I.
Niemen Ukko.
Pohjois-Suomessa oli merenrannalla kaunis Niemen talo, jota hallitsi kuudenkymmenen vuoden vanha ukko. Tämä talo ei ollut iso, vaan sen haltia oli toki rikas ja mahtava, sillä hän oli uutterasti työtä tehnyt, ja erittäinkin oli hän kalanpyynnöllä rikastunut, sillä kalan-saalis oli hyvä, ja ukko lähettikin aina joka vuosi saaliistansa monta veneellistä Ruotsiin, josta sai kiiltävät riksit takaisin.
Vanhan-puoliaisella iällä oli ukko ottanut itsellensä nuoren, kauniin ja hempeän vaimon, jota hän paljon rakasti, mutta jolta hän myös paljon vaati. Ukko oli aina tottunut olemaan itsevaltaisena hallitsiana talossaan, ja niin tahtoi hän vieläkin olla, vaikka nuori emäntäkin taloon tuli. Hän oli vankka työ-mies sekä ensimmäinen joka työssä; ja koska isäntä kävi edellä, ei ollut emännän eikä palkollisten jälkeen jääminen; mutta emäntä oli kehno ja tuli liiasta työstä vielä kehnommaksi. Naapurit kyllä varoittivat isäntää antamasta emännän liioin työtä tehdä, mutta silloin vastasi ukko: "Lapseni" (niin kutsui hän tavallisesti vaimoansa) "annan minä työllä voimiansa vahvistaa, ja seuratkaatte muutkin esimerkkiäni". Vaan nuori vaimo lakastui, ja pian täytyi isännän saattaa hänen kalpeaa ruumistansa haudalle.
Valitusta ei kukaan kuullut isännältä, kaikki vain teki hän samassa vakavassa järjestyksessä kuin ennen, mutta silloin, kuin hän haudalta palasi, läksi hän oitis vähäistä kätkyttä kohti, jossa pienokainen poikansa makasi. Syvä huokaus nousi hänen rinnastansa, silmistänsä kiilsi jotain oudon-näköistä, harvaan putosi muutamia raskaita kyyneleitä pojan vuoteelle, ja hän lausui: "Lapseni! paljon on Jumala minulta ottanut, mutta vielä enemmän sinulta, suloinen hellä äitisi on poissa, ja jäljellä vain kova jäykkä isä". Mutta vuoden vanha lapsi kätkyessä hymyili isällensä eikä tietänyt kaipauksesta mitään.
Hellällä huolella kasvatti nyt Niemen isäntä poikaansa; rakkautensa tätä lasta kohtaan oli suuri, näytti ikään, kuin olisi hän lapsellensa tahtonut kahden-kertaisesti osoittaa sitä rakkautta, jota ei hän lapsen äitille näyttänyt.
Vuodet vyörivät edellensä, ja poikanen, pieni Mikki, kasvoi kauniiksi, soreaksi nuorukaiseksi. Kaikki häntä rakastivat, niin hyvin kylässä kuin kotonakin. Luonnoltaan oli hän hellä-sydämminen, niinkuin äiti-vainajansa, sekä iloinen ja vilkas, mutta useasti hänessä myös havaittiin isänsä vakavuutta. Työssä oli Mikki aina isänsä sivulla, ja kun hän pyssy olalla meni metsästämään, niin totta hänellä palatessa aina oli enempi taikka vähempi lintuja toisella olallansa. Sama onni oli hänellä myös kalanpyynnössä, eikä koko seudussa ollut niin hyvää uimaria kuin Mikki, hänpä taisi niinkuin suorsa uppountua veden alle ja taasen hiljaa uiskennella sen pinnalla. Eipä kummaakaan, että kaikki miehet pitivät häntä hyvänä kumppanina, ja tytöille oli hän oikea sydän-käpyinen. Tälle pojallensa koki nyt Niemi ko'ota tavaraa niin paljon, kuin mahdollista oli; hän luuli sillä oikein perustavansa lapsensa onnen.
Vähän matkaa Niemeltä oli Kuuselan talo; se oli rakettu töyrälle, vähäisen järven rannalle. Muutamia kiven-heittoja talosta oli aukea meri, ja sen sinertävä pinta pilkoitti sieltä ja täältä tuuhean kuusikon läpitse. Tämä talo miellytti Niemen ukkoa, ja hän olisi halusta ostanut sen, saadaksensa pojallensa isomman tilan, kun hän kerran olisi isännäksi tuleva, mutta Kuuselan isäntää ei haluttanut taloansa myydä, hän oli hyvissä varoissa, niinkuin Niemen ukkokin, niin ett'ei hänen ollut mitään pakkoa erota talostansa, mutta Niemi oli nyt kerran saanut sen päähänsä, että nämät talot oli yhdistettävät, ja läksi eräänä päivänä taas Kuuselaan kauppaa tekemään. Hän koroitti hintaa ehtimiseen, vaan viimein sanoi Kuusela:
"Taloni on minulle rakas, enkä siitä luovu, mutta ottakoon poikasi tyttäreni vaimoksensa, silloinpa tulevat he kerran molempain taloin omistajiksi. Sepä on varsin niinkuin Jumalan säätämä, koska sinulla on ainoastaan yksi poika, ja minulla yksi tytär".
"Hm, en tuota ole vielä ajatellutkaan, koska poikani vasta on 21:tta vuoden vanha, mutta ei suuttaisi olla hullumpaa".
"Kaisu meidän on hyvä lapsi, vaikka hän on vähän jolsa muodoltaan", sanoi Kuusela, "ja pari vuotta on hän myös Mikkiä vanhempi, mutta eipä tuo mitään tee".
"Ei teekkään. Täytyypä nyt totuttaa poikaani ajattelemaan omaa parastansa", vastasi Niemen ukko, ja sitte paiskasi hän oikein ystävällisesti kättä ja läksi kotiapäin kulkemaan. Kotiin tultuansa sanoi hän pojallensa:
"Ei kaupasta tule mitään, Kuusela ei tahdo taloansa myydä, mutta kaunis on talo, ja jospa se maailmassa olisi poikani oma, sepä vasta olisi sopivaa".
"Kylläpä onkin se kaunis talo, niinkuin Niemikin, mutta onhan meillä täällä tarpeeksi tilaa, mitä isä enemmästä huolii".
"Poikani! sinä ehkä joudut naimisiin, enkä silloin vaimoasi tänne tahdo; minä vaadin paljon, tunnen sen, eikä siitä olisi mitään hyvää, että asuisimme samassa talossa, ja jos olisit kaukana — sitä en kestäisi, sillä, poikani! vaikka olenkin kova, niin sinä olet toki ainoa, jonka vuoksi vielä täällä elää tahdon".
Mikki oli vaiti ja kuunteli tarkasti isäänsä, vaan ukon puhuttua sanoi hän: "Isäni! ei ole minun kiirutta naimisiin, eipä isänikään nuorena nainut".
"Siinä ei sinun ole isästäsi esi-merkkiä ottaminen; parempi olisi ollut, ja enemmin olisin rakastetun äiti-vainajasi mieltä noudattanut, jos olisin nuorempana nainut, ja silloinpa seppäkin takoo, kuin rauta on kuumana, ja rakkaus syämmihin syttyy ain' nuoruuen aikana".
Mikki katseli kummastuen isäänsä, joka tavallista enemmän oli puhunut, ja hänkin nyt paremmin rohkeni suoraan jutella isänsä kanssa. Silmänsä olivat kirkkaat, kun hän vallan punastuen sanoi: "Isäni, kun minä otan vaimon itselleni, niin pitää teidän olla hänellekkin isänä, niinkuin minulle; hän hellii teitä niin, kuin olisitte hänen oma isänsä, ettekä taitaisi toivoa kenenkään tekevän työt paremmin, kuin hän ne tekee, ja hän on oleva se kukkanen, joka kotomme kaunistaa. Mikä on teidän kotonne, on myös oleva meidän kotomme, ja vanhoilla päivillänne on hän teitä hoitava".
Nytpä Niemen ukko sai suuret silmät, hän näki ja kuuli, kuinka innokkaasti Mikki puhui, ja aavisti, ett'ei Mikin sydämmessä ollut kaikki vallan entisellään. "Lieneekö Kuuselan Kaisu jo poikaani miellyttänyt? sepä olisi hupaista", ajatteli ukko, vaan nyt muisti hän, miten Mikki oli vakuuttanut, ett'ei kukaan talon töitä paremmin tekisi kuin se, joka hänelle oli vaimoksi tuleva, ja Kaisu oli vähän kömpelö ja hidas — eipä se ollut hän, "Ei", arveli ukko, "rakkaudesta vain minua kohtaan poikani noin lämpimästi puhui".
Niin luuli ukko, vaon jos hän nyt olisi tehnyt yhden ainoan kyselmän pojallensa tässä asiassa, niin olisi hän saanut tietää, kuinka hän oli hairahtunut, mutta ukko jätti sen asian sillensä, sanoen pojallensa:
"Sinun täytyy mennä huomen-aamulla Kuuselaan kuulemaan, joutuvatko maanantai-aamuna tulla kalamajoille".
"Menen kyllä kernaastikkin", vastasi Mikki iloisesti, vaan ukko katseli häntä tarkasti ja läksi sitte pois, mumisten itseksensä: "Kummaa! miten hän nytkin tuli iloiseksi, kun Kuuselaisten kanssa kalastamaan mennään, eikä muita talon-tyttäriä ole ollut liki-maillakaan, mutta Lyyli — ei, mitä vielä, köyhä tyttö-rentukka ja minun rikas komea poikani, se ei sovi, rikkaan pitää Mikin vaimon olla".
Näin ajatteli Niemen ukko, ja läksi tuvan takana olevaan kamariinsa, luullen, että rikkaus oli hänen lapsensa paras onni.