KOLMAS NÄYTÖS.
Metsäinen seutu, torppa näkyy etäältä.
Ensimmäinen kohtaus.
HANNA, sitte HEIKKI, TIINA ja MERIMIES.
HANNA (istuu kivellä.) Mihinkä meni kaikki iloni? Oi, nyt tunnen rakkauden voiman! Se on suloinen, taivaallinen, vaan jos sitä vastaan sotii, silloin on se hirveä, polttava kuin tuli! (Hän on hetken ääneti ja kuuntelee, kun metsästä kuuluu Heikin laulun ääni.)
HEIKKI.
[1] Tralla la la la la tralla la la la la, missä on kultani, ruusukukkani?
[1] Lauletaan samalla nuotilla kuin: »En gång i bredd med dig.»
HANNA.
Kulkeepi lehdossa, muistelee kultasta, tule, mun sulhoni, luokse Hannasi.
HEIKKI (tulee metsästä ja antaa kätensä Hannalle, laulaen):
Nyt minun omani olet sä ijäti. Sinua rakastan minä ainian.
HANNA.
Sinun oon kultana, siksi kuin kuolema vie minut hautahan, tuonen majahan.
TIINA (tulee torpasta päin ja huudahtaa Heikille). No jopa peräti! Vai uskallat sinä vielä täällä viivyskellä!
HANNA. Täti, Heikin morsiameksi tahdon, sillä hän on varmaankin jalo! Merimiehellä täytyy olla puhdas omatunto ja vahva luottamus Jumalaan, muutoin ei hän uskaltaisi vähäisellä heiluvalla aluksella purjehtia suurten merien riehuvia aaltoja. Katsokaa, täti, Heikkiä, kuinka jalolta hän näyttää.
TIINA. Ei kaikki kultaa kuin kiiltää, ei kaikki hopeaa kuin hohtaa. (Merimies tulee metsästä, ja Tiina huudahtaa): Kas tuossa hän on, joka tietää, että Heikillä on morsian.
HEIKKI (kiivaasti kääntyen merimieheen). Vai sinä täällä olet ollut valheita kantamassa.
MERIMIES. Seis poika! Maalla puhaltaa ilkeämmät tuulet kuin merellä, mutta ehkä tästä vielä onnen satamaan päästään, kun asiat selvenevät. Heikistä en minä ole sanaakaan puhunut, vaan Heikkilästä; mutta minä hoksaan nyt, että vaimoväki ei ole siitä lukua pitänyt, että nimi oli vähän pitempi, kun se vain oli sinne päin. Näette sen, että tämä on Heikki Lampinen, ja hän, josta minä puhuin, on Heikki Heikkilä. Niin, niin, muori, älkää siinä jörötelkö, vaan laittakaa häät. Tyttö on oikein kaunis, olisinpa hänet vaikka itse ottanut — no, kyllä minä sinut, tyttöseni, sentään ystävällenikin suon. Mutta, Heikki, toimita nyt asiasi pian ja tule minun ja Heikkilän kanssa Männistöön, sillä siellä on kapteeni, joka tarjoo meille hyyryä laivaansa.
HEIKKI. Minä en hyyryä otakkaan ennen kuin tulevana kevännä.
MERIMIES. No hyvästi sitte. Minä lähden, mutta toimita häät ennen kuin merille menen! (Hän menee.)
Toinen kohtaus.
HEIKKI. HANNA ja TIINA.
HANNA. No täti, nytpä on kaikki selvän selvää!
HEIKKI. Ja nyt tiedätte, etten ole mikään silmänkääntäjä.
TIINA. Niin, mistäpä minä olisin tiennyt, mikä mies sinä olet — ja mistä se rakkaus noin hetkellä tuli, kuin raiska silmään?
HEIKKI.
»Kun salama lyö, se hetken on työ, mutta iäks jäljen se puuhun syö».
HANNA. Niin se on, näinpä laulaa runoilijakin: (Hän laulaa)
[1] »Mä hetken vain sua nähdä sain, vaan kuvas ei katoa muistostain.
Näin hetken on työ,
kun salama lyö,
mut iäks jäljen se puuhun syö.
Oi riemuisaa,
oi katkeraa,
oi hetkeä yhtä ja ainoaa!
Unhottaa pois sit' en mä vois, vaikk' kuolon mulle se muisto tois!»
[1] Ne nuotit, joitten mukaan tätä lauletaan, ovat »Peipposen Viserrys» nimisessä nuottivihossa painettuina.
TIINA (joka Hannan laulaessa on pyyhkiellyt kyyneleitä silmistänsä, lausuu nyt juhlallisella äänellä). Lapseni! Laulusi on saattanut mieleeni entiset ajat — minä muistin, että minäkin kerran olin nuori — — — Olkaatte, lapset, onnelliset! Mutta, Hanna, minun täytyy nyt onneasi häiritä, sillä minulla on sinulle ikävä sanoma sanottavana.
HANNA. No mitä? En nyt pelkää mitään.
TIINA. Istukaa kuulemaan. (He istuvat kukin kivelle.) Männistön emäntä kävi täällä sanomassa, että meidän täytyy muuttaa torpasta pois, sillä eräs merimies on ostanut Männistön ja rakentaa talonsa tänne Metsälammen torpan maalle.
HEIKKI (nousee seisoalle, sanoen iloisesti). Eipä tarvitsekkaan teidän muuttaa torpasta pois, sillä minä olen se merimies, joka talon osti.
HANNA (iloisesti). Vai sinä!
TIINA (ihmetellen). Sinä? (Iloisesti.) No nytpä saan kasvattinikin talon emännäksi! Hyvänen aika! Ja näin äkkiarvaamatta! Hetken aikaa sitte oli sydämmeni surua täynnä, ja nyt on kaikki iloksi muuttunut.
HEIKKI. Niin, täti, näette nyt sen, että hetkessä saattaa paljo tapahtua. Ja kuulkaa nyt, mitä olen tuumannut: Tähän minä rakennan kauniin kartanon, jossa Hanna on emäntänä, ja täti jää hänen luoksensa, sillä minä varmaankin usein lähden merille, vaikka en enää pitemmille matkoille mene. Mutta kun kesä tulee ja järvet ja meri aaltoilevat vapaana jääpeitteistään, silloin merimies, ikäänkuin lintusetkin, jotka keväällä kohottavat siipensä lentoon, tahtoo aluksellansa rientää meren aaltoja purjehtimaan.
HANNA (laskien kätensä sydämellensä). Ja silloin, kun myrskyt ja tuulet pauhaavat, silloin tiedät, että täällä lempivä sydän rukoilee puolestasi.
HEIKKI (juhlallisesti). Niin, Hannaseni! Me olemme nyt toinen toisemme emmekä siis orpoja enää, ja täällä Suomen humisevain honkain keskellä on meillä oma koti. Oi onnea suurta!
HANNA. Ja runoilijan kanssa saatamme laulaa (He laulavat molemmat):
»Honkain keskellä mökkini seisoo Suomeni soreassa salossa, honkain väliltä siintävä selkä vilkkuvi koittehen valossa. Hoi, la la la la laa, hoi, la la la la laa: kaikuu mun suloinen Suomeni maa!»
(Esirippu lasketaan alas).