6. HÄÄT.
Taas oli vuosi kulunut, ja kesäaurinko paistoi lämpimästi. Sireenit ja pihlajat olivat täydessä morsiuspuvussansa, ja pihalla oli portaitten ympärille taajaan koivuja pistetty. Joku juhla oli tulossa.
Pappilan salissa aukaistun akkunan ääressä istuivat mies ja neitonen, joitten silmistä onni ja autuus loisti. Nämät nuoret olivat Aarni Vakanen ja Maaria. Kaikki tuntui heistä niin suloiselta. Leivosen viserteleminenkin kuului ikäänkuin onnentoivotukselta, sillä tänä päivänä oli heidän hääpäivänsä. Kukkaset tuoksuivat heidän ympärillänsä, ja he istuivat siinä kuiskaten onnestansa toinen toisellensa.
Salin viereisestä kamarista kuului iloinen puheen liperteleminen. Pöytä siellä oli asetettu lattian keskelle, ja sen ympärillä istuivat Hemmi ja Aatu, jotka nyt olivat kandidaatit, Hanna ja Niini sekä Eevan vanhimmat lapset Ilmiö ja Helmi. Suuri kasa myrtinoksia oli pöydällä heidän edessänsä. He sitelivät kruunua Maarialle. Tytöt sitoilivat myös itsellensä myrttikiehkuroita, sillä he olivat valitut morsiusneitosiksi. Hemmi, Aatu ja nuori Ilmiö olivat kutsutut sulhaspojiksi, ja heidätkin piti merkittämän myrtinoksalla, joka oli pistettävä takin rintapieleen.
Niini oli paljon muuttunut, sitte kun viimeksi hänet näimme K—n pappilassa. Hän oli sekä ruumiin että hengen puolesta aivan toinen. Hänen silmänsä loistivat ilosta. Hän tiesi elämällänsä nyt olevan jonkin tarkoituksen, sillä hän oli tuleva kansakoulunopettajattareksi.
Kaunis hän oli istuessaan tuolla pöydän ääressä kiehkuroita sitoen, sen huomasi Hemmikin, kun hän, valiten myrtinoksia Niinille, katsoi hänen mustiin säihkyviin silmiinsä. »Hän on kaunis kuin Espanjan mustasilmäiset kaunottaret», ajatteli Hemmi.
Aatu, jonka silmät aina olivat, valveilla, huomasi pian, miten ihastunut Hemmi oli, ja sanoi pilaillen: »Kukapa nyt taas ensiksi kihlataan K—n pitäjässä? Sanotaan: 'Häät ovat aina toisten alku'.»
»Aatu varmaankin», vastasi Hemmi. »Sinä olet ensimmäinen sulhaspoika, ja niin on sinulla matka lyhyin vihkituoliin.»
Näin heidän jutellessaan tunnit riensivät.
Eeva tuli sisälle ja lausui: »Nyt on jo aika pukea morsianta. Hetki lähestyy, jolloin vieraat tulevat.» Sitte hän meni tohtorin tykö, sanoen:
»Vähäksi ajaksi, Aarni, ryöstän sinulta Maarian.»
»Vie vain», vastasi tohtori, »pianpa taas saan hänet takaisin ehkä vielä suloisempana ja sitte ainaiseksi onnekseni». Maaria meni Eevan kanssa.
* * * * *
Jo oli morsian täydessä puvussansa, ja morsiusneitosetkin seisoivat valkoisissa juhlavaatteissaan, myrttikiehkurat päässä. Pappilan salin seinät olivat koristetut viheriäisillä lehdillä, ja vihkituoli oli valmiina lattialla. Vieraat istuivat ympäri salia. Pappi, pitäjän kappalainen, joka vihkisanat oli lukeva, käveli edestakaisin lattialla, ja tohtori Vakanen seisoi juhlallisena katsoen oveen päin, ikäänkuin joka hetki sieltä onneansa odottaen. Ja nyt näkyikin, mitä hän odotti. Vieraatkin nousivat kaikki seisaalle, sillä ovesta tuli vanha valkopäinen rovasti taluttaen kaunista morsianta. Maaria oli ihana. Hänellä oli valkoiset hohtovaatteet, pitkä valkoinen huntu riippui kruunun alta hameenpalteisiin asti, ja myrtinkukista sidottu kiehkura oli hänen päässänsä kruunun ympärillä. Ikäänkuin pilvissä tuli Maaria, kun hän hiljaa astui isän rinnalla lattian yli tohtorin luo.
Morsiusneitoset ja sulhaspojat tulivat jäljessä ja menivät seisomaan kahdenpuolen morsiusparia. Pian oli pappi vihkisanat lukenut, ja selvästi olivat Aarni ja Maaria vastanneet papin kysymykseen, tahtoivatko rakastaa toisiansa myötä- ja vastoinkäymisessä.
Nyt toivotettiin onnea, ja vihdoin kuuluivat viulun säveleet. Tanssi alkoi. Monenlaisia herkkuja tarjottiin aina välimmiten, ja niin joutui ilta.
Niini oli paljon tanssinut; hänen tuli palava, ja hän oli väsynyt. Hän meni portaille ja istui siellä olevalle lavitsalle. Mieleensä muistui nyt päivä, jolloin hän köyhänä kerjäläistyttönä seisahtui Haapakallion lähelle. Kuinka kummasti oli hänen onnensa kasvanut aina siitä! Hän päätti mennä tuonne Haapakalliolle. »Täällä häitten tohussa», ajatteli hän, »ei kukaan huomaakkaan minun olevan poissa, ja siellä saan muutaman hetken olla rauhassa yksin ajatuksieni kanssa»; ja Niini otti takin yllensä ja hatun päähänsä ja läksi Haapakalliolle päin. Pian hän juoksi tuon lyhyen matkan. Ennätettyänsä kalliolle hän istuutui, ja moni asia muistui hänen mieleensä. Hän kuunteli haapain suhinaa ja pienen puron lirisemistä. Ne muistuttivat häntä Tyrvään kuohuvista koskista ja hänen kodistansa, tuosta pienestä mökistä kosken rannalla. Näin hän istui unohtaen kaiken hääväen paitsi yhden, joka häntä paraikaa haki; se oli Hemmi.
Hemmi kysyi Aatulta: »Etkö Niiniä ole nähnyt?» Aatu vastasi nähneensä hänen menneen Haapakalliolle päin, ja sinne nyt läksi Hemmikin.
Kulkeissansa tuolla koivumetsässä hän ajatteli: »Kuinka kummallinen ihmissydän onkin. — Vain vuosi takaperin rakastin Maariaa ja luulin, että en ikinä sitä rakkautta voisi sydämmessäni tukehuttaa, mutta hyvä tahto voi, näenmä, paljonkin. Vähemmän vielä aavistin silloin, että Niinin mustat säihkyvät silmät saattaisivat minut kahleisiin kietoa. Ah, tuollapa hän istuu, ikäänkuin metsän impi!»
Siellä istuikin Niini Haapakalliolla valkoisissa vaatteissa ja, pieni myrttikiehkura mustissa hiuksissansa. Hemmi meni hänen luoksensa, sanoen: »Olen sinua kaivannut. Pappilassa jo rupesi hääväki illalliselle, mutta yksi morsiusneitosista oli poissa.»
»No, rientäkäämme sinne», vastasi Niini ja aikoi samassa lähteä, mutta Hemmi lausui: »Ei vielä, Niini. Sitä ennen tahdon täällä, jossa sinut ensi kerran näin, muutaman sanan sanoa.» — — Haavat suhisivat, puro lirisi; Hemmi ja Niini ilmoittivat kuiskaten toisillensa sydämmensä suloisimmat tunteet. — — — — — — — — — — —
Muutama hetki sen jälkeen seisoivat tohtori ja Maaria katsellen ulos akkunasta pihalle päin. He hymyilivät toisillensa ja katsoivat taas ulos. Aatu sen huomasi ja kysyi:
»Mitä siellä näette? Minäkin tulen katsomaan.» Siellä näkyivät Hemmi ja Niini tulevan käsitysten. Aatu naurahti vähän ja läksi ulos heitä vastaan. Hetken siellä keskusteltuansa he tulivat yhdessä sisälle.
Aatu kaasi viiniä laseihin ja puhui: »»Vielä päivän päätteeksi juokaamme yksi malja! Nuot suhisevat haavat Haapakalliolla ovat kuiskeellansa ilmoittaneet kahdelle nuorelle heidän rakkautensa. Nämät nuoret ovat Hemmi ja Niini. Juokaamme heille onnentoivotuksen malja!» Ja nyt kilistettiin laseja ja toivotettiin onnea noille kahdelle nuorelle, jotka näyttivät ylen onnellisilta.
»Niinillä oli parempi onni kuin äidillänsä», sanoi Eeva patruunalle, »koska sai rakastettunsa omaksensa ja pääsi ison Koivumäen emännäksi».
* * * * *
Pian kulki tuo uutinen, että Hemmi ja Niini olivat kihlatut, suusta suuhun, ja akat kyselivät kirkonmäellä toisiltaan: »Oletteko kuulleet kummempaa? Tuo mustalaistyttö, joka kerjäten tänne tuli ja pappilassa kasvatettiin, on nyt tuleva ison Koivumäen maisterin rouvaksi.»
Koivumäen majuri ja hänen rouvansa eivät sitä kummana pitäneet. He tiesivät, mitä Tuomelan patrunessa vainaja vasta liian myöhään tuli tuntemaan, että »mitä Jumala on yhteen saattanut, ei pidä ihmisten erottaman. Eri säädyn ei pidä estämän rakastavia toisiansa saamasta, jos vain ovat samalla sivistyksen kannalla.»
* * * * *
Niini nyt onnellisena elää Koivumäen emäntänä. Hän on alustalaisillensa toimittanut koulun lähelle Haapakallioa. Tuo kallio on hänelle aina rakas; siellä hän viettää kesällä Hemmin kanssa monta onnellista hetkeä. Haapain suhinassa ja puron lirinässä hän kuulee kosken kuohun lapsuutensa kotirannalta.
1868
TORPAN TYTTÖ.
1. ANNI.
P—n pitäjässä P—veden rannalla oli pienoinen torppa, jonka maa kuului lähellä olevaan Syrjän taloon. Torpassa ei ollut paitsi tarpeellisia ulkohuoneita muuta kuin kaksi asuinhuonetta, nimittäin tupa ja kamari tuvan takana. Asuinhuoneitten ympärillä oli aitaus, ja aitauksen sisäpuolella kasvoivat lehevät pihlajat, nyt täydessä kukoistuksessa. Vielä muutamia koivujakin oli portaitten viereen pistetty ja latvat kauniisti yhteen sidottu, sillä nyt oli juhannusaatto, ja huomenna torpan tytön, nuoren Annin, piti ensi kerran Herran ehtoolliselle pääsemän.
Annin isä ja äiti istuivat portailla odottaen tytärtänsä kotiin pappilasta. Anni oli heidän ainoa lapsensa, ja jo senkin vuoksi he häntä hyvin rakastivat, mutta erittäinkin hänen hellä ja lempeä luonteensa teki hänet heille rakkaaksi.
Annin äiti Liisa, joka oli jo hetken aikaa odottanut tytärtänsä, kuunteli tarkasti, eikö jo kuuluisi airojen loisketta. Viimein, kun ei kaivattua kuulunut, hän sanoi miehelleen: »Mene, Matti hyvä, katsomaan, eikö lapsemme jo tule. Minä lähden illallisen toimeen. Tänä iltana olkoon Anni vapaa maallisista askareista.» Näin sanoen Liisa riensi iltatoimiinsa, ja Matti läksi rannalle.
Jo näkyi Annin vene; hän istui ja souteli hiljaa. Tyynesti kuului airojen loiske. Hänen huivinsa oli luiskahtanut niskaan, ja hänen keltaiset hiuksensa näyttivät ilta-auringon loistossa ihan kullan kaltaisilta. Hänen poskensa olivat verevät ja kauniit, ja vakavat sinisilmänsä näyttivät tuumailevaisilta. Hän ei huomannut, että jo oli pienen lahden yli soutanut, ennenkuin vene töytäsi rantaan.
»Hyvää iltaa, tyttöseni», sanoi Matti ja veti venettä paremmin rannalle.
»Jumal' antakoon», vastasi Anni, astuen ulos aluksesta. Samassa tuli myös äiti heitä vastaan, ja nyt he läksivät tupaan, johon Liisa oli valmistanut illallisen.
Tupaan tultuansa Anni otti kainalostansa ison raamatun, jonka näytti vanhemmillensa, sanoen:
»Katsokaa, mitä vanha rovastimme antoi minulle.»
»Hyvä, hyvä», lausui isä. »Mutta muista, lapseni, että maa vaatii viljelijänsä, muutoin ei se hedelmää kanna, ja niin vaatii raamattukin.»
Liisa pyyhkieli silmiänsä sanoen: »Siinä, lapseni, sinulla on neuvonantaja vielä silloin, kun vanhempaisi haudalla sammalet kasvavat.»
»Oi, äiti», sanoi Anni, »jos olisitte kuulleet, kuinka rakas rovastimme puhui meille, ette olisi saattaneet itkemättä olla. 'Rakkaat lapset', sanoi hän, 'te lähdette tuntemattomaan maailmaan. Muutamille teistä voi elämän tie olla tasaisempi, toisille hyvinkin teräviä kiviä täynnä; toisilla teistä ehkä on keveämpi taakka kannettavana, muutamilla taas raskaampi. Monelta teistä kenties jo nuoruuden iässä temmataan pois rakkaat vanhemmat, jotka teitä ovat ohjanneet. Mutta muistakaatte, että Jumalan sana on se aarre, josta saatte oppia ja neuvoa niin ilossa kuin murheessakin. Ja vielä minä muistutan teitä', sanoi hän, 'että kansi, johon sana on suljettuna, ei saa tomuiseksi joutua; niin useasti pitää teidän sitä viljelemän.' Näin puhui rovasti», sanoi Anni, »ja käski meitä vielä huomenna kokoontumaan pappilaan ja sieltä sitte lähtemään hänen kanssansa kirkkoon».
»Mutta nyt on jo ilta kulunut», sanoi Matti, »lähtekäämme iltaselle». — Ruoalta päästyä Matti luki raamattua vähäisen, ja sitte he läksivät levolle.
Aamulla oli aurinko jo korkealla taivaalla, kun Anni heräsi. Kiiruusti hän puki päälleen mustat vaatteensa ja läksi isänsä ja äitinsä kanssa pappilaan.
Pappilassa olivat jo rippilapset koossa Annin sinne joutuessa. Samassa tuli myös rovasti, ja nyt läksi rakastettu opettaja laumansa kanssa kirkkoon. Kun hän siellä luki esipuheeksensa valitut sanat: »En tästedes puhu paljon teidän kanssanne» (Joh. 14:30), silloin kaikki lapset itkivät. He tunsivat, että kohta olisivat erotetut paimenestansa, ja että lauma sinne tänne hajoisi. Kallis rippikouluaika oli ohitse.
Kirkosta tultua kukin meni eri haarallensa. Anni kulki vanhempainsa seurassa. Vieläpä yksi oli, joka myöskin seurasi häntä vähän matkan päässä; vaan kun ennättivät torppaan vievälle tienhaaralle, silloin läheni jäljessäkävijä, joka oli yhdeksäntoistavuotinen, rehellisen- ja siistinnäköinen nuorukainen, Syrjän talon ainoa poika.
Anni katsoi taaksensa ja sanoi: »Kah, Vilho.»
»Niin olen», vastasi Vilho, »ja tulen isäni ja äitini puolesta kutsumaan teitä kaikkia meille päivälliselle».
Anni kiitti, ja nyt he menivät yhdessä rantaan. Sitte he läksivät kaikin Syrjän taloon. Siellä oli iso vierastupa koristettu seinänrakoihin pistetyillä tuomen- ja pihlajanoksilla, ja lattialla oli vasta riivittyjä katajia. Tuvan perällä oli pitkä valkeaksi pesty pöytä, jossa kukkuralliset ruoka-astiat höyrysivät, ja seinässä naskui komea kello. Tuvan oven viereen seisahtuivat nyt vieraat torpasta, mutta Syrjän emäntä heidät vähitellen veti kädestä tuvan perälle, johonka heidät jätämme.