4. VIULU-MIKKO.
Verkalleen kulki Jaakko Mäkelästä kartanoon päin vievää metsäpolkua pitkin. Hän näytti kovin alakuloiselta — lienee tuo ollut ilmankin syy, sillä sehän kävi yhä raskaammaksi. Mustia pilviä kokoontui taivaalle, etäältä kuului hiljainen ukkosen jyrinä, ja yhä yltyi humina tuuheassa kuusimetsässä, mutta Jaakko ei taajempaan astunut, hän oli niin syviin mietteisiin vaipuneena, ettei huomannut uhkaavaa ilmaa, ennenkuin ripeä sateenkuuro hänet ennätti. Jaakko meni kuusikkoon sateen suojaan ja rupesi, siinä seisoessaan, miettimään tulevaista elämäänsä; sehän näytti aivan synkältä. Liisu kyllä oli luvannut olla uskollinen, — mutta olihan tuo suuri rustholli hyvin viettelevä, sepä aivan luonnollista — niin luuli Jaakko. Vaan Liisulle olisi koko maailman rikkaus ollut mitätöntä, ellei hän sitä olisi saanut valittunsa kanssa nauttia.
Sateen suojassa ollessaan kuuli Jaakko rakkikoiran haukunnan ja näki samassa ukon, joka vielä kepeillä askelilla astua kepsutteli märkää niittypolkua pitkin. Ukko kapusi aidan ylitse, ja tultuaan metsään, riensi hänkin saman tuuhean kuusen turviin, missä Jaakko piti suojaa. Ukko oli ihan märkä, sillä hän oli takkinsa kietonut kalleimman tavaransa, viulunsa, ympärille.
»No mihinkä Mikko nyt on menossa tämmöisessä sateessa?» kysyi Jaakko.
»Aion mennä Niemen kylään, mutta poikkesin ensin kartanoon, tavatakseni sinua — sillä tahdonpa tarjota itseäni soittajaksi, jahka häitä pidät. Sinä olet kelpo poika ja Liisu on oiva tyttö, oikein hyväsydämminen — ja niin kaunis — eikö ole? häh? Hänelläpä on niin punaiset posket ja huulet, että hän tosiaankin hohtaa kuin puolukka metsässä.»
»Niinpä kyllä» — vastasi Jaakko ja lisäsi ikäänkuin itseksensä, mutta kuitenkin niin ääntevästi, että Mikko sen kuuli: »Soisinpa hänen vähemmin hohtavan, ettei pistäisi kaikkien vanhojen leskirusthollarien silmiin. En voi enää olla onnellinen.»
»No mitäpä nyt tuumaat — älä vain ole mustasukkainen! Ole sinä huoleti, Viulu-Mikko on paljon nähnyt maailmassa — erottaa kullan hopeasta; tyttö ei myy rakkauttansa rikkauteen, ennen sinä mustasukkaisuudesta jätät hänen. Luota tyttöön! Sen neuvon minä annan, ja sitte tulen varmaan sinun ja Liisun häihin soittamaan tätä rakasta viuluani.» Näin sanoen Mikko painoi viuluansa rintaansa vasten ja lisäsi: »Olin minäkin ennen yhtä rakastunut ja rakastettu kuin sinä, mutta mustasukkaisuuteni turmeli onneni — nyt ei ole minulla enää muuta rakastettavaa kuin tämä — — viuluni.»
»Mistä tiedätte, kuinka rakastettu olen? Varma kuitenkin on, etten ole onnellinen. Aina kun ajattelen tuota vähäistä kotia, joka äskettäin mielessäni kuvasteli ylen herttaisena, muuttuu sydämmeni synkäksi — minä ajattelen, että Liisu tupaani halveksii, hän kun rusthollin emännäksi olisi päässyt. Täällä kuusen alla seisoessani tuli mieleeni, että paras ehkä olisi, jos ottaisin kartanon Miinan vaimokseni. Hän on kaunis, iloinen tyttö, eikä suinkaan minun kotiani halpana pitäisi — mutta luulenpa, etten saa Liisua mielestäni — en milloinkaan.»
»Jopa joutavia juttelet — sanoinhan, että sinä mustasukkaisuudesta saatat itsesi onnettomaksi. Miina on tehnyt eron juoposta sulhasestaan ja ottaa kyllä halusta toisen paremman, mutta Liisu sinua rakastaa, ja katso ettet suotta sitä rakkautta hylkää, sillä totinen rakkaus onnen tuo. Ota, poika, vaari vakaasta neuvostani.»
Jaakko oli vaiti vähän aikaa, mutta sanoi sitte: »Kyllä käsitän neuvonne hyväksi ja halusta sitä seuraankin — mutta Mikko, kertokaa elämästänne minulle vähäisen; olen yhtä ja toista kuullut siitä puhuttavan, vaan en koskaan ole oikein selvää saanut elämänvaiheistanne.»
»Hm — noh, vaikka vain — Liisun tähden sen teen, olkoon se sinulle opiksi ja varoitukseksi.
Liisulla oli täti — hän oli morsiameni. Tyttösi on aivan tätinsä näköinen, vaikka Anna-Liisan posket eivät olleet yhtä punaiset, sillä hän ei enää ollut ensimmäisen nuoruutensa kukoistuksessa. Mutta hänen silmänsä, — olisit vain nähnyt, kuinka ihanasti ne loistivat! Kaikki pitivätkin häntä ylen hyvänä, mutta tuostapa tulin minä luulevaiseksi. Kerran eräänä pyhäiltana kävin hänen kodissansa. Viulu oli muassani, minä rupesin soittamaan, sillä Anna-Liisa kuunteli halusta viuluni ääntä. Tuvassa oli koko joukko kylän nuorisoa ja niiden seassa eräs Timo niminen torpanpoika, joka minun mielestäni useammin, kuin tarpeellista oli, katseli Anna-Liisaa. Minä painoin viuluani vasten leukaani, poljin jalkaa ja soitin kuin vimmattu. Kiihkoni tarttui kuulijoihini, sillä he eivät enää malttaneet istua, vaan rupesivat tanssimaan; ainoastaan Anna-Liisaa ei tanssi huvittanut, ei, vaikka tuo mainittu poikakin häntä tahtoi polskaan, niin istuipa hän sittekin paikoillaan. Tuokos oikein oli minulle mieluista! Mutta iloni ei kauan kestänyt. Timo istui aivan Anna-Liisan viereen ja näytti mieltyneeltä kuten ainakin; mutta Anna-Liisan silmät olivat haaveelliset, hän kuunteli soittoa ja ajatteli minua, niin että tuskin huomasikaan vieressä istuvan pojan puhetta — sen sittemmin ymmärsin aivan hyvin, vaikka silloinen mielentilani toisin selitti noitten silmien suloisuuden. Minä ajattelin: tyhmäpä olen, kun uskon tuota naista, joka, päästäksensä Timon kanssa juttelemaan, jäi tanssista pois. Mielikuvitukseni kiihtyi yhä, mutta minä soitin — soitin niin etten ymmärtänyt lakatakkaan, ennenkuin Anna-Liisa, lempeästi katsoen minuun, tuli luokseni, sanoen: 'Mikko, etkö jo väsy soittamasta?' Siihen vastasin: 'Jospa väsynkin, niin mikäpä sitte?' Hän katsoi kummastuen minuun eikä puhunut sen enempää, vaan meni taas lavitsalle istumaan — mutta nyt minä lakkasin soittamasta ja pyyhkien hien otsastani menin haarikasta olutta juomaan; sitte läksin pois. Ovessa vilkaisin hätimmiten Anna-Liisaan. Hän oli kalpea, ja hänen ihanat silmänsä — oi Jaakko — kiven ne olisivat sulattaneet, mutta eivät minua — niin oli mustasukkaisuus minut valloittanut.
Kuluipa muutamia päiviä — sydämmeni rupesi pehmenemään, ja minä ajattelin: 'Entä jos olisin erehtynyt' — ja läksin kuin läksinkin tyttöni kotiin. Sattuipa niin, että tapasin hänet yksin tuvassa kehräämässä. Tuo suloinen olento tuli heti vastaani, ja tarjoten kättään minulle, lausui hän surunsekaisella äänellä: 'Kyllä tiesin sinun tulevan, sillä olen hartaasti rukoillut Jumalaa sinun sydäntäsi pehmittämään. Sano, rakas Mikko, miksi minulle suutuit? Oi, sinä et usko, kuinka äärettömän paljon surua olet minulle tuottanut!' Minä kerroin mitä jo tiedät, ja hän vakuutti totisesti, ettei hän milloinkaan mieltyisi Timoon, vaan että minä iäti olisin hänelle rakkahin. Minä uskoin hänen sanansa, ja nyt olimme taas onnelliset. Mutta eipä se onni kauan kestänyt. Anna-Liisan sisar oli jo silloin naimisissa ja emäntänä Mäkelässä, kun minä eräänä päivänä kuljin juuri tätä samaa Mäkelään päin vievää polkua pitkin. Minä kiiruhdin eteenpäin — Oi Jaakko! Se oli onneton matka — mutta loppuun, loppuun täytyy kertoa, koska kerran olen alkanut — niin — meninpä tietäni ja näin etäällä edessäni kaksi ihmistä, jotka seisoivat polulla, keskenään jutellen. Minä luulin ne tuntevani, ja varmuudekseni kiiruhdin lähemmäksi, — ne olivat — Timo ja Anna-Liisa. Päätäni pyörrytti, enkä muuta uskonut, kuin että nuot molemmat olivat salaisessa liitossa toistensa kanssa — ja kiiruusti riensin heidän sivuitsensa, mutta samassa myöskin ärjäsin: 'Uskoton! Jää hyvästi — en tahdo olla sinun pilkkanasi!' Sitte riensin Niemen kylään vievälle polulle, enkä korviinikaan ottanut Anna-Liisan rukoilevaa ääntä, kun hän huusi: 'Mikko, oi Mikko, kuule minua, kuule vielä kerran!' mutta minä olin silloin kuuro!
Viikkoja kului — minä en mennyt Anna-Liisaa 'en kuulemaan enkä kurkistamaan' — mutta arvaappas, mikä ilkeä päätös vielä päähäni pälkähti! Minä tunsin erään nuoren tytön, joka paljon kulki kylää ja oli hyvin valmis lyömään nippiä ja näppiä nuorten paarissa — kieli oli hänellä myöskin hyvin sukkela, ja nytpä ajattelin: Riikan kanssa rupean seurustelemaan — Anna-Liisan kiusaksi — saapa hän nähdä, etten häntä yhtään kaipaa — en yhtään — häntä en ollenkaan rakasta! Näin luulottelin itseäni — — näin saatoin itseni harhailemaan, etten enää tuntenut oman sydämmeni tunteita. Minä kuljin nyt Riikan seurassa — tansseissa olimme yhdessä ja nuukareina joka häissä, ja minä luulin olevani onnellinen; mutta voi — mitenkä olisin saattanut olla onnellinen Riikan parissa, kun minulla kerran oli ollut semmoinen morsian kuin Anna-Liisa!
Eräänä pyhänä olin kirkossa, ja siellä istui Anna-Liisa. Hänen poskensa olivat käyneet kalpeata kalpeammiksi, ihonsa oli aivan läpihohtava, ja silmät — niin, semmoisia en ole ennemmin enkä sittemmin nähnyt. Hän katsahti minuun kerran, mutta sitä katsetta en unohda, se oli puhtaan omantunnon katsanto, ja siinä kaikki hänen kärsimyksensä kuvastuivat. Minä en suurempaa rangaistusta tarvinnut, saadakseni selvän siitä, että harhatietä kuljin. Riikan seura ei minua enää miellyttänyt, sillä häntä en millään muotoa voinut rakastaa, eikä hän erittäin pahaksensa pannut, vaikka häntä väistin. Anna-Liisa oli nyt yöt päivät mielessäni. Minä oleskelin hänen kotinsa metsissä, mutta hänen luoksensa en uskaltanut mennä. Kerran sain sattumalta tietää, että hänen oli aikomus lähteä Mäkelään. Minä kiiruhdin tälle samalle polulle, ja kuten tuomittu odottaa tuomiotansa, josta hänen elämänsä taikka kuolemansa riippuu, niin odotin minä sitä hetkeä, jona hänet olin tapaava — minä odotin — ja hän tuli. — — — Suo minun levähtää, ennenkuin jatkan.»
Mikko pyyhki otsaansa paitansa hihaan, oli vähän aikaa ääneti ja jatkoi sitte taas:
»Oli kesäinen päivä, semmoinen, jona ei tuulen henkeä tunne, jolloin luonto ikäänkuin kuuntelee sen turvissa asuvien lintusten ääntä. Minä kuulin Anna-Liisan kepeän astunnan ja riensin häntä vastaan. Hän vavahti vähäisen nähdessänsä minut, mutta sanoi sitte: 'Olipa hyvä, että tapasin, sinun täytyy kuunnella mitä sinulle kerron, sen oikeuden itselleni vaadin.'
'Oi Anna-Liisa! Minä sinua kuuntelen sekä nyt että aina vastedeskin', vastasin minä ja tartuin hänen käteensä, mutta hän irroitti itsensä minusta, lausuen: 'Ei; mitään liikanaista, kuuntele vain: Sinä olit minulle niin rakas, ettei maailmassa ollut minulla mitään niin kallista, ja kuitenkin minut uskottomaksi julistit. Silloin, kun täällä metsässä minut tapasit, olin Mäkelään menossa, kuten nytkin. Timo tuli minua vastaan ja aikoi palata kanssani, mutta minä päätin tehdä lopun tuosta seuraamisesta ja sanoin: Timo, minä olen Mikon kihlattu morsian, älä minua seuraa, — samana hetkenä sinä tulit. — Nyt tiedät, kuinka syytön olen ollut, ja niin totta kuin minulla on Luoja, ovat nämät sanani todet.'
'Minä olen jo aikaa sen tuntenut, että olit syytön. Oi rakas Anna-Liisa! Voitko antaa minulle anteeksi? Etpä usko, kuinka minäkin olen kärsinyt! Vaan mitäpä tuosta puhun, omahan oli syyni, minä olin kovin luulevainen ja suutuksissani päätin seurustella Riikan kanssa, jotta sinäkin muka tulisit tuntemaan tuota hirveää tuskaa, jota minä kärsin. Älä usko, että häntä milloinkaan rakastin. Minä en voi sinutta elää; ollaan taas ystävät kuten ennenkin.'
'Ystävät, — niin, ollaan aina ystävät, muuksi en ikänä voi tulla. Oi Mikko, sinua minä pidin arvoisampana kaikkea, mitä maailmassa löytyy. Kun sinua kuuntelin viulua soitellessasi, ajattelin: onpa onni minua seurannut, koska noin ylevän miehen rakkauden olen voittanut. Itse olin mielestäni aivan vähäpätöinen, mutta se juuri oli ihanaa, että vähäpätöisenä sain kulkea mahtavan rinnalla, olihan silloin heikommalla turva ja suoja tiedossa. Mutta nyt — Mikko, Mikko! Elämäni onnen sinä minulta veit! Kun näin sinut tavan takaa Riikan seurassa, silloin kyllä ymmärsin, että hetkessä ei sydämmesi saattanut muuttua. Minä tiesin, että kerran olit takaisin palaava, mutta samassa tunsin myös, että meidän välimme iäksi päiväksi oli muuttunut — sinä olet sama, vaan kuitenkin toinen. Tällä hetkellä, vaikka lähelläni seisot, ja vaikka näen rakkauden loistavan silmistäsi, tuntuu minusta siitä huolimatta, ikäänkuin erämaassa yksin vaeltaisin, sillä sen vahvan puun sijasta, jonka olin tuekseni valinnut, näen nyt ainoastaan horjuvan ruovon.' Suuret kyyneleet vierivät hänen poskillensa, ja hän antoi minulle kätensä jäähyväisiksi.
Oi Jaakko, sinä et ymmärrä, mimmoinen tuskani oli. Minä rukoilin häntä uudestaan omakseni tulemaan, mutta hän vastasi vain: 'Sydämmeni on särkynyt, sitä en enää voi kenellekään antaa. Älä etsi minua, sillä sinua nähdessäni haavojani pahemmin kivistää. Vielä kerran jää hyvästi. Ystävyyteni sinua seuraa. Kun sydämmeni on terve, sitte kutsun sinut luokseni.
Näin me nyt erkanimme. Minun toivoni kiintyi hänen viimeisiin sanoihinsa; en silloin ymmärtänyt niitten oikeaa merkitystä. Ajat kuluivat, minä en nähnyt Anna-Liisaa — en mennyt häntä etsimään, sillä hänen viimeistä pyyntöänsä minä pidin niin pyhänä, että sitä tahdoin noudattaa, vaikka se kyllä katkeralta tuntui. Kerran kuitenkin, eräänä iltana, kun ikäväni valloitti minut, niin etten tästä rakkaasta viulustanikaan huojennusta saanut, läksin kohti Anna-Liisan kotia. Sinne tultuani hiivin pimeässä hänen akkunansa luokse, saadakseni näkymättömänä häntä katsella. Hän istui kehräämässä ja lauloi — Anna-Liisalla oli kaunis ääni, mutta nyt se soi ylen surulliselta. Sanat kuuluivat näin:
»Oi lumi tuiskuile, tee hauta minulle! Tää sydän polttava jo etsii lepoa.
Kun hautaan lasketaan,
mua, lumi, peitä vaan
ja unhotettua
niin helmaas tallenna.
Oi lumi, jäiseksi sä laita hautani, ett' lemmenliekkini siell' ijäks' sammuisi.»
Näin hän lauloi — mutta minä hiivin taas pois yhtä hiljaa kuin olin tullutkin. Muutamia viikkoja myöhemmin minua kutsuttiin hänen luoksensa. Anna-Liisa makasi kalpeana vuoteellaan; vaan kun häntä lähenin, katsoi hän minuun suloisesti hymyillen ja lausui: 'Tule lähemmäksi! Sinussa näen taas tuon vahvan puun, ja sydämmeni on aivan terve. Minä pääsen nyt pois elämän taisteluista ja sinua muistan — tuolla tähtein tuolla puolla — siellä ei mikään meitä erota!' — —
Niin, hän lähti, tuo hempeä olento — ja minä — minä odotan aikaa, jolloin pääsen hänen luoksensa. Siksi soitan viuluani — ja kun näen nurjuutta nuorten rakastavien välillä, kiiruhdan heti heitä sovittamaan. Nyt ymmärtänet, miten minuun koski, kun näin, ettei sinun ja Liisun, hänen sisarensatyttären, väli ollut semmoinen, kuin sen tuli olla.»
»Kiitoksia, Mikko! Kylläpä tämä kertomuksenne on hyvä varoitus minulle, sillä kuka tiesi mikä päähäni pälkähtäisi, kun synkälle mielelle joudun, — niinkuin äskenkin, jolloin minua kovin rasitti, että Jussila kilpailijakseni tuppasi.»
»Ole huoleti vain ja laita tupasi syksyyn valmiiksi! Sitte tanssitaan
Mäkelässä semmoinen polska, että vielä muorikin tanssista hikoilee.
Mutta nyt hyvästi! Ilma on jo selkenemässä, täytyy rientää pois.»
»Kyllä täytyykin», sanoi Jaakko, ja kumpikin meni eri haarallensa.