ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
Metsäinen seutu; vähäinen lampi näkyy oikealla puolen, ja vasemmalla vilkuttaa honkain välistä Metsälammen torppa. Heikki tulee metsäpolkua pitkin lammen rannalle.
Ensimmäinen kohtaus.
HEIKKI.
Suomi sulo, sorja, kaunis!
Oi, kun totta sanoo saan:
Suomi on mun kotimaan'!
Niin, täällä nyt olen kotimaassani ja kotiseuduillani! Sydämmeni lämpenee nähdessäni näitä paikkoja, joissa lapsuuteni ajat olen viettänyt. Tuossahan on torppa, entinen kotini. Oi, selvästi nyt muistan sen kesän, jolloin orvoksi jäin, kun poltetauti Manalaan vei isäni ja äitini. Torppaan tuli uusi isäntä, ja hänellä oli ainoastaan yksi tytär, pieni Hanna. Minä orpo sain jäädä Hannan isän luo, mutta muutaman vuoden kuluttua Hannankin isä kuoli, ja silloin minä lähdin merille. Oh, sitte on jo vuosia kulunut — kahdentoistavuotias olin silloin, ja kaksitoista vuotta olen ollut poissa. Missä lienee nyt pieni Hanna? Olleeko jo naimisissa? Keitä nyt torpassa lienee? Entä jos lähden sinne. En mene kuitenkaan vielä. Olen kovin väsynyt, sillä neljä penikuormaa olen tänään kulkenut. (Hän katselee puitten varjossa olevaan vuoreen päin.) Tuonne vuoren pehmeille sammalille tahdon mennä lepäämään; siellä olen lapsena monta kertaa kuunnellut honkain huminaa. (Hän menee.)
Toinen kohtaus.
HANNA. Sitte TIINA.
HANNA (tulee kantaen pesusoikkoa ja laskee sen lammen rannalle, tuo sitte kiululla vettä kodasta, joka on puitten varjossa näkymättömänä, ja laulaa):[1]
[1] Laulun nuotti löytyy nuottivihosta: »Det sjungande Finland.»
»Voi, voi, kuin kullallein on niin pitkä matka!
Kappale on kangasta ja virstan verta vettä.
Kaukana mun kultan' on jo kauas taisi mennä.
Eipä sinne pienet linnut iässänsä lennä.»
Kaukana mun kultani on — tuommoista, hupsu, laulelen, juur' kuin minulla olisi kulta, vaikkei olekkaan — ja vaikken rakastakkaan. (Tiina tulee, kädessä ämpäri, jossa on pesuvaatteita.) Täti, enpä minä vain orpanieni siassa olisi naimisiin mennyt, heillä kun täällä kotona olisi ollut hyvä oltava. Kumma, että tuo kaunis Miinakin otti Mikkolan Matin, joka on varsin mustanmuotoinen ja niin vakava, että tuskin ikänä nauraa. (Molemmat rupeevat pyykkiä hieromaan.)
TIINA. Sinä puhut kuin lapsi, mutta tiedä, että minä en olekkaan kasvattanut tyttäriäni niin, että ulkomuotoon olisivat rakastuneet. He ajattelevat: Tavat miehen kaunistavat, vaan ei muoto.
HANNA. Rakkaus! Tuosta rakkauden voimasta aina puhutaan — mutta täti, mitä se rakkaus oikein on? Selvittäkää se nyt minulle.
TIINA. Ole vaiti, sinä pilkantekijä. Pahoinpa pelkään, että ennen pitkää olet rakastunut. Tuommoiset tyttöraiskat piankin ovat ilmi tulessa, mutta sen sanon, että älä ensimmäistä ota äläkä vielä toistakaan, mutta ota sitte kolmas, jos hän muuten on kelvollinen.
HANNA (hymyillen). Mutta jollen saisi kolmatta, niin jäisin ilman.
TIINA. Hoho, mitä vielä! Silloin kuin minä olin hehkeimmilläni, niinkuin sinä nyt, niin kyllä sulhasia oli tarjolla. Kolmannen otin, eikä ollut minulla ikänä katumisen syytä. Minä ja Mikko olimme aina hyvässä sovussa.
HANNA. Mutta Miina orpanani kertoi, että eräs akka kerran oli sanonut tädillä olleen sulhasen, joka oli merimies ja kaunis kuin enkeli, mutta hän oli sitte kuollut, ja täti oli häntä murehtinut niin, ettei enää tahtonut miestä ottaakkaan. Kuinka mones hän oli?
TIINA (juhlallisesti lausuen ikäänkuin itseksensä). Niin, hän — hän oli ensimmäinen. Se rakkaus oli kuin lemmenkukka, joka tuoksuvana, lumipuhtaana päivän kukoistaa, vaan vaipuu sitte kuolemaan.
HANNA. Mutta, täti, enpä minä vain ketään maailmassa niin rakastaisi, että tätini jättäisin. (Taputtaa Tiinaa.) En, täti hyvä! Jollette vain väsy minuun ja syökse minua pois maailmaan.
TIINA (pyyhkäisee salaa kyyneleen silmistänsä). Sinä tyttö hempukka, kuka sinua maailmaan hentoisi syöstä. Siellä olisit kuin oksalta varissut lehti, turvatonna, tuulten viskaamana.
HANNA. Turvatonna! Niin olisinkin. Mutta, täti, älkää nyt suotta käsiänne väsyttäkö vaatteitten huuhtomisella, kyllä minä yksinkin pesen.
TIINA. No, minä jätän ne sinulle. Minulla onkin kotona vähän tehtävää.
Täytyy laittaa pannukakku valmiiksi siksi, kuin Männistön emäntä tulee;
hän lähetti naapuritorpparin kautta sanan, että hän tänään tulee meille.
Mitä asiaa hänellä nyt lienee? — (Hän menee.)
Kolmas kohtaus.
HANNA. Sitte HEIKKI.
HANNA. Miksi olenkin näin yksinäiseksi luotu? Miksi? Mitä, raukkanen, kyselenkään? Kuka voi Luojan töitä tutkistella! (Hän jättää vaatteitten pesun ja lähenee lampea). Oi lampi välkkyvä, sinä metsän kaunis silmä! Sinäkin olet yksin täällä metsämaassa, ja sinun pintasi on aina levollinen, tyyni — niinpä on minunkin sydämmeni. Vaan jos olisin kasvanut maailman tohinassa, enkä niinkuin lampi, täällä metsän suojassa yksin, niin kentiesi ei sydämmeni silloin olisi saanut sykkiä niin levollisesti kuin nyt. Silloin olisi se ehkä ollut kuin nuo suuret järvet, joiden laineet välistä vaahtopäisinä, riehuvina aaltoilevat. Täti on hyvä minulle, mutta sentäänkin kaipailen samanikäistä ystävätä. Jospa Heikki, minun lapsuuteni leikkikumppani, vielä olisi täällä, mutta — hän on meren aaltoja purjehtimassa; lieneekö enää elossakaan? Vaan mitä minä kumppanista huolin — pianpa päivät kuluvat, viikotkin vierivät, ja jos välistä on ikävä, laulan sen pois. (Hän laulaa):[1]
[1] Lauletaan kuin: »Nyt kesän viime kukka.»
Kun kuljen yksinäni täss' lammen rannalla, niin täällä huvikseni mä tahdon laulella. Kun metsä sitten kaikaa ja mulle vastaapi, niin luulen, että laulaa mull' siellä kumppani.
Kun hongikossa tuolla puut kaikki humisee, mä luulen, että siellä ne mulle kuiskailee. Näin haaveksien kuljen ja tyydyn päivääni, ja onneni mä suljen ain', Herra, haltuusi.
(Hän menee taas pyykkiä huuhtomaan, ja Heikki nousee sammalvuoteeltaan. Puunoksa sattuu hänen hattuunsa, ja siitä vähäinen rapsahdus kuuluu. Hanna katsoo taaksensa). Mikä rapsahti? Kah, outo — merimies.
HEIKKI (itseksensä). Ah, tuo ihana tyttö on siis Hanna! (Ääneensä.)
Hyvää päivää, kaunis tyttöseni! Onko pyykinpesu kyllä hupaista työtä?
HANNA. Eipä erittäin ikävääkään. Mutta mistä kaukaa olet?
HEIKKI. Olen varsin läheltä ja kuitenkin aivan kaukaa.
HANNA. Varsin läheltä ja aivan kaukaa, mitä se puhe merkitsee? Se on minusta hyvin kummallista.
HEIKKI. Ehkäpä se asia vielä selvenee. (Erikseen.) Mutta minun täytyy vähän koetella hänen luonnettansa, minkä laatuinen hän on. (Ääneensä.) Oh, siitä on pitkiä aikoja kulunut, kuin minä olen saanut nähdä noin kauniin neitosen! (Hän menee varsin lähelle Hannaa.)
HANNA. Edemmäksi kohta!
HEIKKI. No, no, tyttöseni, sinä olet niin kaunis — saahan sinua katsella silmiin hieman. (Pistää päänsä Hannan nenän alle, kurkistaen häntä silmiin.)
HANNA (huimasee kädellään Heikkiä korville). Saa, tuommoista saat, hävytön! (Aikoo juosta pois.)
HEIKKI. Hanna, Hanna! Älä mene.
HANNA (palajaa hiljakseen). Mitä? Hanna — Kuinka nimeni tiedät?
HEIKKI (vakavasti). Oi Hanna, sinä Metsälammen kukkanen! Sinun nimesi on säilynyt muistossani, vaikka olen jo kaksitoista vuotta ollut poissa. Katso minua, eikö muistu mikään hämärä muisto mieleesi lapsuutesi ajoista?
HANNA. Heikki! Ethän vain ole Heikki?
HEIKKI. Olenpa Heikki, lapsuutesi leikkikumppani, ja nyt lyö kättä oikein hyvänsopuisesti ja anna anteeksi äskeinen rohkea käytökseni. Sen tein vain koetellakseni, oliko Hannan sydän säilynyt puhtaana.
HANNA. Kas veijaria! Noh, siitäpä sait palkan, ja nyt olemme kuitit.
Mutta, Heikki, mitenkä sinä tänne pääsit? Koska olet kotiin tullut?
HEIKKI. Toissapäivänä tulimme Rauman satamaan. Arvaatpa, että sydämmeni sykki ilosta, kun laskin jalkani armaalle syntymämaalleni! Mutta — sinä, joka aina olet kotonasi ollut, et sitä saata ymmärtää.
HANNA (hätäisesti). Saatanpa kyllä, se sykki varmaankin niin, kuin minun sydämmeni nyt, kun sinut sain nähdä — (ujosti), niin, onhan — onhan — aina hupaista nähdä lapsuutensa leikkikumppaneita.
HEIKKI. Oi Hanna, onpa todellakin! Näetkö muodossani mitään, joka muistuttaisi entistä ystävätäsi?
HANNA. Sinun silmäsi ovat senlaatuiset kuin ennenkin. Välistä ne katsovat oikein veitikkamaisesti, mutta samassa taas niin vakaisesti ja rehellisesti, että niihin juuri täytyy uskoa. Mutta muuten on muotosi muuttunut. Sinä olet paljon kau — — (hypistelee esiliinaansa ja katselee ujosti alaspäin) niin, tahdoin vain sanoa, että en sinua olisi tuntenut, jollen olisi muuten arvannut, kuka olit. Mutta voi, tässä nyt puhun ja unohdan pyykkini. (Hän menee taas hieromaan vaatteita.)
HEIKKI. Hanna, tiedätkö, miksi nyt olen täällä?
HANNA (aina vain vaatteita hieroen). Varmaankin katsellaksesi näitä kotiseutujasi.
HEIKKI. Tämä oli yksi syy, mutta toinen oli vielä voimakkaampi. Etkö jo arvaa?
HANNA. En ollenkaan.
HEIKKI. No tahdonpa sen sinulle sanoa. Minä tulin tänne kuulustelemaan, mistä sinut löytäisin, sillä minä tahdoin nähdä, sopisiko hän, joka oli lapsena leikkikumppanini, nyt minulle morsiameksi. Hyvä onneni saattoi niin, että sain sinua katsella, kun tässä tätisi kanssa puhuit, ja ensi hetkellä huomasin, mitä nyt tahdon sinulle ilmoittaa. Hanna, sinua sydämmeni lempii. Tahdotko tulla merimiehen morsiameksi?
HANNA (nostaa kätensä, katsellen lempivällä katsannolla metsään päin). Ah lintuseni, minun kumppanini yksinäisyydessä! Tahdotteko viedä tervehdykseni armaalleni, kun hän on merellä purjehtimassa kaukana lempivästä Hannastansa? (Heikin ja Hannan huomaamatta menee eräs juoruakka näyttämön poikki. Hän katselee heitä, viipottaen päätänsä, ja katoaa sitte metsään.)
HEIKKI. Hanna! Minä ymmärrän vastauksesi, sinä tahdot lempiä minua! (Aikoo syleillä Hannaa.)
HANNA (vetäytyy sivulle). Ei niin — Heikki, lempiä tahdon sinua aina, mutta vielä en lupaa omaksesi tulla, ennekuin tädilleni puhun asiasta ja hänen suostumuksensa saan. Mutta voi, nyt saan varmaankin toria, kun näin kauan olen pyykillä ollut. Nyt täytyy viedä vaatteet sangolla lähteelle ja siellä ne virutella.
HEIKKI. Miksi et, kultaseni, viruttele niitä täällä lammessa?
HANNA. Lammen pohja on rutainen, mutta lähteessä on kirkas vesi.
HEIKKI. Minä tulen kanssasi.
HANNA. Tule vain. Sinä saat levitellä vaatteet kuivumaan, että pikemmin joudun kotiin. (Kokoo vaatteet sankoon.) No nyt saamme mennä. Katsokaa, pienet lintuset, nyt on minullakin kumppani! (He menevät, ja esirippu lasketaan alas.)