2. ORPO.
Tyrvään pitäjässä Meskalan kosken rannalla oli pieni mökki. Siinä asui korpraali Teräsen leski kolmentoistavuotisen tyttärensä kanssa. He olivat suuressa köyhyydessä. Teräsen Riika (se oli lesken nimi) oli heikko ja kivulloinen. Kun hän oli terve, silloin ei heillä ollut puutosta, sillä Riika oli taitava kaikenlaisessa ompelutyössä.
Riika oli lukkarin tytär. Jo pienuudesta oli hän Tuomelan patruunan äitivainajalla ollut kasvattina, kunnes joutui naimisiin Teräsen kanssa. Riika oli nuorena ollut ihana ja miellyttävä tyttö. Siihen aikaan, jolloin hän oli Tuomelassa, eli vielä nykyisen patruunan velivainaja, luutnantti Kaarle. Tämä nuorukainen oli silloin Riikaan kovin rakastunut, mutta se rakkaus ei ollut vanhan patrunessan mielen mukaan, ja kun luutnantti läksi Venäjälle, vaati patrunessa Riikaa naimisiin Teräsen kanssa. Vaikka Riika oli tottunut kaikki aina tekemään emäntänsä käskyn mukaan, tuntui kuitenkin tällä kertaa käsky kovalta; mutta kaukana oli ystävä, joka häntä olisi suojellut. Hän taipui patrunessan tahtoon; ja kun luutnantti saapui taas kotiin ja kyseli Riikaa, sanoi patrunessa: »Riika on naimisiin joutunut. Hän on saanut rehellisen miehen, joka on hänen vertaisensa.» Silloin oli luutnantti vaalistunut ja sanonut: »Oi äiti, minun vertaisekseni hänet kasvatitte; miksi minulta hänet ryöstitte?» Eikä siitä asti ollut luutnantilla tervettä päivää, ja pian hän makasi vaaleana ja kylmänä. Hänen vanha äitinsä seurasi pian hänen jälkiänsä, ja kuolinvuoteellansa hän sanoi: »Mitä Jumala on yhteen saattanut, ei pidä ihmisten erottaman. Eri säädyn ei pidä estämän rakastavia toisiansa saamasta, jos vain ovat samalla sivistyksen kannalla. Minä olen erehtynyt, koska olen erottanut kaksi rakastavaista sydäntä; se on minulle paljon maksanut.»
Nyt he makaavat, äiti ja poika, rauhassa, ja Teränenkin on kuollut, mutta Riika asuu tyttärensä kanssa tuolla pienessä mökissä, — hän, joka kentiesi oli luotu Tuomelan kartanon emännäksi.
Nyt oli syyskuun alku. Ilta oli pimeä, eikä yhtään kynttilää ollut
Riikan huoneessa; ainoastaan takassa paloi vielä vähäinen valkea, jolla
Riika oli keittänyt kehnonpuolisen illallisensa. Hän oli ollut
Tuomelassa pellavia lihtaamassa, ja se oli hänen heikolle ruumiillensa
raskasta työtä. Väsyneenä hän vaipui vuoteellensa ja nukahti.
Kekäle takassa oli sammumaisillansa. Riikan tytär, nuori Niini, puhalsi kekälettä, ja valkea loisti taas kirkkaammin. Hän otti kaksi kirjaa ja luki tulen loistossa sieltä ja täältä vuorotellen molempia. Äiti heräsi unestansa ja sanoi: »Niini, varo silmiäsi! Aina, aina sinä luet. — Mitä on kaikki lukeminen auttanut minua?» puhui hän itseksensä. »Mitä luet, lapsi?» sanoi hän Niinille.
»Lännetärtä ja Runebergin runoelmia», vastasi Niini.
»Niin, niin!» sanoi Riika. »Runebergin runoelmat — ne antoi *hän* minulle. Se oli silloin, ne ajat ovat olleet ja menneet. — Miksi opetin lapseni ruotsia lukemaan? Sinä olet suomalainen tyttö, lue suomalaista raamattuasi, lapsi. Jumalan sana on ainoa lohdutus, kun kärsimme täällä maailmassa, ilman sitä vaipuisimme mitättömiksi. Sinä olet köyhä lapsi ja saat vielä ehkä kärsiä paljonkin elämäsi matkalla».
»Olen mielelläni lukenut pientä raamattuani», — vastasi Niini, — »mutta en sitä aina halua lukea, ja nyt katsoessani Lännetärtä, jonka sain Tuomelan Helmiltä, sattui eteeni erittäin kaunis runoelma Mustalaispojasta. Minä nyt olen tässä koettanut, kuinka se kuuluisi meidän kauniilla suomenkielellämme. Tahdon teille, äiti, lukea ensi värsyn.» — Ja Niini luki, niinkuin sanat kuuluivat hänen käännöksessänsä:
»Etelässä kaunis Spanja, Spanja on mun kotimaa; siellä lehevä kastanja Ebron rannall' humuaa; mandelkukat punertavat, hedelmöitsee viinipuu; siellä ruusut kaunihimmat, siellä kirkkahampi kuu».
»Niin, niin!» sanoi Riika. »Siellä ruusut ovat kaunihimmat, siellä — siellä — sinä minun sydämmeni ainoa rakastettu täällä maailmassa, ehkä pian näemme toisemme —»
»Äiti, hyvä äiti, miksi olette välistä niin kummallinen?» kysyi Niini.
»Mikä teitä vaivaa? En ymmärrä puhettanne.»
»Sinä olet lapsi, Niini, etkä ymmärrä, vaikka äitisi sinulle kertoisi kaikki kärsimisensä maailmassa ja kaikki ilonsa. Mutta nyt joudu levolle, lapsi, äitisi ei voi hyvin ja iltayön lepo on ruumiille paras.»
Niini meni levolle, mutta hänen silmiinsä ei tullut unta. Hänen ajatuksensa lentelivät kauas ahtaasta mökistä. Hän ajatteli kaunista Espanjaa, josta hän oli lukenut, ja muisti samassa myös kiitettyä K—n pitäjää Hämeenmaassa, josta hän oli kuullut Tuomelan lasten paljon puhuvan. Hän ajatteli: »Voi jospa kerran pääsisin sinne, noille Hämeen korkeille kunnaille! Siellä laulaisin, jotta laaksot kajahtelisivat!» Näin ajatteli Niini ja oli onnellinen ajatuksissansa. Hän istahti vuoteellensa, ja mustat silmänsä kiilsivät kuun valossa. Mutta mikä loiste näkyi tuolta mökin akkunasta? Niini sen jo arvasi. Se tuli ravustajien pärevalkeista. Niitä aina syysöisin näkyy Meskalan kosken ympärillä. Niini katseli rapuvalkeita ja kuunteli sirkkaa, joka lauleli takankolossa. Moni ison kartanon lapsi olisi kamalana pitänyt sirkan sirinää, mutta Niinille se oli vanha tuttu. Se oli hänen kumppaninansa yksinäisyydessä, se oli hänen lapsuutensa ystävä.
Niinin katsellessa pärevalkeita ne lähenivät ja joutuivat ohitse, mutta tuossa taas tuli joukko rannalle, päresoitot kädessä. Niini tunsi nuot ravustajat, ne olivat Tuomelan lapset. Mutta kukapa tuo vieras nuori tyttö oli, joka kuului heidän seuraansa? Niini muisti kuulleensa, että Tuomelan patrunessa oli tullut kotiin ja tuonut nuoren sisarensa kanssansa, ja hän päätti vieraan neitosen patrunessan sisareksi.
Valkeat katosivat vihdoin, ja Niini läksi levolle ja nukkui. Aamulla oli kello viisi, kun hän heräsi äitinsä vaikeroimiseen ja kysyi: »Oletteko, äiti, sairastunut?»
»Olen», vastasi Riika. »Rinnassani on kova polte. Jos vain tulisi päivä, lähettäisin sinut Tuomelaan lääkettä hakemaan itselleni.»
Niini hyppäsi vuoteeltansa ja puki pikaisesti yllensä, sanoen: »Äiti, minä menen oitis Tuomelaan.»
»Ei, lapseni», sanoi Riika, »patrunessa ei vielä ole ylhäällä».
Kun päivä vähän hämäröitsi, läksi Niini Tuomelaan. Hänen sydämmensä tykytti. Kiiruusti hän astui, tavan takaa pyyhkiellen esiliinallaan silmiänsä. Herrasmies ajoi hänen sivutsensa Tuomelaan päin. »Voi jospa olisin päässyt tuolla hevosella!» ajatteli Niini, mutta se oli jo mennyt. Niini rupesi juoksemaan, ja pian hän oli joutunut kartanoon. Hän meni kyökkiin, ja tuossapa oli sama neito, jota hän eilen oli katsellut rapuvalkean loistossa. Se olikin, kuten Niini oli arvannut, patrunessan sisar Maaria.
Maaria kuori rapuja kyökissä Niinin tullessa. Tyttö pyysi saada patrunessaa puhutella.
»Nuotkin ovat aina pyytämässä», ärjäsi kyökkipiika. »Ei nyt kukaan joudu patrunessaa kutsumaan, täällä on vieraita. Tule toiste.»
»Äitini on sairas», valitti Niini, »pyytäkää häntä pian, pian».
»Aina se on sairas», mutisi kyökkipiika. Mutta Maaria, joka näki tytön tuskan, lausui lempeällä äänellänsä: »Minä menen toimittamaan sinulle apua, lähde vain kotiin. Äitisi ehkä tarvitsee sinua.»
Niini kertoi nyt, miten kova polte oli hänen äitinsä rinnassa, ja itkien meni hän sitte kotiin.
Vieras, joka oli Tuomelassa, oli piirilääkäri Aarni Vakanen. Tohtori Vakanen oli etevimpiä miehiä. Hän oli virassansa muita taitavampi ja teki työnsä suurella tarkkuudella. Hän oli myös parhaassa iässänsä, ja hänen suora luonteensa miellytti kaikkia, mutta vielä ei kukaan neitonen ollut häntä sitonut kultakahleihinsa.
Tohtori Vakanen puhui paraikaa patruunan ja Eevan kanssa, kun Maaria tuli sisälle.
»Orpanani, tohtori Vakanen, ja vaimoni sisar», sanoi patruuna.
Tohtori tarkasteli vähän Maariaa, mutta pian hän oli unohtanut koko tämän kukoistavan tytön.
Maaria kääntyi Eevaan, sanoen: »Teräsen tyttö oli täällä ja sanoi äidillänsä olevan kovan poltteen rinnassa. Mitä apua olisi hänelle hankittava?»
Tohtori kuuli Maarian puheen ja kysyi: »Missä hän asuu? Kyllä minä menen häntä katsomaan.» — Saatuansa tiedon hän jätti hyvästi ja läksi kiiruusti ajamaan sinne. Eeva käski kyökkipiian mennä Niiniä auttamaan Riikan hoitamisessa.
Ei kauan viipynyt, ennenkuin tohtori tuli Tuomelaan takaisin. Hän pudisti päätänsä ja sanoi: — »Teräsen leski ei kauan elä. Mutta, Eeva hyvä, eikö ole mitään parempaa hoitajaa kuin tuo suurisuinen piika, jonka sinne lähetit?»
Eeva tuumaili, mutta ei muistanut ketään sopivaa. Silloin Maaria sanoi:
»Kyllä minä menen häntä hoitamaan.»
»Mene vain», lausui Eeva, »kyllä se on hyvä, että Riika parka saa jonkun ymmärtäväisen ihmisen kanssa puhua; hänellä ei ole sopivaa puhekumppania vertaistensa seassa».
Tohtori katsoi epäillen Maariaan ja sanoi sitte: »Joka paraiten loistaa tanssisalissa, se on usein kehnoin hoitaja sairashuoneessa.»
Maarian posket punastuivat. Häntä harmittivat nuot tohtorin sanat, ja hän vastasi: »Paremman hoitajan puutteessa pidän kumminkin päätökseni ja lähden Niiniä auttamaan.» Ja Maaria läksi. Hän tuli Riikan mökkiin, jossa Niini istui äitinsä vuoteen ääressä itkien. Maaria pani kätensä hänen olallensa ja kuiskasi hiljaa: »Niini hyvä, minä tulen auttamaan sinua äitisi hoitamisessa. Maija saa mennä kotiin.» Maija meni, ja Maaria jäi lohduttamaan tyttöä.
Niini itki katkerasti ja sanoi: »Äitini, rakas äitini, mihinkä joudun, jos kuolette?»
»Jumala on orpoin isä», vastasi Maaria.
Riika katsoi kummastellen tuota kaunista neitosta ja lausui: »Niin nuori ja sentään jo niin vahva luottamus Jumalaan. Oletteko papin tytär?»
»Olen», vastasi Maaria.
»Niin se on», vakuutti Riika, »Jumala on orpoin isä; ja muista, lapseni, häneen turvata!»
»Miksi hän ottaa minulta äitini?» valitti Niini.
»Älä pyydä, mato, joka maassa matelet, hänen salaisia neuvojansa tutkistella», sanoi Riika, »vaan ota tyytyväisyydellä vastaan sekä murheet että ilot. Kaikki ne ovat meidän hyödyksemme.»
Näin kuluivat illat ja päivät mökissä. Maaria ja Niini hoitivat sairasta kaikella huolella, ja kun Riikalla oli paremmat hetket, antoi hän viisaita neuvojansa lapselleen. Neljä päivää oli Maaria ollut sairashuoneessa, kun Vakanen taas tuli rantamökkiin. Täällä oli kaikki käynyt hyvässä järjestyksessä, jonka Vakanenkin huomasi; mutta hän ei siitä mitään muuta maininnut, kuin että sairasta piti niin hoidettaman kuin tähänkin asti.
Vakasen mentyä Maaria jäi ihmettelemään tuota miestä, joka hänestä ei mitään piitannut. Se oli hänelle outoa, hänelle, jolle kaikki kilpailivat sanoa, mitä korviin olisi makeimmalta kuulunut.
Riikan hiljainen ääni herätti Maarian hänen ajatuksistansa. Riika pyysi istumaan. Samassa hän yskähti, ja kirkas veri virtaili hänen suustansa. Hän makasi nyt vaaleana vuoteellansa ja sanoi vähän aikaa levähdettyänsä: »Lapseni, jo jätän sinut ilman maallista turvaa. Ja muista myös, että puhdas maine on köyhän paras ja ainoa tavara. Jää hyvästi, pieni Niiniseni! — Minä tulen pian — pian — siellä on ilo loppumatta, lakkaamatta.» Ja huoneessa, jossa vastikään oli kuulunut sairaan tyytyväinen ääni, kuului nyt ainoastaan sirkan laulu ja orvon hiljainen itku. Riikan kärsimiset olivat loppuneet.