KOLMASTOISTA LUKU.
Kylmä oli talvinen yö helmikuun keskivälissä. Härmäisinä seisoivat puut Kaisaniemen puistossa. Kuu paistoi kirkkaasti, ja sen valo laskeutui vuoteelle, jossa lepäsi pieni poikanen. Tämä lapsi oli paronin pikku Tommi. Hilja istui vuoteen vieressä itkien, sillä hänen rakas lapsensa oli kipeänä. Koko pitkän yön hän istui lastansa katsellen; mutta kun päivä vähän hämärsi, tuli täti hänen luoksensa, sanoen:
»Mene nyt vähäisen levähtämään. Sinun voimasi loppuvat, kun tässä aina istut; kyllä minä lasta katson, ja jos hänessä joku muutos tapahtuu, kyllä sitte heti sinut herätän.»
Hilja läksi lepäämään, mutta kauan ei hän voinut nukkua. Hän meni taas lapsensa vuoteen äärelle ja lausui tädille:
»Oi täti, jos voisin rukoilla, silloin saisin vähän huojennusta, mutta minä en nyt saata sanoa: 'Tapahtukoon sinun tahtosi' — enkä uskalla toisinkaan rukoilla. Mutta täti, te ette ole heikko äiti niinkuin minä, rukoilkaa minun puolestani!»
Täti teki niinkuin Hilja pyysi; hän rukoili: »Oi Herra, jos ei tämä ole pyhää tahtoasi vastaan, niin anna poikasen elää vanhempainsa iloksi ja turvaksi ja sinulle kunniaksi; vaan, Herra, tapahtukoon sinun tahtosi!»
Pieni Tommi vaikeroitsi koko pitkän päivän, mutta illalla lakkasi vaikeroiminen, ja hänen voimansa näkyivät vähenemistään vähenevän. Paroni tuli sisälle. Hän kysyi, kuinka lapsen laita oli, ja sanoi aikovansa lähteä tuttaviensa luo.
»Herman, älä mene tänä iltana», sanoi Hilja. »Tohtori ei anna meille mitään toivetta lapsen parantumisesta, ja — ja minä pelkään, että tämä on viimeinen ilta, jona lapsemme näemme elossa.»
»Sinä jumaloitset lastasi ja luulet sen vuoksi häntä heikommaksi, kuin hän onkaan. Näethän sen, että lapsi nyt on paljon parempi, hänpä nyt on varsin vaiti.»
»Oi Herman, minä pyydän, minä rukoilen sinua, tämä ainoa ilta vain ole kotona!»
»Oi, älä minua nyt vaivaa; täällähän tulisin teidän seurassanne aivan ämmämäiseksi. Saat nähdä, että lapsella ei ole mitään hätää. Hyvästi nyt.»
Paroni meni ulos. Hän lähestyi ravintolaa, jossa hänen kumppaninsa istuivat. Levottomasti sykki hänen sydämmensä, ja hän ajatteli itseksensä: »Entäs jos poikani sentään kuolisi tänä yönä — mutta tuskin — mitäpä hän nyt juuri kuolisi, sillä olihan hän parempi.» Paroni meni edemmäksi ja tuli jo ravintolan portaitten eteen, mutta nyt hän oli vielä levottomampi ja päätti jo palata takaisin; vaan samassa hän katsahti ylöspäin ravintolan akkunoihin ja näki erään kumppaneistansa, joka noikkasi hänelle. Nyt ei hän enää kehdannut takaisin palata, vaan meni ravintolaan kumppaniensa luo. Mutta kortit eivät sinä iltana paronia huvittaneet. Aina välimmiten hän tunsi tunnossaan vaivan, ja huonosti onnistui kortinlyönti.
Tavallista aikaisemmin paroni meni pois ravintolasta, ja hänen levottomuutensa enentyi, kun hän kotiansa läheni. Hän tuli kamariinsa ketään tapaamatta ja riensi sieltä Hiljan huoneeseen. Täällä kohtasi häntä näky, joka sai miehen kalpenemaan.
Vähäisellä vuoteella lepäsi pieni Tommi; kuolon enkeli oli jo suudellut hänen huuliansa. Kuu laski hopeisen valonsa kuolleen lapsen kasvoille. Hilja istui vuoteen ääressä kalpeana kuin vahakuva, ja kyyneleettömät olivat hänen mustat silmänsä.
Paroni läheni Hiljaa, lausuen: »Myöhään taisin tulla. Onko hän jo kuollut?»
»Kuollut!» vastasi Hilja kolkosti, vaan lausui sitte: »Herra antoi,
Herra otti, siunattu olkoon Herran nimi.»
Näin lausuttuansa rupesi hän katkerasti itkemään, ja kyyneleet huojensivat hänen surevaa sydäntänsä.
Hilja parka! Häntä kovasti koeteltiin, ja surkea oli häntä nähdä silloin, kuin lapsi laskettiin pieneen, kukkasilla seppelöityyn arkkuunsa.
Paroni piti suuret peijaiset pojallensa, ja kun lapsi hautaan pantiin, näytti hänkin vähän liikutetulta. Mutta Hilja oli niin surullisen ja heikon näköinen, että vieraat sanoivat: »Kyllä hänkin pian haudassa kotinsa saa.»
Näin oli ihmisten tuumat, mutta toisin kävikin. Ainoastaan pari kuukautta tämän jälkeen oli paroni kutsuttu pitoihin, ja sieltä tuotiin Hiljalle sanoma, että hän oli saanut halvauksen. Hän eli vain muutaman hetken sen jälkeen, kuin hän kotiin oli saatettu.
Näin sai Hilja kärsiä katkerimmat murheet, jonka vuoksi hän sanoikin tädillensä: »Lapsena luulin, että ylhäisillä rikkailla ihmisillä ei mitään murhetta olisi. Lapsella on lapsen mieli — sitte olen paljon kokea saanut, ja 'kokenut paljon tietää, mutta vaivainen hän, joka kaikki kokee.'»
Tämmöinen oli Hiljan onni hänen jouduttuansa maailman mahtavien kukkuloille, ja tähän nyt kertomukseni loppukoon. —
* * * * *
Ilta oli tullut tädin kertoellessa, vaan olisin halusta vielä tahtonut kuulla yhtä ja toista, jonka vuoksi häneltä kysyin: »Mihin Hilja paronin kuoltua joutui, ja miten Niilon kävi?»
»Kysymykseesi, Elsaseni, voin kohta vastata», sanoi täti. »Paronin kuoltua meni hänen omaisuudestansa kaikki muu velkoihin, paitsi hänen maakartanonsa, ja siellä elää nyt Hilja, auttaen monta köyhää perhettä. Hänen veljellänsä on oma pappila; hän on oiva pappi, ja Alma on hänen onnellinen vaimonsa. Hänen tykönänsä oleskelee Hilja usein.»
»Kiitos kertomuksestanne», sanoi rouva P., »mutta nyt saamme näihin tietoihimme tyytyä, sillä aika on jo mennä kotiin.»
»On kyllä», sanoi täti; »tuollahan toisetkin kylpyvieraat palaavat
Luonnonmaan saaresta.»
Me kokoilimme nyt kapineemme koppaseen ja läksimme sitte pois. Kotiin mennessämme muistin onnetonta Hiljaa ja päätin vakavasti, etten suinkaan ikänä naimisiin menisi. Olinhan minä jo seitsemäntoista vuotinen, ja täytyihän sillä iällä päätösten jo lujina pysyä. Tiellä muistin vielä, että minulla on orpana, joka minusta paljon pitää, ja joka on niin suloinen, etten ole toista semmoista nähnyt, — mutta vain orpanan rakkaus meidän välillämme pitää oleman, ei rahtuakaan enempää — niin minä päätin.
Ilta-auringon viimeiset säteet laskivat loisteensa meidän portaillemme, kun kotiin tulimme. Paronitar istui portailla; hänellä oli kädessä iso kukkakimppu, jonka hän antoi Tommille. Tässä me nyt erosimme ja yöhyväiset lausuttuamme menimme kukin huoneeseemme.