ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
Näytelmäpaikkana on viinantehtailijan sali, jossa on komeat huonekalut ja kauniita tauluja seinässä. Hoikka istuu nojatuolissa ja Rouva sohvassa, molemmat teetä juoden. Pöydällä on kartuusi ja piippu.
Ensimmäinen kohtaus.
HOIKKA. ROUVA.
HOIKKA (iloisena hieroen käsiään). Rahaa kokoontuu aina vain. Viinaa on mennyt kelpo lailla, ostajien määrä puodissa lisääntyy, ja tänä vuonna olen jo saanut 35 tuhatta markkaa puhdasta voittoa.
ROUVA. Tuosta viinan tekemisestä nyt jutellaan jo kaikissa sanomalehdissäkin, että se muka olisi joku paha työ, mutta kuinkahan se oikein lienee? Onhan sitä lupa tehdä — mutta kummallista — en ymmärrä, miksi tuo viinanpoltto aina saattaa mieleni levottomaksi. (Laskee kuppinsa pöydälle ja ottaa sukankutimen.)
HOIKKA. Hm, niin, sen asian minä pian selitän. Teillä naisilla ei ole oikein selvä käsitys asioista, te uskotte kaikki, mitä luette ja kuulette ja olette liika herkkäluontoisia, joten heti tunnette levottomuutta sydämmessänne, kun vain joku osaa hyvin kauniisti lörpötellä. Te puhutte aina tunteistanne ja tunnette hullusti, mutta me miehet, — me tiedämme, että mitä laki määrää ja säätää, se on aina paras, ja siinä on meillä ohje.
ROUVA. Mutta tuntoni.
HOIKKA (äkäisesti toistaen). Mutta — tuntoni — Vaimoväen suusta ei *mutta* minua miellytä; tunto ja tunto, en sitäkään viitsi kuulla *näissä* asioissa. Jutellaan nyt muusta. (Laskee kuppinsa pöydälle.) Kuuleppa, kultaseni, parin päivän päästä on jouluaatto, ja minä olen hankkinut sinulle hyvän joululahjan, ketunnahkaisen kapan.
ROUVA (iloisesti). Ja silkkipäällisen varmaankin!
HOIKKA. Tietysti! Oikein »atlaskia». Kohta tulee ompelija sinusta mittaa ottamaan, jotta sen jo jouluksi saat valmiiksi.
ROUVA. Oi Hoikkaseni, kuinka sinä olet hyvä! Noh, olemmehan rikkaimmat koko kaupungissa, eihän minun sopisikaan kulkea muussa kuin atlaskikapassa. (Ompelija tulee sisälle.) Kas, neiti! Olipa hyvä, että tulitte heti. Laittakaa nyt kaikella muotoa kappani jouluksi valmiiksi!
OMPELIJA (ottaa muotilehden ja levittää sen pöydälle). Tässä on muotilehti. Minkä mallin mukaan minä sen nyt laitan? (Osottaa yhtä mallia.) Tämmöisen minä laitoin maaherran rouvallekin.
ROUVA (vilkaisee muotilehteen). Sepä juuri on minunkin mieleiseni. Katsoppa, Hoikka! (Osottaa muotilehteä.) Tuommoinen se pitää tehtämän, semmoinen on maaherran rouvankin.
HOIKKA (pistää tupakkaa piippuunsa ja haukottelee). Aivan semmoinen kuin on maaherran rouvankin. (Lähtee kamariinsa, joka on oikealla puolella.)
OMPELIJA (ottaa hätäisesti mittaa nauhalla ja kumartaa sitte nöyrästi). Kiitoksia. Kyllä minä laitan tämän valmiiksi pian. Hyvästi, rouva hyvä!
ROUVA. Hyvästi! — (Ompelija menee, ja Rouva huutaa hänelle vielä:) Muistakaa vain, että laitatte kapan juuri semmoiseksi, kuin maaherran rouvan on. (Lähtee vasemmalle kamariinsa.)
Toinen kohtaus.
HOIKKA, ROUVA ja JUKKA.
HOIKKA (kurkistaa kamarinsa ovesta saliin, huutaen): Rouvaseni, onko ovi lukossa?
ROUVA (vastaa toisesta ovesta). Ei, Hoikkaseni, vaan lukitse se. (Jukka putkahtaa samassa sisään.)
JUKKA (on vähän pöhnässä ja katselee ympärillensä). Hohho, kuinka täällä kynttilät loistavat. Näin valoisaa ei köyhällä ole jouluna edes. Kylläpä tämä on komea asunto, ja kaikki nuot taulut ja koristukset ovat viinalla kootut — hahha —
ROUVA. Huh — hän on pöhnässä. Mitäpä hän täällä tekee? (Istuu ja rupeaa taas kutomaan sukkaa.)
JUKKA (kumartaa). Tackar som frågar, juon vaikka vähän lisää, jos Rouva niin suvaitsee. Kyllähän viinantehtailijalla tuota makuisaa viinannestettä löytyy; senhän vuoksi tulinkin, että saisin sitä vähän joulukseni.
HOIKKA. Mene tiehesi! Mitäs täällä teet?
JUKKA (ei ole kuulevinaan). Kelpo tavaraa tuo viina muuten, mutta vähän epätasaisesti se rikkautta jakaa; kun yksi rikastuu, silloin tuhansia köyhtyy.
HOIKKA, (kiivaasti). Menetkö kohta tiehesi! Minä en kärsi juomareita.
JUKKA (ivaten). Vai niin! Viinantehtailija ei kärsi juomareita, hahhah — vai niin — mutta niitä kolikoita, jotka juomarin taskusta tippuvat pois ja täyttävät teidän taskunne — niitä varmaankin kärsitte, vai kuinka, häh? Ette suinkaan muuten rakentaisi noita viinapuoteja, jotka niin herttaisesti tarjoovat vilustuneelle lämmitystä, että ei sivuitse pääse, jos suinkin vähän kilinää taskussa kuuluu.
HOIKKA (näyttää ulko-oveen päin). Tuolla on ovi, josta sisälle tulit.
Mene — taikka keppini näyttää sinulle tien!
JUKKA. Enkö joulukseni rikkaalta saa edes ryyppyä? (Hoikka menee kamaristansa noutamaan keppiä.) Antakaa, Rouva kulta, kakunpala pojalleni. Teillähän myöskin on poika, niinkuin minullakin, mutta se on erotuksena vain, että teidän poikanne on aika veitikka, joka tuhlaa, mitä isä viinalla kokoo, mutta minun pieni Mattiseni hakea tassuttelee ruokansa, kun isä rahjus juo eikä saata hänelle leipää toimittaa.
ROUVA. Sitte saat, kun selkeällä päällä tulet pyytämään. Nyt sinä olet niin hävytön, että et ansaitse mitään.
JUKKA. Oi teitä! Ja minulla on kuitenkin kolme lasta, joille murusia pyydän. Olisin edes Matille saanut. (Puoliääneensä.) Ei viinarahoissa siunausta ole. Jollei ensi, niin kyllä jo toisessa polvessa hukka ne on perinyt. (Menee. Alfred tulee samassa ja Hoikka kamaristansa, keppi pystyssä.)
Kolmas kohtaus.
HOIKKA. ALFRED. ROUVA.
HOIKKA. Jopa hän meni, tuo hävytön. Olisipa saunan ansainnut.
ALFRED. No mitäpä täällä nyt on tapahtunut?
HOIKKA. Tuo lurjus, joka täältä läksi, oli niin hävytön, että minun täytyi keppiäni näyttää.
ALFRED. Jukka, se juopporatti! Mikä hänen nyt hävyttömäksi teki? Tavallisesti hän on tyytyväinen, kun vain ryypyn ja muutaman hopearahan saa.
ROUVA (istuu syvissä ajatuksissa, sanoen itseksensä): En saa noita ukon sanoja mielestäni.
HOIKKA. Sen kyllä uskon, että hän silloin on tyytyväinen, kun ryypyn ja rahaa saa, mutta en minä hänelle rahojani jakelemaan ruvennut, viinaan hän ne heti olisi pannut.
ALFRED. Ja isäni olisi rahansa takaisin saanut, hahahaa!
HOIKKA (närkästyneenä). Vaiti, poika!
ALFRED (äitiinsä kääntyen). No äitiseni, oletteko vallan pelästyksissä vielä, koska ette mitään virka? (Kävelee lattialla.)
ROUVA (itseksensä.) Hän sanoi: *Jollei ensimmäisessä, niin toisessa polvessa hukka ne perii* — Alfred — Alfred! Oletko sinä tuhlaajapoika?
ALFRED. Mitä sanotte, äitini?
ROUVA (herää ajatuksistaan). Mitä kysyt, lemmittyni?
ALFRED. Kysyn vain: mikä teitä kaikkia nyt vaivaa? Mökinukko on teidät vallan noitunut.
ROUVA. Niin, totta tosiaankin olen varsin pelästyksissä vielä.
ALFRED. Mutta isä, ettekö häntä tuntenut? Hän on monta kertaa tuolla viinatehtaalla minulle jutellut, kuinka hän ennen muinoin oli isäni leikkikumppanina, ollessaan juoksupoikana isäni kodissa.
HOIKKA (laskee sormensa nenälleen). Ah, nyt muistan. Olisiko tuo rahjus sama Jukka — hm — hän oli sorea, hilpeä poika, kun meni naimisiin ja muutti appensa torppaan, ja nyt —
ROUVA. Ja nyt on hänellä juomarin muoto, huh —
HOIKKA (katsoo kelloansa.) Minun täytyy lähteä pois, meillä on pieni kokous kauppias Pohatalla.
ROUVA. Viivytkö kauan?
HOIKKA. En, hetken perästä palajan takaisin. (Menee.)
ROUVA. Täytyy minunkin mennä illallista toimittamaan. (Lähtee pois sanoen itseksensä): Kumma! Olen niin levoton, ettei tuo ketunnahkainen kappakaan minua enää oikein saata miellyttää.
Neljäs kohtaus.
ALFRED, sitte MARKKU.
ALFRED. Lieneekö isäni jo saanut kirjeen velkojiltani, koska äiti näytti niin surulliselta? Aina minuun vähän koskee, kun vain äitini surullisena näen, mutta — täytyyhän sitä nuorena elää — oojah — elää sitä täytyy ainakin — kun rahat tulevat ja menevät, sehän hupaista! (Kilistää kelloa; Markku tulee sisälle). Markku, tuo minulle tyyny tänne sohvalle pääni alle.
MARKKU. Paikalla. (Lähtee vasemmalle ja palajaa kohta, tuoden tyynyn muassaan.)
ALFRED (panee tyynyn päänsä alle). Kas niin, nyt on hyvä. (Markku menee. Alfred ottaa sanomalehden ja rupeaa ääneensä lukemaan.) »Tuota turmelevaa viinaa tulvailee viinatehtaista» — Hohho — täällähän vedetään samaa virttä kuin aina ennenkin; viitsis tätä lukea, parempi, kun käännyn kyljelleni. (Laskee pois sanomalehden. Hoikka tulee.)
Viides kohtaus.
HOIKKA. ALFRED.
HOIKKA. Joko sinua unettaa?
ALFRED. Kah, isäni! (Nousee seisoalle.) Minä luulin vain Markun siellä toimiskelevan. Olin hieman väsynyt, kun tapasin ravintolassa muutamia ylioppilaita, entisiä koulutovereita. He söivät siellä iltapalaa, ja minä kestitin heille muutaman pullon samppanjaa.
HOIKKA. Vai samppanjaa, samppanjaa, niinkuin ei mikään muu olisi herroille kelvannut.
ALFRED (huolettomasti). Entäpä — muutama pullo samppanjaa! Mutta voi kuinka minua naurattaa! (Nauraa.) Kun kuulivat, että isälläni on viinatehdas, ja että minäkin siellä välistä työskentelen, silloin he sanoivat viinantehtailijoita kansan myrkyttäjiksi ja mitä kaikkea saarnasivat, että minun muka tulisi hankkia itselleni parempi ammatti.
HOIKKA. Mutta samppanjasi kelpasi heille!
ALFRED. Totta puhuen ei se niille hupsuille kelvannut, mutta kun olin pullot aukaissut, niin — kylläpä niitä oli, joille kelpasi. — Minä vain viisaasti tein, kun lukiosta jo eron otin, sillä muuten varmaankin olisin tullut tuommoiseksi puolipöhköksi kuin nuo ylioppilaat.
HOIKKA. Lopussa kiitos seisoo. Huono kukkaronhoitaja sinä kuitenkin olet.
ALFRED. Enpä liioin — (Itsekseen). Täytyy lähteä pois, sillä muuten saan hyvät torat, tuossa oli vain alkulause. Ei ukko hyväksynyt, kun sai maksaa velkojilleni viisituhatta markkaa. Viisituhatta markkaa — ei tuo suurikaan raha ole. (Ääneensä.) Nyt minun täytyy yöksi lähteä tehtaalle. Hyvästi, isä. (Menee.)
HOIKKA. Minä en voi häntä oikein nuhdella. En ymmärrä, mikä siinä vikana lienee. Ja kumminkin hän on taas menettänyt viisituhatta markkaa tietämättömiin. Hm — noh, tosi on, etteivät nuo minun kukkarooni suurta lovea tee — mitäpä noita ajattelen, ne häiritsevät vain lepoani. Kello on jo paljo, paras että menen maata.
(Esirippu lasketaan.)