III.
Kalamajoilla.
Kirkkaana paistoi päivä maanantai-aamuna, kun Niemen kalastajat laskivat veneensä rannalta. Veneessä istui Mikki, piika ja renki. Mikin vankat kädet tarttuivat airoihin, ja keveästi, kuin vesilintunen järvessä, kiisi nyt vene meren pinnalla, ja pian se oli joutunut saarelle, jossa Niemen sekä Kuuselan kalamajat olivat. Veneestä otettiin nyt eväät ja vietiin majaan.
Näillä meren rannan asukkailla on kaikilla saarissa kalamajat, joissa kalastajat asuskelevat niin kauan, kuin kalansaalis on hyvä. Huonekalut näissä majoissa ovat tavallisesti vuoteet ja lavitsat sekä akkunan alla pöytä. Vuoteet ovat toinen toisensa ylitse seinään kiinni pantuna; niissä on tavallisesti olkia, raiti ja vanha ryijy peitteenä, välistä vain vanha nuotanrepale raitina, ja mikä milläkin on; majassa on heillä myös vähäinen takka, jossa ruokansa keittävät ja josta lämpymän saavat, sillä kalastajat useasti syksyin keväin ovat ulkona roskailmassa, jonka vuoksi hyvin tarvitsevat, nuotalta tultuaan, majan lämpimän suojan.
Niemen ja Kuuselan kalamajat olivat rinnatusten samassa saaressa, sillä heillä oli yhteinen nuotta, jota yhdessä vetivät. Majat olivat sekä ulko- että sisäpuolelta mitä siistimpiä.
Mikki kuljeskeli rannalla odottaen Kuuselan venettä; jopa se nyt näkyikin. Muutama hetki kului vielä, ja vene oli rannassa. Mikki auttoi Kuuselaisia veneestä maalle, ja Kaisu hymyili mieli-hyvissään niin, että olisi saattanut lukea, oliko hänellä vielä kaikki hampaat tallella. Kaikki läksivät he nyt Kuuselan majalle, miehet oikoilivat sitte ulkopuolella pihlajain varjossa, ja tytöt menivät päivällistä toimittamaan. Eväät pantiin yhteen ja yhdessä aina syötiin, vaikka heillä oli avaramman tilan vuoksi eri majansa.
Nämät kalassa-käynnit ovat oikein herkkupäiviä meren rannan asukkaille, sillä silloinpa heillä on eväänä mitä Pohjan talonpoika parhaana pitää, nimittäin leipää, voita, juustoa, viilipiimää ja kalaa. Vähävaraisemniilta saa toki viili kotia jäädä, ja piimä vain mukaan viedään, mutta meidän kalastajilla oli pöydällä niin paksua ja venyvää viilipiimää, että se, ikään kuin suopa, oli lusikasta takaisin luiskahtamaisillansa.
Syötyänsä menivät tytöt saarelle kuljeskelemaan, siellä taittoivat he vihdaksia, sillä Juhannuksen aatto oli jo muutaman päivän päästä; siksi heidän oli kotia meneminen, ja kaikilla piti oleman uudet vihdat saunassa Juhannuksen aattona. Tytöt taittelivat oksia eivätkä huomanneet, että Mikki heitä lähestyi ainoastaan vähän matkan päässä.
"Tiedättekö", sanoi Kaisu, "minä en Juhannuksen aattona näistä ota vihtaa, kun kylpemään menen, vaan minä otan yhdeksästä eri puun-lajista oksan ja teen siitä vihdan, sillä vihdon ja sitte puen itseni oikein siistiksi ja menen vihdallani lakasemaan polkua, jossa on kolme tienhaaraa, silloinpa näen sulhaseni — niin sanoi eräs tietäjä, joka täällä tavasta kuljeskelee".
"Kylläpä tiedän", virkkoi Niemen piika Sanna, "se on tuo mies tuolta pohjois-Hämeestä, joka täällä välistä kulkee; hän on mainio tietäjä. Minunpa myös tuota täytyy koettaa".
Mikki, joka kuuli heidän puheensa, ajatteli itseksensä: "Enpä minä vain vastaanne tule", mutta nyt kuuli hän Kaisun kysyvän: "Lyyli, tuletko sinäkin onneasi koettamaan?"
"Eipä minua juuri haluta, mutta kyllä tulen katsomaan, kuinka teidän käy".
"Eipä saakkaan olla monta yhtä aikaa", vakuutti Sanna, "mutta Lyyli pelkää, kun ei uskalla olla yksin tien-haaralla Juhannus-aattona, se on koko asia se".
"Minäkö pelkäisin?" lausui Lyyli, "en pelkääkkään, mutta tuo on taika-uskoisuutta, vaan jos pelkäämisestä puhutte, niin kylläpä minäkin leikin vuoksi tuonne taidan mennä lakasemaan, että tomu tuoksuu, niin näette ett'en pelkää".
"Silloinpa olen varallani", sanoi Mikki itseksensä, "että joudun tien-haaralle, kun Lyyli tietä lakasee". Nyt meni hän tytöistä vähän toisaalle ja huuhueli heille, ikään kuin ei hän olisi tietänyt, missä olivat. Pian kajahti vastaus saaressa, ja Mikki riensi tyttöjen luokse.
"Vihtojako nyt teette?" kysyi hän ja rupesi oksia taittamaan tytöille. Hän kuiskasi Lyylille oksia hänelle antaessaan; "Saa nähdä, onko meillä nyt hyvä kalan-onni. Isäni on luvannut, että minä saan kaikki rahat, mitkä tänä vuonna kaloista saamme".
"Onpa varmaankin sinulla onni", kuiskasi Lyyli vastaukseksi, "näyttääpä ilta ihanalta, ja meren pinta tyyntyy varsin".
Näin oli Mikillä ja Lyylillä aina jotain kuiskailemista toisillensa, Sannakin jo vähäisen heitä ihmetteli, eikä Kaisun hampaat enään aina näkyneet, sillä tuo ainainen hymyily oli huulista poissa.
Ilta tuli, ja meidän kalastajat läksivät merelle; he laskivat nuottansa, vetivät apajansa ja saivat kiiltävät silakat. Tätä tekoa tekivät puoli-yöhön asti; täällä ei hämärä heitä estänyt työtänsä tekemästä, sillä yö on valoisa niinkuin päiväkin, aurinko unohtaa levolle laskea Pohjan kauniina kesä-yönä.
Kun toisen päivän aamu koitti, läksivät meidän kalastajat runsain saaliineen majoillensa, jossa nyt keitettiin tuoreita kaloja merivedessä ja pantiin vielä aika voin-könttä sekaan. Nämät kalat nyt maistuivat kalastajille niin hyvältä, kuin ikään paras herkku-ruoka ylhäisten pöydällä. Iltaisensa nautittua levittivät he nuotan kuivamaan ja menivät väsyneinä levolle.
Toisena päivänä perattiin sekä suolattiin kalat ja illalla taas mentiin nuotalle. Näin kuluivat päivät kalassa ollessa, ja se aamu koitti, jolloin meidän kalastajien oli kotia lähteminen.
Kalat ja kapineet kannettiin veneisin, ja viimein menivät kalastajatkin. Vieno myötä-tuuli liikutteli lainehia, ja veneet purjeinensa olivat ikään kuin joutsenet aalloilla.