V.
Leikkuu-pellolla.
Kesän kukkaiset olivat jo vähenneet, jo kellastuneet vainiot ilmoittivat syksyn tuloa. Raskahina, täysinäisinä seisoivat tähkä-päät Niemen pellolla. Valmiina sirpille olivat ne olleet jo pari päivää, mutta kaikella työ-väellä oli kiiru, ei saatu leikkaajia; tänä päivänä oli toki Niemellä talkoo, nyt oli leikkuu tehtävä. Väkeä kokoontui Kuuselasta sekä liki-kylistä.
Niemen ukko meni leikkuu-väkensä etupäässä pellolle. Pelto oli ihanalla niemellä, jaettuna kauniille saroille, vaan yksi sarka oli toisia pisempi. Ukko katseli mieli-hyvällä viljavaa vainioa; se ei ollut suuri, mutta kasvi oli vahva ja hyvä, vaan nyt näki hän uhkaavia pilviä taivahalla, ja muotonsa muuttui synkäksi. Kääntyen leikkuu-väkeensä päin, sanoi hän:
"Kyllä täyttä totta työtä tehdä saatte, jos vain ennätätte viljani leikata ennen kuin sade tulee, mutta jos työnne hyvin käy, niin sitä enemmän saatte tanssia illalla, eikä myös olutta silloin säästetä, kyllä Niemen ukon tunnette, ei hän sanaansa syö".
"Kyllä!" huusivat iloisesti kaikki, ainoastaan Mikki ja Lyyli kuuntelivat suru-mielin näitä ukon viimeiseksi sanottuja sanoja; mutta kauan eivät näitä muistaa joutaneet, sillä ukko lisäsi vielä:
"Tuo yksi sarka on toisia paljon pisempi, paraat leikkaajat menkööt sille, ja muut noille toisille saroille, Mikki! sinä saat yhdeksi mennä, äläkä jää muitten jälkeen. Minä olen itse aina ennen ollut väkeni etupäässä työtä tekemässä, vaan nyt on selkäni vanha ja väsynyt, jonka vuoksi poikani saa olla siassani. Noh! kuka nyt menee Mikin kumppaniksi?"
Talolan Hanna, eräs iso harteva talon-tytär, meni oitis saralle; sanoen: "En ole ennenkään juuri jälkeen jäänyt, koetetaanpa nyt sitte, kuinka tänä päivänä menestyy".
Lyyli seisoi heistä vähän matkan päässä, vaan hetkisen kohtelivat hänen ja Mikin silmäilykset toisiansa ja sanaakaan sanomatta meni myös Lyyli saralle, mutta samassa tuli Sanna sanoen:
"Mene sinä, Lyyli, joka olet hoikka ja heikko, näille muille saroille, minä olen paremmin oppinut Mikin kanssa kilpailemaan". Ja naurahtaen jatkoi hän: "Ei olekkaan minua suotta Niemellä syötetty, se päältänikin näkyy, ett'ei minulta voimia puutu".
Lyyli punastui vallan harmista. Hän oikasi sorean vartalonsa, vastaten: "Iso voi, paksu painaa, mutta pitkä puolensa pitää". Sitte aikoi hän vikkelästi sirppiänsä käyttää. Joutuisasti kului työ, sillä ei kellään ollut aikaa jutella, hiki-päässä vain leikattiin.
Päivä oli jo joutunut ilta-puolelle, eikä sadetta tullutkaan, sillä pilvet olivat kaikki haihtuneet pois. Mieli-hyvällä katseli Niemi, miten kuhilaita aina enentyi pellolle, ja nyt kun hän näki työn jo olevan loppupuolella, huusi hän leikkuu-väelle:
"Nyt on aika käydä levähtämään, täällä on olutta, tulkaatte juomaan, kyllä nyt vähäisen virvoitusta tarvitaan".
Haluisesti tulivat leikkaajat, sillä jokaisen selkä oli väsynyt, kun olivat puoli-päivästä asti lakkaamatta kilpailleet.
Nyt juotiin vaahtoavaa olutta, ja ukko, joka oli oikein "hyvällä tuulella", käski heitä istumaan nurmikolle, sanoen: "Kohta saamme kahvia, istukaamme niin kauan. Eikö täällä nyt kukaan tiedä mitään satua kertoa ajan vietteeksi? Tytöt, puhukaatte nyt; tehän aina parahiten satuja tunnette, rukkinne rullatkin jo niitä teille hyrisee".
Tytöt nauraa hiiviskelivät, ja yksi sanoi: "En minä suinkaan taida".
"En minäkään muista", virkkoi toinen, mutta Lyyli, joka istui vähän etäämmällä muista, nousi äkkiä ja meni istumaan Niemen ukon lähellä olevalle kivelle, lausuen:
"Minäpä tahdon sadun kertoa; jos ei se ole hupainen, niin ei se ole erin pitkäkään".
Lyyli oli aivan vaalea, hänen poskensa kukoistavat ruusut olivat ikään kuin iäksi kadonneet, kun hän alkoi kertoa: "Oli ennen eräs ihana niittu; keskellä niittua kasvoi suuri, kaunis honka, sen latva ulottui korkealle, sen oksat olivat taajat ja viheriät. Näin seisoi honka kesät talvet myrskyillä ja kauniilla säällä yhtä viheriänä ja vakavana, mutta vihdoin hän toki rupesi vanhenemaan, vaan silloin puhkesi hänen juureltansa nuori vesa, joka taas kasvoi ihanaksi puuksi ja vanhaa puuta kauniimmaksi, se oli hoikempi, vaan kuitenkin samaa lujaa, vakavaa laatua; ja niitto-mies antoi heidän olla niittunsa kaunistuksena. Mutta myös nuoren hongan juurella kasvoi puu, vaan se oli pieni koivahainen. Se kasvoi nuoren hongan suojassa soreaksi puuksi. Maailma kiitti sen leheviä oksia, vaan paras kaikista oli toki, että hän pohjan kylmiltä tuulilta ja päivän polttavalta helteeltä suojeltuna sai kasvaa nuoren hongan turvissa; mutta onni vaihtelee — vanha honka oli ylpeä, hän ei kärsinyt köyhää koivua, vaan sanoi: Tuo koivu, miksi se meidän turvissamme kasvaa? se ei meihin kuulu, me olemme honkia, ja hän vain koivurenttu, en minä häntä kärsi, istutettakoon hän muitten koivujen joukkoon."
"Nuori honka ravisteli kaunista latvaansa sanoen: Isäni! Minä ja koivu olemme yhdessä kasvaneet, jos koivu revitään pois, silloin minunkin juureni loukkaantuvat, enkä jaksa elää, jollen koivuani suojella saa, ja jos minä kuolen, niin on sinunkin sydämes kovan vamman saanut, ja pian sinun korkea latvas kaatuu. Anna siis, o Isä! meidän rauhassa elää yhdessä."
"Minun satuni on nyt loppunut", sanoi Lyyli, "sillä satu ei kerro, mitä vanha honka vastasi".
Hän nousi kiveltä ja meni taas etäämmälle istumaan. Talkoo-väki oli ääneti, ikään kuin he olisivat odottaneet Niemen ukon lausuntoa, sillä he olivat kaikin kyllä ymmärtäneet sadun merkityksen, mutta ukon muoto oli synkkä, ja hän sanoi:
"Huono satu tuo. Juodaan nyt kahvia ja lopetetaan sitte leikkuu".
Kahvia juotua hiottiin sirpit ja mentiin taas pellolle. Pian olivat terävät sirpit kaataneet lopun viljaa, ja Mikki sekä Lyyli olivat ensiksi saran päässä. Tästä ei Niemi joutunut paremmalle tuulelle, vaan synkkänä läksi hän väkensä kanssa Niemen komeaan tupaan, jossa pitkillä pöydillä kukkuraiset ruoka-astiat höyrysivät ja haarikoissa vaahtoeli väkevä olut. Ukko meni itse istumaan pöydän päähän, ja muut sovittelivat itsiänsä sitte vähitellen pöydän ympärille. Pian mataleni kukkura ruoka-astioista ja väheni olut haarikoista, joita toki aina välimiten täytettiin.
Ruo'alta päästyä, otti viulun-soittaja viulunsa, laski sen leukansa alle virittääksensä sitä, eikä pitkä aika kulunutkaan, ennenkuin polskan iloiset säveleet kutsuivat nuoria tanssimaan. Ei tuntenut nuoret, että olivat raskaassa työssä päivän olleet, he tanssivat vain illan loppuun asti eivätkä huomanneet että yö jo joutui ennenkuin vanhemmat muistuttivat että oli aika kotia palata.