JUHANNUSAATTO MUMMON LUONA.
Pieni joki juosta luikerteli niityn poikki, ja joen äyräällä pilkoitti lehevien koivujen välistä vähäinen asunto, jota nimitettiin Lehtolaksi. Sen edustalla näemme ruohopihan, jossa ruusupensaat kukkivat, ja koivujen varjossa on viheriäiseksi maalattu keinulavitsa. Akkuna on auki; siellä sisälläkin näemme ruusuja monenvärisiä, mutta hohtavan valkoiset uutimet estävät meitä näkemästä enempää. Ken vain kulkee tämän asunnon sivuitse, hän seisahtuu katsellen uteliaasti tuota kotia, jossa tuoksuvat ruusut ja notkea keinulavitsa ikäänkuin vaativat häntä levähtämään, varsinkin jos päivän paahtava kuumuus matkustajan voimia uuvuttaa.
Helteiseltä ilma tuntui, kun eräs nuori ylioppilas juhannusaattona tuli kävellen maantietä pitkin. Nähdessään tuon vähäisen asunnon, hän seisahtui ja katsahti akkunaan päin, josta toivoi edes vilahdukselta näkevänsä jonkun ihanan neitosen, sillä sellaisten asunnoksipa hän heti tämän määräsi.
Tuossa on keinulavitsa ja koivujen siimeksessä olisi vilpoista, herttaista; nytpä tuntuu hänen kurkkunsa varsin kuivalta — lasillinen vettä — oi miten se nyt virvoittaisi. Hän tuumaa, jopa rohkaisee mielensä, astuu portaita ja menee sisälle — mutta jää hämmästyen miettimään, elääkö hän vielä satujen maailmassa, jossa ilkeät noidat useinkin muuttivat sulottaret vanhoiksi akoiksi ja miksi milloinkin. Niin, syystäpä hän miettii, sillä eihän akkunan ääressä istukkaan neito, vaan vanha, maailmaa kokenut mummo, jonka hiukset aivan hopealta hohtavat. Suuri koira, joka vieraan tullessa oikoili pöydän alla, haukahti vähän; mummo katsahti tulijaan ja lausui hänelle kättään tarjotessaan: »En teitä tunne, ken olette?»
»Ylioppilas Nummi. Suokaa anteeksi, että tulin häiritsemään. Olen kulkenut pitkän matkan, ja tässä helteisessä ilmassa rupesi jano minua vaivaamaan — rohkenen siis pyytää lasillisen vettä.»
»Tässä on juuri raitista vettä, ja suvaitsetteko, että kaadan vähän vaaraimen mehua sekaan?» Nummi kiitteli, tyhjensi lasinsa ja aikoi sitte lähteä pois, mutta mummo pyysi häntä viipymään hetkeksi, sanoen: »Istukaahan vähän levähtämään. Katsokaa näitä ruusujani, ne tavallisesti nuoria ihastuttavat. Minä niitä myöskin rakastan; ovathan ne minulle suureksi huviksi vanhoilla päivilläni.»
»Tosiaankin teillä on kauniita ruusuja — ken niitä hoitaa? Onko teillä tytär, jonka lemmikkejä nuo kukat ovat?»
»Ei ole», sanoi mummo vähän hymyillen. »Minä sekä vanha palvelusneitsyeni olemme ainoat asujamet täällä, ja uskollinen Halli koira on minun ainoa kotieläimeni. Nuoria näen kuitenkin tuon tuostakin luonani; he rakastavat mummoa, kuten mummo heitä.»
»Keitä asuu täällä naapuritalossa?»
»Eräs porvari Hyöriinin leski lapsineen. Hänen maatansa oli tämä minunkin vähäinen maatilkkuni ennen, mutta nyt se on omani.» Mummon kertoessa astui mainittu leski sisälle, ja hänet nyt esiteltiin Nummelle. Kuultuaan nuorukaisen nimen leski virkkoi: »No onhan niitä nyt kummia nimiä — ennen oli Nummeliinit ja muut sellaiset, nyt sanotaan vain Nummi — ikäänkuin olisi puhetta maasta eikä miehestä.»
Nummi naurahti ja rupesi nyt pois pyrkimään. Hyvästi jätettyään hän kysyi vielä: »Pitkäkö matka tästä on pappilaan?»
»Venäjän virsta», vastasi mummo.
»Aiotteko sinne?» kysäisi leski.
»Aion. Rovasti, joka on setäni, kutsui minut pappilaan juhannusta viettämään.»
»No kyllä minä neuvon teille oikotien», sanoi leski. »Kun nyt menette vähän matkaa äyrästä pitkin, niin tulette vainion veräjälle. Siitä sitte kuljette polkua myöten vainion läpi, kunnes tulette koivuhakaan, josta poikkeatte oikealle ja kävelette hakapolkua siksi, että olette aivan pappilan puutarhan portin edessä.»
Hymyillen vastasi Nummi: »Kiitoksia hyväntahtoisesta neuvostanne. Kunpa nyt vain tuon oikotien kaikki mutkat muistaisin.» Nostaen lakkiaan hän vielä kerran kumarsi ja läksi sitte matkoihinsa.
»Vai pappilaan hän meni», sanoi leski. »Hän siis on rovastin tyttöjen ja Joose maisterin orpana — vai niin. Kyllä minä heti huomasin hänen olevan samaa sukua, sillä hän oli aivan Aino neiden näköinen.»
»Ennemmin pitäisin häntä Ilman muotoisena, sillä mustakutriset ovat molempien hiukset. En sentään huomannut heissä muuta keskinäistä sukumuotoa.»
»Huomasin minä heti ja tunsin kohta hänen olevan samaa pappilan slähtiä. Mutta tässä minäkin vielä höpisen, vaikka jo kyllä olisi kiire kotia; tulinhan vain katsomaan, kuka tuo vieras herra oli.»
»Muistakaa, että täällä juodaan teetä juhannusaattona, kuten ennenkin on tapana ollut.»
»Kiitoksia, kyllä sen muistan ja aivan halusta tulen, koska lapsenikin ovat poissa kaupungissa tuttaviensa luona; pikku Sanni vain on kumppaninani.» Näin sanottuaan rouva Hyöriin jätti hyvästi ja pyöri kiiruusti kotiinsa.
Lämmin ja ihana oli juhannusaaton ilta. Aurinko rupesi jo lähenemään taivaanrantaa, mutta koko luonto oli täynnä eloa ja virkeyttä — ken saattaisikaan uneen uupua kesän kauneimpana iltana! — Kokkovalkeita näkyi sieltä ja täältä, käki kukkui läheisessä koivikossa, ja etäämpää kuului laulurastaan monisävelinen liverrys. Mummo istui ruusutarhassaan. Vanha Leena asetti emäntänsä eteen pöydän ja levitti siihen lumivalkoisen vaatteen, jonka päälle hän sitte laski porisevan teekeittiön, kupit ja vehnäset y. m. Siinä nyt istui mummo odottaen vieraitaan ja miettien — niin mitä hän mietti ja mitä hän muisti — varmaankin elämänsä monivaiheisia kohtaloita. Mutta kauan hän ei saanut olla ajatuksiinsa vaipuneena, sillä jopa kuului iloisia ääniä, ja samassa hän näki pappilan nuoret, jotka kilpaa juosten tulivat mummon asuntoa kohti. Ennätettyään portille, huusivat kaikki yhtä haavaa: »Hyvää iltaa, mummo!»
»Terve tultuanne! Käykää istumaan. Kas tuollapa tulevat naapurimmekin, terve tultuanne nyt kaikki! Istukaa, rouva Hyöriin, ja pikku Sanni, tule tähän viereeni! Joose maisteri ja Nummi herra! Tuossa on tuolit. Aino, istuppa tähän. Ilma tyttöseni, kaada teetä nuoremmaksesi! Ja juokaa nyt, ennenkuin jäähtyy.»
»Ei mummo voi uskoa, kuinka hauska tämä juhannusaatto on ollut», sanoi Ilma, ottaessaan itsellensä teekupin. »Me olemme olleet ulkona aina siitä asti kuin Nummi orpana meille tuli, ja nyt viimeiseksi kävimme sitelemässä monivärisiä silkkilankoja rukiin korsiin. Huomenna ennen auringon nousua mennään taas katsomaan, miten ne ovat kasvaneet.»
»Kylläpä voin uskoa», vastasi mummo. »Onhan niissä oltu maailmassa.»
»Oletteko turpeita kääntäneet?» kysyi leski.
»Olemme», sanoi Joose maisteri, »ja minä olen vakuutettu siitä, että saan muurahaisen kuoppaani, sillä niitä siellä oikein kihisi.»
»No sepä hyvä», virkkoi mummo, »sittepä saatte vaimon, joka ahkeraan hyörii ja pyörii, sulostuttaen kotianne.»
»Mutta enpä huolikkaan tuommoisesta hyörijästä. Minä tahdon oppineen naisen vaimokseni.»
»No, tuossahan viisaan sanan kerrankin kuulee nuoren miehen suusta», huudahti leski. »Sitä minäkin olen sanonut, että naisten juuri samoin kuin miestenkin tarvitsee olla oppineita. Siksi olenkin antanut tytärteni oppia kaikkea, mitä vain opiksi tarjotaan. He taitavat kieliäkin monenlaisia» — ja nyt pani rouva sormensa pystyyn sekä rupesi, niihin osottaen, lausumaan: »Niin — he taitavat tyskaa, saksaa, venskaa, venäjää ja ryskaa ja mitä kaikkia niitten nimet lienevätkään.»
»Olipa niitä siinä jo yhtä monta kuin sormea oikeassa kädessänne», virkkoi Nummi ja lisäsi vielä: »Pidä vain, Joose, silmäsi auki! — Mihinkä virkaan nuo oppineet tyttärenne aikovat?»
»Vanhin pääsi jo Oopuun tilikraaffiin, toisella on kuvernantin virka. Kylläpä olisi tilaa ja tavaraa kotonakin, mutta eipä heitä kotitoimet ikinä ole huvittaneet.»
»Siinähän se on», kuiskasi Nummi orpanalleen. »Mitäpä sinä tuommoisella vaimolla tekisit, joka ei kodissaan työskentele?» Ääneensä hän sanoi: »Jos minä kumppanin löydän, kuten toivon, tahdon itse toimittaa virkani työt, ja vaimoni — hän tehköön kotini suloiseksi, herttaiseksi, jotta työni tehtyäni siellä viihdyn.»
»Nuori herra on vielä vanhanaikaista mieltä», virkkoi leski.
»Minä en vain voisi onnellinen olla», vakuutti Joose, »ellei vaimoni olisi oppinut eli sivistynyt».
»Sivistys! Tuosta sanasta nyt paljo puhutaan», virkkoi leski, »jopa sanomalehdissäkin melkein joka toisella rivillä.»
»Siitäpä näkyy, mihin päämaaliin ihmiset pyrkivät», vastasi Joose.
Mummo, joka ääneti oli kuunnellut muitten puhetta, lausui nyt: »Olen minä nähnyt oppineita, jotka eivät ansaitsisi sivistyneen nimeä, ja olenpa myöskin nähnyt sivistyneitä, jotka eivät kuitenkaan ole oppineita — ja jos te, nuoret herrat, molemmat pysytte mielipiteissänne, ennustan minä Nummi herralle onnellisempaa kotielämää kuin Joose maisterille. Saattaisinpa kertoa teille kertomuksen, josta näkisitte puheeni perustuvan tosioloihin».
»Kertokaa, mummo hyvä», pyysivät Aino ja Ilma.
»No koska tässä iltaa riittää, niin kerronpa sitte. Minä tunsin erään perheen, jonka nimi oli — no niin — sama se, olkoonpa Tuominen. Perheen isäntä oli virkamies ja maanviljelijä. Viljavasti kasvoi hänen peltonsa, joten hänelle karttui tavaraa kyllin. Rouva Tuominen oli toimekas emäntä, joka kunnioitti ja rakasti miestänsä. Jokaisessa työssään hän ajatteli: 'Tämän teen näin ja tämän näin, jotta miehenikin siitä ihastuu.' Kun Tuominen sitte ilmoitti tyytyväisyyttään, oli rouva ylen onnellinen ja koetti aina uudelleen noudattaa miehensä mieltä — ja niin he elivät keskinäisessä rakkaudessa. Heillä oli myöskin neljä lasta, kolme tytärtä ja yksi poika. Kolmas tytär, pieni Toini, oli lapsista nuorin — olipa vanhimman ja nuorimman välillä koko seitsemäntoista vuotta. Noille kolmelle vanhemmalle lapsellensa hankki nyt Tuominen kasvatuksen, joka hänen ja maailman nähden oli mitä parahin. Hän koulutti heitä, jotta saivat oppia, mitä vain halusivat, ja opettajien todistukset ilmoittivatkin, ettei heiltä puuttunut ymmärrystä eikä opinhalua. Saattoivathan siis vanhemmat iloita onnistuneesta kasvatuksestaan, ja kyllä he iloitsivatkin. — Kun lapset kotiin tulivat, no eipä tietänyt äiti, mitä teki heidän iloksensa. Talouden toimissa hän yksin hääräsi. Miten hän olisi noita nuoria tyttäriä hennonnut apuun ottaa? Nythän oli lepoaika heillä, jotka paljon vaivaa olivat koulussa nähneet. Joka pienimmänkin reiän heidän vaatteissaan äiti korjasi, sillä kuinkapa hän noita armahia olisi vaivannut tuommoisilla vähäpätöisillä töillä — ja mitä ei äiti ehtinyt valmiiksi saada, sen valmistivat ompelijat. Tulipa sekin aika, jolloin nuoret tyttäret, oppikoulut kunnialla suoritettuaan, kodin herttaiseen helmaan palasivat. Vaan miten kävi kotitointen — — rupesivatko tyttäret niitä nyt toimittamaan itsellensä opiksi ja äidillensä huojennukseksi? Ei suinkaan! Liinalla oli erinomainen soitannonhalu — hänen opettajansakin oli sanonut: 'Soittotaidossa tulee Liina oikein eteväksi'. Sitä hänen siis tuli harjoitella — ja välimmiten tietysti huvitella. Maaria harrasti vieraita kieliä — sanottiinpa hänen osanneen kreikkaakin. Hän luki oppineiden miesten teoksia — ja niin kului hänen aikansa. Mutta eräänä päivänä hän sanoi isällensä: 'Isä hyvä, minä en viihdy täällä yksitoikkoisissa kotioloissa, pyrkisinpä halusta opettajattareksi.' 'Tee mitä sydämmesi vaatii', vastasi isä, ja niin oli se asia päätetty. Maaria pääsi, kuhunka pyrki, erään koulun opettajattareksi. Vapaa-ajat hän aina vietti kodissaan. Silloin myöskin nuori Ilmari oli kotona. Samanlahjaisena kuin tytötkin, oli hän myös saanut samanlaisen kasvatuksen — mutta — hän oli mies, oikeinpa oiva miehen alku. Kauan nuot nuoret tyttäret eivät saaneet kodissaan olla, sillä heidän oppinsa, uhkea muotonsa ja etenkin vanhempien *suuret varat* toivat pian sulhasia taloon. Maaria joutui kaupunkiin naimisiin, ja Liina sai pappismiehen maalla. Häätoimet ja häät minä jätän sikseen kertomatta, koska ne ovat sivuseikkoja — ja arvelenpa, että Joose maisteri jo on utelias tietämään, miten nämät hänen suosimansa oppineet naiset sulostuttivat kotiansa. Me siirrymme muutamia vuosia eteenpäin, saattaaksemme paremmin arvostella, olivatko nuot emännät tosiaankin sopivia hyvin kasvatetun naisen esikuvaksi.
Oli talvinen päivä. Tammikuun pakkanen painoi jääkukkia ikkunoille, ja puut seisoivat härmäisinä. Tuominen käveli lattialla, ja puhaltaen savupilviä piipustansa hän seisahtui tuon tuostakin akkunan ääreen. 'Mitä katselet?' kysyi rouva. 'Hm, luontoa vain, ja sitä katsellessani ajattelin, että nytpä reki hyvin luistaisi — entä jos tekisimme vähäisen huvimatkan kaupunkiin, sillä tahtoisinpa nähdä, vieläkö Maarialle äidin huolet ja emännän toimet raskailta tuntuvat, vai onko hän niihin jo perehtynyt.'
Toini taputteli iloissaan käsiänsä ja huudahti Ilmarille: 'Nyt, veikko, pääsemme Maaria sisaren luo!'
'Älä vielä iloitse, kuulkaamme ensin, mitä äiti sanoo.'
'Kyllä äidin vuoksi sopii', vastasi rouva, 'tuota hätää laitan kaikki matkakuntoon'. Eipä kulunut montakaan tuntia, ennenkuin Tuominen perheineen oli matkalla. Reki luisti, kulkuset kilisivät, ja heijoo, — eteenpäin mentiin, kunnes jouduttiin kaupunkiin Maarian kotiportaitten eteen. Neitsyt tuli ovea aukaisemaan, ilmoittaen että herra Vuori vielä oli poissa virkatoimissaan ja rouva jossakin kokouksessa. Vieraat menivät sisälle. Pieni tyttönen seisoi huoneessa, ja nähtyänsä heidät lausui lapsi: 'Äiti poissa, isä poissa', ja parkasi itkemään. Ilmari otti lapsen, nosti hänet korkealle ja vei hänet sitte Tuomiselle. Näin joutui tyttö sylistä syliin, tullen siten tyydytetyksi. Mutta nyt kuului nuorimman lapsen vaikeroiminen, ja se koski rouva Tuomisen hellään sydämmeen. Hän riensi toiseen kamariin pienokaisen luo ja rupesi sitä viihdyttämään. Hoitaja toi lapselle maitoa. Rouva maistoi sitä ja sanoi sitte: 'Tämä on hapanta, onko lapsi sitä saanut?'
'On, kyllä maar se pian happanee, kun sitä aina tarvitsee panna takalle lämpenemään', vastasi tyttö ja meni matkoihinsa. Nyt tuli Maaria kotiin ja tervehti iloisesti omaisiansa. Nähtyään rouva Tuomisen olevan lastenkamarissa riensi hän sinne äitiään syleilemään, vaan purskahti samassa itkuun. 'Mitä tuo tietää?' kysyi äiti.
'Niin, nähdessäni teitä en saattanut olla itkemättä, sillä muistin, kuinka hauskaa meidän oli kotona. Täällä vain aina on kiirettä ja rauhatonta. Tuskin joutuu mihinkään henkiseen elämään, kun on noita lapsiakin jo noin monta. Jos toisen on tyydyttänyt, niin toinen taas huutaa, ja tämä pieni itkee aina.'
'Hän on kelvollisen ruoan puutteessa. Maito on hapanta; katso, ettei lapsi semmoista saa! Lämmitä vain sen verran, mitä hän kerralla tarvitsee, ja pidä puhtaana astiat.'
'Saako niitä palkollisia tekemään, mitä käskee — itse olen poissa monta tuntia. Minä olen perustanut ompeluyhdistyksen, jossa ommellaan vaateapua köyhille lapsille — annanpa vielä tyttökoulussa muutamia tunteja niissä aineissa, joita enimmän harrastan.'
'Jätä kaikki koulutunnit, pane toimeen ompeluseurat, mutta ompele sinä kotona, sillä lasten pienenä ollessa on äidin helma heille paras suoja.'
'Minä en ikinä voi uuvuttaa itseäni jokapäiväisen elämän yksitoikkoisuuteen, vaan tahdon myös elää henkistä elämää.'
Maarian puhuessa oli Tuominen tullut kamariin. Hän katsoi surullisesti tyttäreen ja lausui:
'Voi lapsi parka, paljon olemme sinun kasvatuksessasi laiminlyöneet, koska emme ole opettaneet sinua ymmärtämään, että kodissa on naisella lavea työala. Jos oikein käsittäisit velvollisuutesi, tietäisit myöskin, että sinulla kodissasi on kylläksi vaihtelevaa työtä. Joka päivä saat tutkia niitä eri luonteita, joita huonekunnassasi löytyy, ja ajatella, miten heitä parahiten voisit saattaa onnellisiksi. Se on perheenemännän kallis ja vaikea tehtävä; mutta kun hän työssään onnistuu, ken on häntä onnellisempi? Hän on kodin sydän, johon kaikki turvaavat, sekä palkolliset että lapset; ainoastaan hänelle perheenisäntäkin ilonsa ja huolensa uskoo.'
Maaria puhui jotakin miehen ja vaimon samanlaisista oikeuksista, mutta samassa tuli hänen miehensä kotiin. Vuorio nähtävästi iloitsi appensa ja anoppinsa tulosta, puristi veljellisesti Ilmarin kättä, kysyi Toinilta, montako kananpoikasta hänellä oli, ja lausui sitte vaimollensa: 'Noh Maariaseni, ovatko vieraamme saaneet kahvia?'
'Ei vielä, nuo piiat ovat niin hitaat.'
'Toimita nyt, ystäväni, joutuun — oikeinpa se minullekin hyvältä maistuisi, sillä muistathan, ettei eine aamulla ennättänyt tulla valmiiksi, ennenkuin minun jo täytyi rientää virkani toimiin.'
Punastuen Maaria meni kyökkiin, ja muutaman hetken perästä tuotiin kahvia. Mutta päivällinen — se nyt ei milloinkaan tahtonut valmistua. Kun jo kolme kajahusta oli kuulunut seinäkellosta, silloin Vuorio levottomasti lattialla kävellen katseli tavan takaa ruokasaliin päin. Vihdoin pyydettiin päivälliselle. Siinä nyt oli pöydässä yhtä kutakin lajia, mutta ensiksikin kilohailit olivat ihan happamat. Maaria hätääntyi ja sanoi neitsyelle: 'Mitenkä tämmöisiä olet pöytään tuonut? Nämäthän ovat pahentuneita!'
'Käskipä rouva minua ottamaan kilohailia, eikä niitä parempia ollut. Kun kala-astia on pidetty lämpimässä kyökkikonttoorissa, niin ihmekö se, että ovat pahentuneet.'
'Vie nämät kohta pois äläkä enää toiste jätä kaloja lämpimään.'
'Ei niitä minun aikanani sinne ole pantu, entinen piika ne jo jätti', sanoi tyttö ja läksi kyökkiin.
'Oikein on harmillista, kun täällä saa noin huonoja palkollisia', valitti Maaria.
'Niin, meillä on siinä kohden ollut paljo vastahakoisuuksia', sanoi Vuorio. 'Tuo on jo kolmas tänä vuonna — mutta jättäkäämme tämä puhe huonoista palkollisista — se ei ole mitään hauskaa. Maaria hyvä, anna tänne vähän paistia — kastike on kovin karvasta!' —
Näin olivat melkein kaikki kalliit, hyvät ruoka-aineet pilatut; — mutta minä arvelen, että tarpeeksenne olette kuulleet tästä perheestä, ja luulenpa, että Vuorion sijassa Joose maisteri varmaankin olisi suonut vaimollansa olevan vähemmän kirjallista ja enemmän taloudellista oppia.»
»Hm. — Kentiesi. — Mutta kuinkapa heidän sitte lopullisesti kävi?
Lopussahan kiitos seisoo.»
»Niin kyllä», sanoi mummo, »mutta sanotaanpa myöskin, että alku työn kaunistaa — ja kun alussa kaikki menee kodissa nurin, niin silloin ei tule loppukaan oikein hyvä. Lohdutukseksenne toki saatan sanoa, että Liinan kävi paremmin. Hänen luonteensa oli taipuvaisempi kuin Maarian, ja hänen viisaat vanhempansa saivat hänet vähitellen ymmärtämään, että pianon ääressä istuminen ei ollut hänen suurimpia velvollisuuksiansa. Mutta monta kovaa sai Liina parka kokea ja monta kyyneltä vuodattaa, joista hän olisi päässyt, jos kodissa hänen olisi täytynyt seurata äitiänsä kyökkiin ja aittaan.»
»Miten Toinin kävi?» kysyi Aino. »Minä siitä tytöstä toivon paljon hyvää. Kertokaa hänestä vielä.»
»Toinista!» sanoi mummo, ja hänen silmänsä oikein kirkastuivat, kun hän lausui: »Niin, mitenkä muuten kuin hyvin. Toini oli niitä hempeitä, herttaisia naisia, jotka harvoin itseänsä muistavat; muitten onni on heidän onnensa. Hänestä olisi koko kertomus kerrottavana, mutta ilta joutuu — tahdonpa vain mainita, että Tuominen, huomattuansa vanhempien tytärtensä kasvatuksen vaillinaiseksi, päätti kokonaan toisella tavalla kasvattaa Toinia. Tämä lapsi sai kyllä oppia paljon, mutta hänen tärkein opittavansa oli tutkiminen, millä tavalla hän voisi muita tehdä onnelliseksi. — Kuulkaa, nuoret tyttöset! Silloin vasta voitte oikein tyytyväiset olla, kun muitten onnelliseksi saattamista pidätte suurimpana onnenanne. Toini oli tuon tärkeän opittavansa hyvin oppinut. Minä näin hänet aina tyytyväisenä; perheensä onni säteili hänenkin silmistänsä. Kun hänen miehensä joskus oli raskaalla mielellä ja tahtoi olla itseksensä, silloin Toini meni soittamaan ja laulamaan lauluja, joitten hän tiesi ihastuttavan miestänsä — ja pianpa hänen onnistuikin poistaa rakastettunsa raskas mielentila. Tällä en suinkaan tahdo sanoa, että kaikkien miesten raskasmielisyyttä pitäisi samalla tavalla viihdyttää — en suinkaan! Jospa se kävisikin yhdellä tavalla, silloinhan tuo naisen tärkeä tehtävä olisi helposti opittu!»
»Entäs Toinin lapset?» kysyi Nummi. »Eivätkö ne ollenkaan huutaneet?»
»Kyllä maar», vastasi mummo, »vaan kun tohina lastenkamarissa nousi korkeammillensa, silloin Toini riensi joukkoon ja puhui kauniin sadun, jota lapset istuivat ääneti kuuntelemaan. Sadun kerrottuaan hän käski heitä kiltisti leikkimään, jotta saisivat vielä toistekin tarinan kuulla, ja pujahti sitte taas toimiinsa.
Nyt olkoon kertomukseni loppunut, sillä muuten teekyökissä vesi kiehuu kuiviin. — Kaada, Ilmaseni, toinen kupillinen teetä.»
Ilma teki kuten mummo käski, ja nyt tuli hetken äänettömyys, kun kaikki rupesivat teetä juomaan. Joose maisteri, joka ensiksi sai kuppinsa tyhjäksi, sanoi hymyillen mummolle: »Niin, nyt minä saan kiittää sekä teestä että kertomuksesta. Tahdonpa myöskin myöntää, että vanha on aina viisain, ja halusta kyllä ottaisin Toinin tapaisen naisen vaimokseni — mutta mistäpä semmoisen löydän?»
»Siitä saatte itse huolta pitää», vastasi mummo.
»Kyllä tuo kertomuksenne oli hyvä eksemppeli», vakuutti leski. »Minä olen myöskin aikonut kasvattaa meidän Sannia aivan toisella tavalla kuin vanhempia tyttäriäni; olen päättänyt noin eksperimenteerata — jotta saisin selväksi, mikä keino on parahin.»
»Hyvin kaunis ajatus tuo», sanoi Nummi, »aivan uusi oppi jälkimaailmalle, josta keksinnöstä se varmaankin on teitä kiittävä», — ja hän kuiskasi Jooselle: »Kyllä sinä vielä saat anopin rouva Hyöriinistä.»
»Ole huoleti», vastasi Joose ja nousi istualta, lausuen: »Ilta käy jo kosteaksi, ulkona viipyminen saattaa olla haitaksi mummon terveydelle, mennään nyt siis kotiin.»
»Niin kyllä», sanoi leski. »Sanni tyttöni, mennään mekin jo pois. Sanni on vähän arka kylmälle.» — Ja rouva Hyöriin jätti hyvästi ja läksi tyttönsä kanssa kotiin. Heidän lähdettyänsä Ilma kysyi:
»Miksikä mummo aina näin viettää juhannusaattoa?»
»Se on, lapseni, minun salaisuuteni», vastasi mummo.
»Minulla myöskin on salaisuus», sanoi Ilma, »mutta, mummo, sen nyt tahdon teille ilmoittaa. Juhannusaatto tulee aina olemaan minullekin erityinen merkkipäivä, sillä tiedättekö, orpanani Nummi ja minä olemme tänään menneet kihloihin.»
»Toivotan teille sydämmestäni onnea ja siunausta! Olen ennustanut Nummi herralle onnellista kotielämää, ja nyt olen varsin vakuutettu siitä, että meidän pikku Ilma teidän kotinne herttaiseksi luo, sillä Toinin tytär sen tehtävänsä kyllä ymmärtää —»
»Toini! Oliko Toini äitimme?» kysyi Ilma.
»Oli, vaikka minä tietysti hänen nimensä Toiniksi muutin. Hänen arvoansa ja hyvyyttänsä te kyllä kaikin olette saaneet kokea.»
»Ja me kun emme ollenkaan sitä aavistaneet!» — sanoi Aino. »Oi mummo, kertokaa vielä meille jotakin, kertokaa omasta elämästänne!»
»Niin, kertokaa, mummo kulta!» pyysi Ilma.
Mummo hymähti, vastaten: »Katsokaa jokea, joka tuolla juoksee eteenpäin — se juoksee tyynenä, vaan paikoin se kohisevana koskena vyöryää. Silloin on sen voima mahtavin — mutta silloin se myöskin on vaarallisin; se saattaa paljon hyödyttää, vaan saattaapa myöskin vahingoittaa, — jos sen voimia väärin käytetään. Te seuraatte joen juoksua vieläkin eteenpäin. Tuo hurmaava pyörre tyyntyy vähitellen — te näette sen taas tyynenä. Kosken kohina humisee vielä korvissanne, mutta viimein on se vain hämäränä muistona mielessänne. Tuollainen on useimmiten ihmiselämä, ja siinä myöskin mummon elämäkerta.»
»Kiitoksia, mummo hyvä, kertomuksestanne», sanoi Nummi. »Ehkä toiste, jos eletään, viette meitä tarkastamaan tuota joen juoksua.»
»Kentiesi — sanoinhan, että useimmiten ihmisten elämä on joen kaltainen — ehkä tiedän teille joskus jutella jonkun elämästä.»
Kokkovalkeat sammuivat vähitellen, nuoret sanoivat sydämmelliset jäähyväisensä vanhalle ystävälleen, ja niin loppui juhannusaatto mummon luona.