VIII.
Muutto.
Muutamia päiviä oli kulunut sitte, kuin onnettomuus Surmasalmella tapahtui, mutta Lyyli oli jo varsin terve. Kun hänen sydämmensä sai rauhan, niin hänen ruumiinsa voimatkin pian takaisin palasivat.
Nyt on lauantai-ilta ja Lyyli lakaisee puhtaaksi vähäistä ruoho-pihaa pyhän tuloksi. Ruusut kukoistavat taas hohtavana hänen poskillansa, ja hän näyttää onnelliselta niinkuin ennenkin. Hän oli juuri ennättänyt pihan lakaista, kun näki sulhonsa tulevan. Lyyli laski pois luutansa ja meni iloisesti tervehtien Mikkiä vastaan; sitte istuivat he portahille, sillä ilta oli ihana, Aurinko laski kultaisen loisteensa Pohjanlahden tyyneelle pinnalle, ja ehtookellon äänen kajahdus kuului kaukaa. Meidän nuoret kuuntelivat, vaan kun kellojen ääni taukosi, sanoi Mikki vakavasti: "Lyyli, vielä minä kysyn: tahdotko omakseni tulla?"
"Minä en sitä vastaan ole", vastasi Lyyli, "jos äitini vain lupauksensa antaa, sillä sinunpa olenkin, koska sinä minun Jumalan avulla kuolemasta pelastit".
"Mennään äitisi luo", sanoi Mikki. "Minä vielä tänä iltana tahtoisin mennä kuulutusta ottamaan". He menivät sisälle, ja Mikki lausui: "Täti hyvä! Lyyli on luvannut omakseni tulla, jos ei teillä mitään tätä vastaan ole, mutta siinä väärin tekisitte, jos tätä vastaan olisitte, koska ette minussa tiedä mitään vikaa, joka Lyylin onnettomaksi saattaisi".
"En tiedäkkään, se on tosi", vastasi täti, "enkä häntä kellekkään niin halusta antaisi, kuin sinulle, jollei isäsi olisi tätä naimista vastaan, vaan sittekin olen minä nyt toiselle päälle tullut, sillä sinäpä olit minun lapseni pelastaja, kun hän kuoleman hädässä oli, Sinä olit Jumalan kädessä se välikappale, joka tyttäreni elohon saatti. Olkoon hän siis sinun, ja minä annan teille siunaukseni monin-kertaisesti; ehkä äitin siunaukset saattaa johonkin määrään isän siunauksen palkita".
Kiitollisilla sydämmillä syleilivät nuoret äitiänsä, ja Mikki lupasi vielä puhua isänsä kanssa. "Mutta", sanoi hän, "jos isäni tekee niin taikka näin, tahdon toki tänä iltana mennä pappilaan kuulutusta ottamaan".
Mikki ei nyt joutanut viipyä morsiamensa luona, vaan sanoi jää-hyväiset ja läksi kotia. Taajaan sykki Mikin sydän, kun hän astui isänsä huoneesen, ja hänen äänensä värähti, kun hän lausui: "Isäni, kasvattajani! viimeisen kerran tulen luoksenne pyytämään, että siunauksenne antaisitte Lyylille ja minulle. Miettikäätte ja punnitkaatte asiaa, älkäätte kieltäkö, sillä tänä iltana otan minä kuulutuksen ja viimeisen kerran olen teidän suostumustanne pyytävä. Katkeraa on jättää koto, jossa joka kuusi kuiskailee lapsuuteni ajoista, joka lintu livertelee lapsuuteni leikkilöistä; ja isäni! jokaiseen muistoon on aina yhdistetty kahden silmän suloinen katsanto — ne silmät ovat Lyylin, ja hänen tähtensä jätän minä kotoni, jos sinä, isä, niin vaadit, jos ei sinun sydämmesi pehmene. Minä vien hänen kauas näiltä rannoilta tuonne pohjois-Hämeesen, jossa hänen äitinsä serkkukin on".
Ukko ei mitään puhunut; hänellä näkyi olevan kova taistelu oman itsensä kanssa, vaan vihdoin sanoi hän toki:
"Mitä sanonut olen, sen olen sanonut, ei pidä kenenkään sanoman Niemen ukosta, että hän on kuin viiri, joka sinne tänne häälyy".
"Eikä myöskään hänen pojastansa, että hän on kunniatoin, huikentelevainen sanansa syöjä", vastasi Mikki vakavasti ja jatkoi vielä: "Joka väärin tekee, sen on aina paras sanaansa katua, vaan jos minä sanani katuisin, silloin vasta väärin tekisin". Sitte otti hän taskustansa kukkaron käteensä sanoen: "Tässä on rahat, jotka annoitte minulle kesän kalan-saaliista".
"Mitä sinun on ollut, pitää oleman sinun, minä en sinulta mitään ota, etkä sinä minulta mitään saa — sen olen minä sanonut".
Ukon ääni vapisi; sydämmessään olisi hän toivonut, että niitä rahoja, joita hän Mikille oli antanut, olisi ollut toista vertaa enemmän, vaan nyt ei hän enään tahtonut niitä lisätä — sitä ei hänen yksi-päisyytensä antanut myöden.
Mikki pisti kukkaronsa takaisin taskuunsa; sitte sanoi hän sorretulla äänellä jää-hyväisensä ja meni.
Niemen ukko kulki edes takaisin kamarinsa laattialla. Hänen omatuntonsa vaati häntä sanojansa peräyttämään, mutta hän koetti sitä tyydyttää, ajatellen itseksensä: "Ihmisetkin sanoisivat, että Niemen täytyi toki viimein myöntyä — vaan sitä en minä tee, en". Näin ajatteli Niemi, mutta Mikkiä ei omatunto vaivannut, eikä hän kovin suruksensa pannut, vaikka hänen täytyi kotonsa jättää; hänellä oli nyt muutamia satoja markkoja, hyvä taito ja työn-voima — siitäpä oli tavaraa kyllä nuorelle alkavalle, ja tyytyväisenä läksi hän kuulutusta ottamaan.
Pyhänä, jolloin nuori paris-kunta kirkossa kuulutettiin, ja Mikin sekä Lyylin nimi mainittiin, silloin kirkko kohisi, sillä kaikilla oli jotain kuiskattavana toisillensa, koska ei kukaan tietänyt, että kuulutusta oli otettu. Että kirkko kohisi — se hyvää merkitsi, sillä se pariskunta rikastuu, jota kuuluttaissa kohina kirkossa nousee.
Pyhä-iltana tuli Lyylin tuttavista monta kraatari-tädin huoneesen Lyylille onnea toivottamaan. Muutamia vaati sinne heidän uteliaisuutensa, koska tahtoivat kuulla, oliko Niemi nyt viimeinkin suostumuksensa antanut. Näitten joukossa oli Niemen Sannakin, vaan hän ei muuta tietää saanut, kuin että Mikin ja Lyylin piti muuttaman pois, ja kuultuansa Mikin lampuodiksi menevän, sanoi hän Lyylille vähän ilvehtien: "Vai lampuodin emännäksi sinä nyt tuletkin, mutta liukas on lampuodin portin pieli".
"Jos se on liukas, niin kyllä minä sannoitan", vastasi Lyyli ja meni pois Sannan tyköä.
Sannan ei tehnyt mieli olla Kraatari-tädillä, kun oli saanut johonkin määrin uteliaisuutensa tyydytetyksi. Hän sanoi sentähden; "Ei, kyllä minun jo täytyy mennä kotia iltatoimiani tekemään". Sitte kääntyi hän Mikkiin kysyen: "koska sinä tulet kotia?"
Mikki ei tahtonut hänelle selvittää, ett'ei hän enään saattanut kotia tullakkaan, vaan vastasi lyhyesti: "En tiedä".
Sanna meni, ja vähitellen myös kaikki muut.
* * * * *
Kolme viikkoa oli kulunut siitä, kun Mikki ja Lyyli kuulutettiin. Kraatari-tädin huoneessa oli joka nurkka ja pieli puhdas ja siisti, laattialla oli riivittyjä katajan-hakoja ja kukkakiehkuroita huoneen seinillä, mutta kauniin kukka tässä huoneessa oli Lyyli. Tämä ihana tyttö oli nyt morsius-puvussa. Hänen vaatteensa olivat mustat, joka olikin mukavaa hänen päänsä vaatetuksen suhteen, sillä hänellä oli päässä kiillekullan kukista ja kierukoista tehty puolen kyynärän korkuinen kruunu, leveä valkoinen pitsi oli laskostettu kaulan ympärille, pitsin päälle oli sinne tänne pantu punaisia kukkia, ja punainen silkkirihma oli sidottuna vyötäröille.
Kaaso eli se, joka morsianta vaatettaa, oli nyt valmiiksi pukenut Lyylin. Nuori pariskunta oli kirkossa vihittävä. Pohjanmaalla usein tapahtuu, että morsius-pari Jumalan palveluksen jälkeen kirkossa vihitään. Vähäinen oli hääjoukko, joka kirkolle seurasi mahtavan Niemen poikaa ja hänen kaunista morsiantansa, mutta jos se oli vähäinen, niin sitä suurempi oli kansa, joka jäi kirkkoon katselemaan morsius-paria, sillä miesmuistiin ei ollut kukaan nähnyt näin kaunista pariskuntaa.
Vihkimisen jälkeen läksi vähäinen hää-joukko taas Lyylin kotia, jossa päivällinen oli heille valmistettuna. Näissä häissä ei tanssittu, sillä huone oli vähäinen, eikä muutoinkaan morsius-pari oikein iloita saattanut, sillä he olivat nyt viimeisen päivän kotiseuduillansa; Lyyli oli tänä päivänä hyvästi jättävä kaikki tuttavansa. Se toki Lyyliä lohdutti, että hänen äitinsä oli heidän kanssaan tuleva. Kraatari-täti oli luvannut saattaa lapsiansa pohjois-Hämeessä asuvan serkkunsa tykö, sillä nuoret eivät hänen serkkuansa tunteneet. Heidän oli aikomus siellä asua siksi kuin Mikki pääsisi lampuodiksi.
Pohjanmaalla eivät talot yleensä ole suuret, siellä kukin itse hoitaa omaisuutensa, mutta Hämeessä usein talolliset lampuoteja pitävät, ja senpä vuoksi Mikkikin sinne pyrki.
Hää-päivä riensi loppuun, ja vieraat tulivat sanomaan jää-hyväisiänsä. Kaikki olivat he kovin liikutetut, kun menivät pois. Vieraitten mentyä istuivat Mikki ja Lyyli portahille, he tahtoivat vielä viimeisen kerran sieltä katsella ilta-auringon loistoa.
"Muistatko, Lyyli, vielä", sanoi Mikki, "kuinka lasna ollessamme täältä katselimme, miten aurinko levolle laski? Me olimme lapset, mutta jo silloinkin olimme onnelliset ainoastaan jolloin yhdessä saimme olla".
"Muistan", vastasi Lyyli, "ja mitä iloa minulla vain oli, sitä täytyi minun sinullekkin ilmoittaa, muuten en saattanut tyytyväinen olla. Nyt olemme aina yhdessä, ja toivon, että saatamme onnellisiksi tulla, vaikka jätämmekin lapsuutemme kodit".
"Ja kerran, se toivo on minulla varma", lausui Mikki, "me vielä tänne takaisin palajamme".
Näin kuiskaelivat nämät nuoret tämän viimeisen illan, vaan toisen päivän aamun koittaessa oli kaksi kuormaa valmiina pihalla. Kraatari-täti lukitsi huoneensa oven, ja tämä vähäinen perhe läksi kotiseuduiltansa kauas pois onneansa hakemaan.
Kappaleen matkaa maantiestä oli vähäinen vuoren kukkula; siinä istui vanha mies, vaan kun meidän matkustavaiset olivat ohitse menneet, nousi ukko istualta ja läksi syvästi huokaten Niemelle päin.