3. SEONNUT VYHTI SELVENEE.
Muutamia päiviä oli kulunut, Vilho äitinsä kanssa oli tullut kotiin kaupungista. He olivat olleet Mattilassa, ja äiti oli Vilholle puhunut Lukkarin Ullan jutut. Vilho ei kuitenkaan uskonut niitä. Hän vain nauroi äitinsä puhetta ja sanoi: »Sen on joku akka teille lörpötellyt.»
»Saatpa nähdä», vastasi emäntä.
Kotiin tultuansa Vilho meni heti torppaan, kampa muassa. Silkin hän jätti toistaiseksi. Vilho näki torppaan tullessansa Matin ja Heikin menevän tupaan. Hänen silmänsä mustenivat; epäluulon siemen oli jo hänen sydämmessään, vaikka hän ei sitä ennen huomannut. Vilho meni sisälle. Hän näki Annin punastuvan ja taas vaalenevan. Hän näki Heikin istuvan lavitsalla Annin lähellä, ja nyt luuli Vilho äitinsä puheen todeksi ja pahan omantunnon tekevän Annin vaaleaksi.
Matti kysyi vähän jäykästi: »Mitä Syrjän isännällä on asiaa?»
»Toin Annin kamman, jonka hän kaupungista tilasi», vastasi Vilho. Hän päätti antaa Annin maksaa kamman, sillä ei hän tahtonut toisen morsiamelle mitään lahjoittaa.
Anni oli vaalea ja hänen kätensä vapisi, kun hän otti kamman Vilhon kädestä ja maksoi sen.
Vilho meni heti taas kotiin. Anni näki hänessä muutoksen tapahtuneen, ja Vilho olikin muuttunut. Työtä hän teki niinkuin ennenkin, mutta oli näräinen ja kiivas. Hänen äitinsä huomasi sen myös ja ajatteli: »Jos saisi Vilhon naimisiin, ehkä kaikki sitte kävisi paremmin.» Mutta kun hän vain puhui Mattilan Hennasta, ärjäsi Vilho heti: »Minä en ikänä huoli naimisesta.» Sitte ei ollut äidin enää mitään sanomista.
Annin iloiset päivät olivat myös loppuneet. Eräänä iltana, kun hänen isänsä sanoi aikovansa ottaa vävyn, koska hänelle oli miehen apu torpassa tarpeen, hämmästyi Anni ja vastasi olevansa nuori vielä naimisiin menemään.
»Ole vaiti», sanoi isä. »Vävy tekee työnsä suuremmalla tarkkuudella kun palkkalainen. Olen havainnut lukkarin Heikin sinusta paljon pitävän, ja hän onkin kelvollinen ja sopiva mies.»
»Heikki kyllä on kelpo mies, mutta minä en häntä rakasta», vastasi Anni.
»Et sinä ymmärrä omaa hyötyäsi», lausui Matti ja läksi taas ulos töihinsä siinä päätöksessä, että Heikin vävyksensä ottaisi. Mutta eipä niistä tuumista tullut mitään. Tuo pieni pilvi, joka auringon hämmensi, oli pian pois haihtuva.
Matin mentyä Anni rupesi katkerasti itkemään. Hän tiesi, että mitä isä kerran oli sanonut, siitä ei hän luopunut. Juuri kun kyyneleet paraikaa virtailivat Annin poskille, tuli Syrjän emäntä sisälle. Anni pyyhkieli vyöliinallaan silmiänsä ja meni ulos tuvasta.
»Kuinka täällä jaksetaan?» kysyi Syrjän emäntä. Liisa ei siihen vastannut juuri mitään, jotain vain mumisi itseksensä. Hän oli vihainen emännälle. Hän muisti, miten rehelliseltä Vilho oli näyttänyt silloin, kun vertaili itseänsä metsän vakavaan honkaan. Emännän syyksi hän päätti sen, että Vilho ei sanaansa pitänyt, ja emännän syy oli sekin, että Annin posket olivat vaaleat. Kun emäntä vielä sanoi: »Mikä Annin on? Hän näyttää mielestäni niin surulliselta», silloin ei Liisa enää voinut harmiansa hillitä, vaan lausui: »Kyllä on suremisen syytä minullakin. Lapsi meidän oli iloinen kuin lintu laulaessa ja kukoistava kuin kukka kesällä, mutta nyt näette itse, miten vaaleaksi ja surulliseksi hän on muuttunut, ja se on poikanne syy. Viikko takaperin vain oli Vilho täällä ja todisti tahtovansa Annin vaimoksensa. Minä ja Matti olemme aina olleet Vilhon ja Annin ystävyyttä vastaan, mutta koska Vilho aina yhäti oli luja päätöksessään, niin uskoin minäkin vihdoin hänen puheensa. Puheesta sitä ennenkin on perää tullut, mutta hänen vakavuutensa olikin turhaa, näenmä, hänen rehelliset silmänsä valehtelivat. Sitä en silloin olisi uskonut.»
Emäntä alkoi monta kertaa puhua, mutta ei saanut suun vuoroa. Nyt hän sanoi: »Onko sekin poikani syy, että Anni on lukkarin Heikin morsian?»
»Ei sentään niin pitkällä olla», vastasi Liisa. »Isä kyllä sitä aina on tahtonut, mutta Anni ei unohda rakkauttansa niin pian kuin Vilho. Se on poikanne syy, että hän on ottanut Mattilan rikkaan Hennan ja hyljännyt köyhän lapsuudenystävänsä.»
»Hm», lausui emäntä, »tässä on joku sekoitus ollut. Vilho ei ikänä ole aikonutkaan Mattilan Hennaa naida, vaikka se olisi paremmin ollut minun mieleni mukaan, mutta Lukkarin Ulla minulle sanoi Annin olevan Heikin morsiamen. Minäkin sen luulin ja kerroin Vilholle. Hän ei sitä uskonut, mutta viime kerralla täältä tultuansa hän oli vallan toisenlainen kuin ennen ja sanoi minulle: 'Äiti, puheessanne oli kuitenkin perää.' Siitä asti hän on ollut äreä ja vallan muuttunut. Annista kuulin sanottavan, että hän oli vaalistunut ja aina itkusilmissä. Ajattelin sitte itsekseni, ettei onnellinen morsian niin olisi, ja päätin tulla kuulemaan, miten asian laita oli.»
»Nytpä sekainen vyhti selvenee», vastasi Liisa. »Lukkarin Ullapa Vilhonkin naimisesta meille jutteli.» Ja nyt hän puhui, mitä Ulla oli heille sanonut.
Syrjän emäntä lausui: »Olkoot nuoret onnelliset! Olisin kyllä halusta rikkaan miniän ottanut, mutta en sillä kuitenkaan tahdo lapseni onnea estää. Annikin on taitava tyttö, ja työ ja toimi talon rikastuttaa.»
Nyt tuli Mattikin sisälle. Hän katsoi vähän pitkään nähdessänsä Syrjän emännän, mutta pian hän sai kuulla, miten asiat olivat. Emäntä lupasi mennä Vilholle näitä kaikkia selittämään. Sitte hän sanoi: »Eipä kauan viipynekkään, ennenkuin poikani on täällä.»
Emännän mentyä Annikin tuli taas tupaan. Hän näki ihmeeksensä isänsä ja äitinsä olevan kovin iloisennäköisiä. Matti lausui:
»Anni rukka, heitä nyt pois tuo surullinen muotosi ja siivoo huonetta vähäsen! Pian taitaa tänne tulla kauan kaivattu vieras. Vilhon kihlauksessa ei olekkaan mitään perää, ne ovat vain olleet Lukkarin Ullan lörpötyksiä.»
Anni katsoi kummastellen ympärillensä. Mitä hän kuuli? Kuinka saattoi hänen suuri murheensa niin pian iloksi muuttua? Hänen tätä vielä ajatellessansa tuli Vilho. Hänellä oli sama rehellinen, suora muoto kuin ennenkin, ja hän sanoi:
»Anni, me olemme molemmat olleet epäluulossa, olemme uskoneet turhia puheita. Siitä olemme kyllin kärsineet.»
Anni itki ja nauroi kysyessään: »Mitä tämä nyt kaikki on? En tiedä, uneksinko vai olenko valveilla.»
»Niin se nyt on», vastasi Vilho, »että illalla lähden isäsi kanssa pappilaan kuulutusta ottamaan».
»Tule tänne, jalo mies, metsän honka», sanoi Liisa, »ja ota siunaukseni!
Halusta jätän rakkaan lapseni sinun turvaasi.»
Onni oli ylinnä Syrjän torpassa, ja sinne nyt jätämme Annin ja Vilhon asioitansa selittämään ja onnestansa juttelemaan.
Lisäämme vain, että Anni todellakin Syrjän talon emäntänä työllä ja toimella rikastutti taloansa, eikä Vilho koskaan katunut, että oli ottanut *torpan tytön* vaimoksensa.
1868.