IX.
Vanhus.
Vuosia menee, toisia tulee, ja ne katoavat taas. Aika joutuu, vaan se ei kulu jälkiä jättämättä. "Vuosi vanhan vanhentaa, kaksi lapsen kasvattaa", sanoo sananlasku. Kuusi vuotta oli kulunut, sitte kuin Mikki nuoren vaimonsa kanssa läksi Kuuselan rannoilta, ja aina vielä oli Kraatari-tädin ovi lukussa, se oli jo varsin ruostunutkin. Huoneen katolla kasvoivat sammaleet, mutta pihlajat pihalla olivat lehevät ja kauniit, niinkuin ennenkin. Linnut visertelivät iloisesti, sillä nyt oli Kesäkuun alku-puoli.
Vieno tuuli tuuvitteli Pohjanlahden aaltoja, ja vähäinen vene näkyi lainehilla liikkuvan. Yksinäinen vanha mies istui veneessä, hän souteli hiljaa rantaan päin. Rannalle tultuaan veti hän veneensä maalle. Veneestä otti hän ongen ja vähäisen kappasen, jossa oli kaloja, ja istahti sitte nurmelle. Vanhus istui siinä vaiti, ikään kuin syviin mietteisin vaipununna. Hänen hiuksensa olivat varsin valkoiset, ja pitkä valkoinen parta tippui hänen rinnallensa. Ukko huokasi syvään, sanoen itseksensä:
"Mikä olen minä? Olenko tottakin sama mies kuin ennen, jolloin Niemellä isäntänä olin? En olekkaan. — Minä olen kuin karsittu kuusi, kuin kuorittu koivu, olen kuin lahonnut puu. Kuinka sanoi Kraatari-tädin tyttö sadussansa? — 'Silloin on sinunkin sydämmes kovan vamman saava, ja sinun korkea latvas kaatuu'. Niin se taatun", lausui ukko ja nousi istualta. Samassa kuului ratasten jyrinä, se läheni, ja jopa tulikin rattaat pihaan. Rattahilta hyppäsi vaimo, jonka Niemen ukko heti tunsi Kraatari-tädiksi, vaan täti ei ukkoa tuntenut, sillä ukko oli vanhentunut tuntemattomaksi. Oikoinen selkä oli koukistunut, ruskeat hiukset olivat jo valkoisiksi tulleet.
Kraatari-täti koetti vääntää ovensa lukkua, vaan se oli ruostunut ja kankea eikä tahtonut aueta. Niemen ukko katseli järkähtämättä tätiä siksi, että täti hänen huomasi. Sitte läheni hän sanoen: "Tunnetteko vielä minua".
Täti katseli ukkoa ja sanoi sitte: "En tunne".
"Niin", vastasi ukko, "Murheet tuopi mustan muodon, ei ole Niemen ukko enään sama kuin kuusi vuotta takaperin".
"Niemi!" huudahti täti, "no miten nyt jaksatte? Enpä olisi tuntenut teitä!"
"Hm, menee päivät, menee vuodetkin, vaikka eivät mene jälkiä jättämättä. Taloni paloi poroksi, enkä minä enään jaksanut sitä rakentaa, sillä vanhuus tuli ja nurkka-mieheni oli poissa" — ukon ääni vapisi vähän — "minä myin taloni, ja rahani tallensin minä huoneessani, mutta eräänä iltana, kun kotia tulin, oli huoneeni ovi auki, ja rahat poissa, muuten oli kaikki paikoillansa. Minä saan toki kohtuullisen muonan talosta, ett'ei minulla hätää ole", Nämät viimeiset sanat sanoi ukko äänellä, jossa vielä vanha pöyhkeys ilmautui.
"Kylläpä teillä murheita kyllin onkin ollut", vastasi täti. "Pojallanne sitä vastaan on kaikin tavoin menestystä ollut. Hän pääsi ensin lampuodiksi vähäiseen taloon, joka oli serkkuni emo, vaan sitte sai hän vuokrata erään evestin virka-talon, jossa hän on hyvin toimeen tullut, Siellä ovat tahtoneet minuakin viipymään vuodesta vuoteen, mutta teki toki mieleni omaa pesäänikin vielä katsella, Kaksi kaunista lasta Mikillä on; nuorempi varsinkin on kaunis, sillä se on niin ympyriäiskasvoinen, kuin nisu-kakko. Niitä lapsia oikein ikäväni tulee, sillä aina he ympärilläni pyöri".
Näin puhuttuaan meni täti taas tupansa oven lukkua vääntämään, ja ovi aukeni. Hän käski nyt ukkoakin sisälle, mutta tämä ravisti päätään, sanoen, että hänen täytyi kotia lähteä, Ukko aikoi mennä, mutta Kraatari-täti huusi häntä vielä takaisin, kysyen:
"Mitäs Kuuselasta kuuluu? Onko siellä vielä kaikki entisellään?"
"Kaisu on naitu hyvään taloon, ja Kuusela on vanhentunut hänkin", vastasi Niemi ja läksi sitte pois.
Kraatari-täti kummeksi Niemen ukon muuttumista. Hän ajatteli itseksensä; "Maailma nuijii, vaan ukon sydäntä ei mikään nuija ole pehmittänyt ennenkuin vasta nyt, vanhuuden päivinä nyt vihdoinkin on nuija koskenut — mutta pelkään toki, että vieläkin vanhaa ylpeyttä ukossa asuu, koska ei hän tupaani tullut; hänellä oli kyllä aikaa — mihinkäpä hänen olisi kiirutta ollut? Lyylistä hän ei puhunut, eikä hän pojastansakkaan olisi kysynyt, jollen noin muuten olisi puhunut".
Näin tuumasi täti korjatessaan kapineitansa huoneesensa, mutta Niemen ukko kulki syviin mietteisin vaipununna metsä-polkua pitkin Niemelle päin.
Kotia tultuansa istahti ukko vuoteensa äärelle, syvä huokaus nousi hänen rinnastansa, ja hän lausui itseksensä: "Yksin olen aina, aina yksin, tämä on oma syyni. Poikani olisi kyllä takaisin tullut, jos olisin tahtonut, mutta enkö silloin olisi alentanut itseäni, jos olisin käskenyt hänen takaisin, kun kerran olin ajanut hänen pois — se ei mihinkään olisi sopinut". Hänen oma-tuntonsa kuiskasi kyllä välistä: "Joka ylpeää luontoansa on seurannut ja väärin tehnyt, sen pitää myös, jos parannusta tehdä tahtoo, itseänsä nöyryyttämän". — Nämät tunteet tukehutti hän toki pian ja ajatteli: "Minä lähden poikani luo; varmaankaan ei hän minua tunne eikä isänä tietää saa, että entinen mahtava Niemen ukko, hänen ylpeä isänsä, on kerjäläisenä tullut häntä katsomaan. Aamu on ollut, päivä mennyt, ja jo iltakin joutuu, elämäni ilta, minä tahdon vielä nähdä poikaani, ennenkuin päiväni päätän". Näin ajatteli ukko ja meni väsyneenä levolle.