II.
Kuuselan Kukka.
Aurinko paistot kirkkaasti pyhä-aamuna, kun Mikki riensi metsän läpi Kuuselaan vievää pientä polkua pitkin. Metsä oli kaunis; aamu-kaste kimelsi kuusen oksilla, ja tuhansia lintuja lauleli metsässä. Polkua katkaisi aina välimiten pieniä iloisesti liriseviä meren-juovia, joidenka poikki oli muutamista pölkyistä tehty siltoja, mutta Mikki ei siltojen yli mennyt, vaan hyppäsi kiveltä kivelle ja pääsi niin noitten pörisevien juovien poikki; häntä vielä lapsetti, ja iloisena riensi hän Kuuselaa kohti. Tultuansa sinne meni hän tupaan, jossa Kuuselan väki juuri oli eineellä; isäntä itse istui pöydän päässä, ja häntä vastapäätä istui Kaisu, mutta isäntä nousi heti, sanoen iloisesti:
"Hyvää huomenta naapuri! Mitäs nyt kuuluu? Kaisu! mene tuomaan olut-haarikkaa ja kauppaa meidän nuorelle naapurillemme".
Kaisu nousi punastuen ja meni mieli-hyvillään olutta tuomaan tuolle sorealle Mikille, mutta Mikki sanoi: "Ei, istukaatte rauhassa, minulla vain oli vähäisen asiaa, sillä nytpä alkaa kalan-saalis, ja me puolestamme olemme valmiit huomenna menemään merelle, jos teidän vain sopii tulla".
"Kyllä me tulemme", vastasi Kuusela, "mutta, Kaisu, kraatarin Lyylin täytyy myös sanan saada. Noh naapuri! juoppas nyt meidän Kaisun tekemää vaahtoavaa olutta".
Kaisun vaaleat silmät tirkistelivät mieli-hyvällä Mikkiä, ihonsa hohti punaiselta hänen pellavankarvaisen tukkansakkin läpitse, ja hymy-suin otti hän tarjotun olut-haarikan vastaan, kun Mikki sanoi oluen olleen hyvää.
Mikki jätti nyt hyvästi, sanoen; "Minä menen kraatari-tädin luo ja samalla kyllä Lyylille vien sanan, että hänen on tuleminen kanssamme nuotalle".
"Hyvä, hyvä", vastasi Kuusela, ja nyt läksi Mikki.
Hän meni Kuuselasta meren rannalle päin. Iloisena kulki hän, sillä tämä polku rannalle oli hänelle rakas ja vanha tuttu aina hänen lapsuutensa ajoista. Nyt oli hän ehtinyt rannalle, jonka reunoja aukean Pohjanlahden aallot kastelivat. Rannalta muutaman sylenmitan oli sileällä nurmella vähäinen punaiseksi maalattu mökki, jonka vähäistä ruoho-pihaa kaksi lehevää pihlajaa varjosivat, Näitten pihlajain siimeksessä oli Mikki monta kesäistä päivää viettänyt, sillä täällä kävi hän lapsena "kraatari-tädin" luona lukemassa.
Mökin asukas oli kraatarin leski. Kraatari oli eläessään rakennuttanut huoneen itsellensä Kuuselan maalle ja teki siitä vuokraksi Kuuselalle kaikki kraatarin-työt, mitä isäntä tarvitsi. Kraatari itse oli jo kauan ma'annut turpeen alla, vaan leski eli kraatari-täti (niin häntä aina tavallisesti mainittiin) asui vielä mökissä ja teki apu-päiviä Kuuselaan, aina kun niitä vaadittiin. Kotonaan teki hän kraatarin-työtä sekä koulutti lapsia ja tuli työllään hyvin toimeen.
Kraatari-tädin luona oli Mikkikin käynyt lukemassa, kunnes taisi aapisensa, katkismuksensa ja piplian-historian, muuta ei tätikään taitanut. Lomahetkinä oli Mikki saanut vähäisessä ruoho-pihassa leikitellä kraatari-tädin ainoan tyttären, pienen Lyylin, kanssa. Tuossapa oli pihlajain alla samat lavitsat vielä, joilla hän lapsena oli kevät-iltoina istunut aurinkoa katsellen siksi, että näki mihinkä se levolle meni, ja kun se oli laskenut, että ei muuta näkynyt, kuin punertava taivas ankean aaltoilevan meren takana, silloin Mikki huusi iloisesti: "Aurinko nukkuu meressä, minä näin, kun se levolle meni".
Päivät menivät, viikot joutuivat, vuodet kuluivat, koulun käynti loppui, ja Mikki oli sorea nuorukainen, mutta kraatari-tädin luona kulki hän yhä vain.
Mikki oli äiditöin lapsi, mutta häntä rakastavainen sydämmensä kaipaili äitin hellimistä, ja täti häntä helli, niinkuin äiti, sillä hän oli ollut Mikin äiti-vainajan paras ystävä.
Mutta Pohjanlahden ranta-mökissä löytyi toinenkin olento, joka vielä voimakkaammin johdatti Mikin askeleet sinne — siellä oli silmä-pari kirkkahampi kuin tyyne merenpinta, siellä oli posket hohtavammat kuin aamu-rusko, siellä oli Mikin lapsuuden leikki-kumppani, kraatari-tädin kahdeksantoista-vuotias sorea Lyyli. Hän oli seudun ihanin neito, ja nimitettiinkin "Kuuselan Kukaksi".
Lyyliä nyt vaadittiin nuotalle Kuuselaisten kanssa, ja Mikki oli iloinen, kun tiesi saavansa viettää monta päivää Lyylin parissa, koska Niemen ukolla oli Kuuselan kanssa yhteinen nuotta. Hän riensi portaita ylös, vaan seisahtui porstuaan, sillä hän kuuli tädin ja Lyylin veisaavan:
"Ne niitun kukat korjat
Ja laiho laaksossa,
Niin ylpiät yrttitarhat,
Puut vihriät verassa,
Ne meilIen muistuttavat,
Suurt' hyvyytt' Jumalan", j.n.e.
"Niin, paljon, paljon tulee meidän Jumalaa kiittää", sanoi Mikki itseksensä. Hän istui portaalle, ja hänen tietämättään vaipuivat kätensä ristiin. Maailma tuntui hänestä suloiselta, hänen sydämmensä oli onnea täynnä. Kun virsi oli mökissä veisattu, meni Mikki sisälle; täälläkin oli onnellisia ihmisiä.
Kraatari-täti oli toki koettanut maailmaa, hän oli nähnyt päivät sekä kirkkaat että pilviset, mutta hän oli näinä päivinä ko'onnut itsellensä hyvän aarteen: tyytyväisen sydämmen ja vahvan luottamuksen Jumalaan; vaan Lyyli ei ollut vielä mitään kokenut, ei, hän oli aina vain ollut onnellinen. Nyt erittäinkin loisti tyytyväisyys hänen silmistänsä, kun hän meni kättelemään ystäväänsä.
Mikki sanoi: "Olen täällä jo vähän aikaa ollut, istuin niin kauan, kuin veisasitte, tuolla portahilla, ihaellen luonnon kauneutta ja kuunnellen teitä".
"Niin, Jumalaa saamme kiittää, joka antaa meidän tervennä nauttia kesän kauneutta. Luonto pitääkin nyt häitään, sillä se on juuri täydessä morsius-puvussaan". Näin lausui täti ja läksi sahtia tuomaan sisälle.
"Lyyli, koska me häitämme pidämme?" sanoi nyt Mikki.
Lyylin ihanat posket tulivat tulipunaisiksi, ja hän vastasi: "Siksi on vielä pitkät ajat, me olemme nuoret vielä".
"Ei siihen tarvitse olla pitkiä aikoja, minäpä olen jo yhdenkolmatta vuoden vanha, saanpa jo mennä naimisiin, ja emäntä meillä tarvitaan".
"Voi Mikki! kuinka minä isäsi kanssa toimeen tulen. Suota aina väliin ajattelen, mutta kun ne ajatukset ovat minua vaivanneet, olen jättänyt kaikki mietteet toistaseksi, varmaana, että se aika vielä olisi kaukana".
"Eipä olekkaan niin. Tiedätkö! isäni sanoi eräänä päivänä minulle, että minun pitää toimittaman emäntää taloon, eikä jättämän naimista vanhuuden päiviksi, niinkuin hän. Silloin, Lyyli, olin sanomaisillani, että minulla jo oli morsian, että Kuuselan kaunis kukka oli omani, mutta en tiedä, mikä suuni sitoi; isäni on niin kumma, että vaikka tiedänkin olevani hänelle rakkaamman kaikkea muuta maailmassa, ja vaikka hän on minulle sinua lähinnä kalliin, en rohkene sentään paljon koskaan hänelle asioistani jutella, ja ellei sinua, pieni lemmittyni, olisi, ja jollei täti olisi äitinä minulle, saisin kyllä kaikki tunteeni tuulelle tarjota, kuusikolle kuiskaella. Mutta äitillesi, Lyyli, tahdon minä ilmoittaa, että kihloissa olemme".
Täti tulikin samassa sisälle, ja Lyyli vaaleni; nyt vasta, kun kihlaus oli ilmoitettava, tunsi hän, että muutos hänen elämässään oli tapahtuva.
"Täti!" sanoi nyt Mikki, "te olette ollut niinkuin äiti minulle, vaan suokaatte anteeksi, olen ollut teille kiittämätöin lapsi, sillä minä olen omistanut kalliimman tavaranne, olen Lyylin kihlannut!"
Kraatari-täti katseli hellästi lapsiaan, lausuen: "Tuon on äitin silmä jo kauan nähnyt. Kun näin teidän kasvavan, silloin näin myös, kuinka rakkautenne kasvoi, vaan pelkään, että tämä rakkaus ei onneanne kasvata, sillä jos oikein Niemen ukon tunnen, niin ei hän Lyyliä tahdo Mikkinsä, silmä-teränsä vaimoksi".
"Miksi ei? Rakastanpa minä hänen Mikkiänsä enemmän, kuin ketään muuta maailmassa — äitini, rakas äitini! vielä enemmän, kuin teitäkin; rakastanpa myös hänen kovaa, vaan rehellistä isäänsäkin ja häntä tahtoisin helliä. Kuinka saattaisi hän minulta ryöstää minun onneni!"
"Lyylini! sinä et ole vielä maailmaa koettanut; tähän asti olet kulkenut kuin kukka kedolla, iloisena, tietämättä, että joka ruusut poimii, sitä sen okaat myös useasti pistävät. Minä kyllä olen tuota miettinyt, mutta minun olisi ollut niin mahdotointa teidän rakkauttanne estää, kuin olisi ollut mahdotointa sanoa, koska se alkunsa sai; sentähden ajattelin: tämä varmaankin on Jumalalta, ja olkoonpa se sitte murheeksi taikka iloksi, niin on se parhaaksemme. Mutta Niemen ukko ei tätä suvaitse. Hän rakastaa paljon Mikkiä ja luulee, että juuri rikkaus on Mikille parhaan onnen tuova, vaan tässä on tosi hänen rakkautensa joutunut harhatielle, itsekkäisyys on sen pilannut. Mitä hän on kerran päähänsä saanut, siitä hän ei luovu, vaikka se mitä maksaisi."
"Älä pahastu, Mikki, vaikka noin suoraan puhun; tuon vain tahdoin sanoa tietääksenne, että ehkä piankin saatte luopua toisistanne. Kukatiesi olisi paras ollut, että sen jo ennenkin olisin sanonut, vaan pelkäsin, että rakkautenne ehkä olisi vain kiihtynyt vastapintaisuudestani, ja päätin jättää neuvoni siksi, kuin itse oman parhaanne ymmärrätte".
"Siinä, täti, oikein teitte; tyhjästä surusta olisi Lyylin kukoistavat posketkin lakastuneet, ja tässä asiassa teen minä, mitä sydämmeni vaatii, vaikka maailma nurin kääntyisi. 'Vaikka maailman kaiken saisin, en mä sinusta eri, vaikka tavarani kuluttaisin, sinun sittenkin perin'". Näin lauloi Mikki, katsellen ihastuksella morsiantaan.
"Ei, meidän ei tarvitse toisistamme luopua", sanoi Lyyli, "minä en sitä voi uskoa", mutta yhtä hyvin vieri kyynele toisensa perään hänen silmistänsä, ja täti lausui:
"Nuoret, taivaallanne on pilviä, onko ukkosen, rakeen vai sateen pilviä, sitä emme tiedä, kuka tiesi ovat ne ainoastaan hajapilviä, jotka pian kajoavat pois, mutta mitä ovatkin, ja mitä tulleekin, niin ottakaatte nöyryydellä vastaan, kysellen kaikissa Jumalan sanaa ja omaatuntoanne, sillä jos omatuntokin väärin johdattaa, vie sana kuitenkin oikealle tielle".
"Kiitoksia, täti, neuvostanne", vastasi Mikki. "Mutta minäpä olen nyt viipynyt, olinpa unhottamaisillani Kuuselan asian, hän pyysi minua käskemään Lyyliä maanantaina nuotalle".
"Kyllä minä valmis olen", vastasi Lyyli ja lisäsi vielä: "voi, jospa nyt tulisi oikein kaunis ilma! silloin meidän olisi hupainen merellä olla; mutta lähde nyt jo, Mikki, isäsi ehkä sinua kaipaa".
"Niin kyllä, jääkää nyt Jumalan haltuun", sanoi Mikki ja läksi kotia kulkemaan.
Hän oli nytkin iloinen, hän ei nähnyt uhkaavia pilviä onnensa taivaalla, vaan läksi eteenpäin, hyppien purojen ja juovien poikki, ainoastaan matkan keskivälissä, jossa Surmasalmi yhdistää Kuuselan vähäisen järven ja Pohjanlahden, täytyi hänen hilakseen kulkea portaitten yli, koska salmen syvyys ammoitti hänen sivullaan, vaan sitte riensi hän taas kiiruhusti polkuja pitkin, kunnes joutui kotia. Niemen ukko tuli häntä vastaan, sanoen: "Kauan olet viipynyt".
"Niin, minä olin Kuuselassa ja Kraatari-tädillä".
"Hm, oli tai hupainen olo Kuuselassa?" Ukko katseli terävin silmin Mikkiä sekä jatkoi: "Ehkä olet parhaaksi havainnut, että jäisit sinne ainaseksi, että ottaisit Kaisun vaimoksesi. — Häh?"
"Kaisun? Häntä en ikänä ota!"
"Hiljaa, hiljaa, sinulla ei vielä ole tarpeeksi ikää noita asioita miettimään, vaan ajattele nyt tätä asiaa; Kaisu on hyvä tyttö, ja vaikka ei hän ole kaunis, on hän kuitenkin kauniin talon perillinen; en sinua toki tähän naimiseen pakota, vaikka tämä olisi mieleni mukaan, löytyypä niitä muitakin rikkahia talon-tyttäriä".
Tätä sanoessaan tarkasteli ukko taas Mikkiä, ja mitä hänen silmänsä lienee nähneet, sitä ei tiedä, mutta hänen äänensä kuului karkealta, kun hän lausui; "Niin on laita, mieti asiaa".