumppaneillensa Kertun ja sitten läksivät matkalle. Tiellä lisääntyi heidän seuraansa vielä kolme nuorta herraa.
Kun vähän matkaa olivat kulkeneet, sanoi Kerttu hymyillen: "Ehkäpä minä saisin kantaa Helmi neiden takkia; minulla kentiesi on vähän enemmän voimia."
"Ei, ei suinkaan, mitäpä te paremmin jaksaisitte."
"Kyllä maar, eihän minun ole ollut vara elää niin hienosti kuin teidän."
Helmi oli aivan häpeissään, mutta nuoret herrat riensivät ottamaan hänen takkinsa ja Helmi unohti pian tukalan asemansa siitä ilosta, että herrat kilpailivat hänen takkinsa kantamisesta.
Kun Luusooriin tulivat, alkoivat he krokettia lyödä ja sitä tehtyänsä vähän aikaa, rupesivat kahvia juomaan, ja sitten leikkivät taas siksi, että oli aika lähteä kotia. Hauskaa heillä oli ollut, eikä kukaan enää muistanut, että Kerttu oli vain "matamin tyttö", sillä hän oli niin sievä ja herttainen, niin viehättävä, että sekä herrat että naiset häneen mieltyivät.
Muut herrat paitsi Elias, menivät saattamaan Helmiä ja Nannia heidän kotiinsa. Elias, joka seuraavana päivänä oli muuttava Porista, läksi kotia suorastaan, mutta Kertun hän kuitenkin saattoi hänen äitinsä luo, jotta samalla saattaisi jäähyväiset sanoa.
Tultuansa Teinin lesken luo, ei tämä ollutkaan etukammarissa. Kerttu käski Eliasta istumaan ja meni äitiänsä keittiöstä etsimään. "Minä tulen oitis, pesen vain käteni ensin ja pistän puhtaan vyöliinan eteeni", sanoi äiti, joka oli perunoita kuorimassa. "Panen teevettäkin tulelle ensin, ehkä se kyllä hyvältä maistuisi".
"Ei hän joudu viipymään."
"Soo, soo, no, kyllä minä pian tulen."
Kerttu meni jälleen Eliaalle seuraa pitämään. Elias istui pöydän ääressä ja katseli ruusua, joka siinä kukki, sekä sanoi, kun Kerttu tuli: "Kuules, anna minulle muistoksi tuo puolipuhjennut ruusu. Minä tulen joskus vaihettamaan sitä täydesti puhjenneeseen, jos saan."
Kerttu otti sanaakaan sanomatta kukan ja antoi sen Eliaalle.
Kun äiti tuli sisälle, oli ruusu Eliaan napinlävessä. Äiti kiitti Kertun puolesta kaikesta siitä hyvästä mitä Elias oli osottanut Kertulle ja sitten sanottiin jäähyväiset.
Seuraavana päivänä läksi tirehtööri perheineen pois ja kauppias P. tuli hänen sijaansa.
Teinin leski oli taas tavallisissa toimissaan ja Kerttu ompeli liinavaatteita Erkille, mutta neula, jolla hän tavallisesti ahkeraan työtä teki, lepäsi nyt välistä hänen käsissään ja hän istui miettiväisenä. Vihdoin aukaisi hän akkunan. Kesätuulonen suhahteli sirenipuitten latvoissa — se suhahteli niin kummanlaisesti Kertun mielestä. Kuiskailiko se: "hyvästi, iäksi hyvästi!" — vai kuiskasiko se: "hyvästi, me tapaamme toisemme jälleen!" — tästäpä ei Kerttu saanut selkoa.
— — — — — — — — — — — — — — —