VI.
Köyri-markkinoilla.
Marraskuun ensi päivän aamuna käy kello vasta kolme kraatari-tädin huoneessa, kun Lyyli jo oli vaatteissa. Hän meni ulos, aukasi ala-luhdin oven ja otti sieltä leipää, juustoa ja voita, nämät laski hän vähäiseen vakkaseen, meni sitte yli-luhtiin, jossa hänen vaatteensa olivat, ja otti arkustansa ison valkoisen villa-huivin, jossa oli puna-kukillinen reunus; tämä oli hänen paras huivinsa, ja paras oli nyt päähän pantava, sillä tänään oli Kokkolassa Köyri-markkinat. Näistä markkinoista eivät annakat ole tietäneet, mutta kaikki Kokkolan lähipitäjät kyllä niistä tietävät, sillä silloin menee kaikki nuori väki markkinoille, ja sinne oli nyt Lyylikin menevä. Kuuselan Kaisu oli luvannut, että Lyyli pääsisi heidän hevosellansa markkinoille.
Lyyli lukitsi nyt luhdin oven ja meni tupaan; siellä hän pani villahuivin päähänsä ja pisti sen leuan alta neulalla kiini, mutta päät ne sitoi hän vyötäröille. Nyt oli hän valmis lähtemään ja meni, sanoen jää-hyväiset äitillensä, ovesta ulos.
Syksy ja talvi taisteli ulkona, sillä lunta tuli ehtimiseen; Kuuselan vanhat kuusetkin olivat valkoisena lumesta, mutta eipä Lyyli ilmasta huolinut, iloisena, punaposkisena riensi hän vain eteenpäin, kunnes joutui Kuuselaan. Täällä oli jo hevonen valjaissa, ja nyt istui Kaisu sekä Lyyli rattahille. Kuuselan renki Jaakko, joka oli ajajana, istui heidän syliinsä, ja piika sai vielä sijan istuimen takana. Näin läksivät he nyt markkinoille. Hitaasti kului matka, sillä lumi istui pyöriin kiini niin ett'ei hevonen jaksanut juosta, mutta matka kului toki; ei ollut enään pitkä Kokkolaan, jopa näkyi patroona Roos'in kivi-muurin katto, jopa jo koko kaupunkikin. Jaakko huimasi vähän piiskalla hevosta ja pian joutuivat he kaupunkiin.
Kaupungissa oli vilkas väen liike. Maa-miehillä ei ollut paljo myytävää tavaraa, mutta kauppapuodeissa kulki edes takaisin nuoria tyttöjä ja poikia; he kun nyt olivat saaneet vuosipalkkansa, tahtoivat ostaa mitä millekin mieluista oli. Nisu-leivän myyjiä istuskeli myös joukottain torin syrjällä, ja näitten ympärille kokoontui myös paljo ostajia.
Niemen Mikkikin oli markkinoilla, mutta hän käveli vain kädet taskuissa pitkin katuja, katsellen ympärillensä, ikään kuin olisi hän jotakuta hakenut. Muutaman hetken kuluttua oli hän löytänytkin mitä haki, sillä nyt kulki Lyyli hänen sivullansa. Mikki pyysi Lyyliä tulemaan kanssansa kauppapuotiin, mutta Lyyli piti vähän vastaan, vaan vihdoin meni hän toki.
"Valitse nyt, Lyyli, silkkihuivi itsellesi", sanoi Mikki, "minä ostan sinulle semmoisen, jota parahiten haluat".
Lyyli ujosteli vähän, mutta valitsi toki vihdoin yhden, josta Mikki maksoi 20 markkaa. Sitte kulkivat he taas yhdessä pitkin katua. Lyylin posket punoittivat, ja hänen silmänsä loistivat ilosta, kun hän kulki pitäen kädessänsä paperikääröä, jossa oli Mikin antama silkki. Hän oli niin kaunis, että kaikki, jotka hänen sivutsensa kulkivat, katselivat häntä, josta syystä hänen poskensa vielä enemmän punastuivat. Vähän matkaa siitä, missä Mikki ja Lyyli kulki, tuli heitä vastaan kaksi nuorta miestä, he lähenivät, ja toinen huusi:
"Hör du flicka der! Ä du svensk?" (Kuuletko tyttö siellä! Oletko ruotsalainen?)
"Ole sinä vai, venskalainen", vastasi Mikki, "taikka mene pois venskas kanssa".
Näin vastattuaan meni hän Lyylin kanssa ruotsalaisten miesten sivutse, mutta miehet kääntyivät takaisin, ja toinen sanoi taas:
"No ä he en stjyni grannan flicka ti vara finnflicka" (Kyllä tuo on hyvin sorea tyttö suomalaiseksi tytöksi.) Näin sanottuaan alkoi hän suomea puhumaan, koska hän tätäkin osasi. Hän oli Kokkolan pitäjästä, ja siellä kyllä suomeakin osataan.
Mikki vei Lyylin nisu-leivän myyjän luo ja osti hänelle rinkilöitä. Kokkolainen tahtoi myös ostaa hänelle makeisia, mutta Lyyli ei ottanut vastaan. Kokkolainen kyseli, mistä Lyyli oli, ja Lyyli vastasi: "Siitä ei saa selvää". Mutta sittemmin kysyi Kokkolainen vielä eräältä akalta, joka vähän aikaa Lyylin kanssa jutteli:
"Kuka tuo tyttö oli, jonka kanssa puhuitte?"
"Ettekö häntä tunne?" vastasi akka, "se on Kuuselan Kukka, kaikkein kauniin tyttö näillä paikoin ja Niemen pojan morsian, vaikka ei Mikki sentään häntä saa, sillä isä on sen niin päähänsä pannut, ja mitä hän kerran määrää, sitä ei kukaan muuta". Tämän vastauksen kuultuaan läksi Kokkolainen pois, hän ei joutanut enempää kuulla. Hän oli kyllä usiasti kuullut puhuttavan Kuuselasta että se oli varakas talo, ja päätti akan puheesta, että Lyyli oli Kuuselan tytär, ja ett'ei Kuusela Mikille antaisi tytärtään.
Nyt meni hän mielihyvillään kortteeriinsa, katseli pöydällä olevaan peiliin — olipa hänen vaalean-keltaiset hiuksensa kauniit, kähäräiset, ja hän itse — noh kylläpä hän varsin hyvin sopisi Kuuselan Kukalle. Hän meni taas ulos, käveli pitkin katuja, ja hyvä onnensa saattoi niin, että hän juuri ennätti erään kauppa-puodin portaitten viereen, kun Lyyli tuli puodin ovesta ulos. Nyt pyysi hän "Kuuselan Kukkaa" torille kahvia juomaan, sillä siellä oli kahvin myyjiä, Lyyli punastui, kun tunsi nimensä, jolla häntä kylän kesken mainittiin; ja vastasi:
"Kiitoksia vain, mutta ei minua nyt haluta makeat kahvit eikä makeat kielet, minun on kiiru pois, sillä me lähdemme heti kotia". Näin sanoen meni Lyyli kortteeriinsa, josta hän vähän ajan kuluttua kumppaniensa seurassa läksi kotia.
* * * * *
Kuukausia oli kulunut siitä, kuin Köyri-markkinoilla oltiin. Ne olivat jo varsin unhottuneetkin, kun yhtenä kauniina pyhä-iltana ison kellon ääni kuului Kuuselan mäellä. Kaksi nuoria miestä astui re'estä; he sitoivat hevosensa portin pieleen, panivat heiniä eteen ja menivät Kuuselan asuin-tupaa kohti. Kuusela viritti kynttilän, tuli vieraitansa vastaan ja sanoi, kun ei hän näitä tuntenut:
"Hyvää iltaa! mistä kaukaa ollaan?"
"Kokkolasta", sanoi toinen näistä.
"Vai niin", vastasi Kuusela, "käykäätte istumaan. Mitä nyt Kokkolasta kuuluu?"
"Hyvää vain", sanoi Kokkolainen.
"Yhtäpä toki puuttuu", virkkoi kumppani naurahtaen, "paras puhua suoraan asiansa. Tällä on talot ja tavat, mutta emäntä taloon tarvittaisiin".
Kokkolainen hymyili, yskähti vähäisen ja lausui sitte; "Niin, minulla on hyvä talo ja tavaraa kyllä, vaan talo emännättä on kuin suuri karja paimenetta, ja mies vaimotta on kuin päivä auringotta. Senpä tähden minäkin nyt olen parhaaksi nähnyt hakea itselleni morsianta. Minä näin tyttärenne Köyri-markkinoilla ja mielistyin häneen niin, että nyt olen tullut tänne, pyytääkseni häntä vaimokseni. Tämä kumppanini kyllä tuntee, että en minä tytärtänne huonoon taloon pyydä viedä, sillä minulla on hyvä talo. Karjaa ei tarvitse laitumelle kauas kuljettaa, sillä laidun on heti talon vieressä, ja hyvä onkin, että eläimet sarvista saakka heinässä käyvät".
"Kylläpä kuuluu kaikki hyvinpäin olevan, mutta en tahdo vielä mitään päättää, ennenkuin kuulen mitä tyttäreni vastaa". Näin sanoen meni Kuusela tuvasta pois, aukasi porstuan-peräisen kamarin oven ja huusi; "Kaisu! täällä on vieraita, tuo olutta". Kuusela meni taas vieraittensa luo, mutta Kaisu, joka heti arvasi, mitä asiaa miehillä oli, katsoi ensin peiliin, silitti valkoiset hiuksensa ja juoksi sitte kellariin, jossa hän tynnyristä laski vaahtoavaa olutta haarikkaan. Olut-haarikka kädessä riensi hän nyt tupaan päin, mutta portahilla oli Lyyli häntä vastassa.
"Kävin sinua hakemassa meille", sanoi Lyyli, "vaan kuulin, että teillä on vieraita, et nyt taida tullakkaan".
"Odota vähäisen, kohta tulen sanomaan, tulenko vai enkö", vastasi Kaisu ja riensi sisälle.
Tupaan tultuansa meni hän, punastuen korviin saakka, vieraille olutta tarjoamaan, vaan nuoret miehet katselivat toisiansa, kummastus oli selvästi nähtävänä heidän kasvoissansa, mutta he joivat olutta, jota Kaisu tarjosi, ja kehuivat sitä, vaan kun Kuusela alkoi tyttärellensä selvittää, mitä asiaa vierailla oli, niin silloin hätäyntyi Kokkolainen ja nousi istualta sanoen:
"Älkäästä vielä puhuko, minun täytyy mennä katsomaan, seisooko hevoseni, se on hyvin irstainen".
Kuusela katseli vähän pitkään vierastansa, mutta samalla tämä jo putkahti ulos ovesta ja riensi pihalle ajatellen: "Mitä tämä merkitsee? tuossa tytössä ei ole rahtuakaan sen Kuuselan Kukan näköä, jonka minä markkinoilla näin, ja täälläpä piti oleman ainoastaan yksi tytär". — Kokkolainen meni nyt hevosensa luo, vaan samassa näki hän Lyylin, joka seisoi portilla kuun valossa. Hän tunsi heti tytön ja ajatteli:
"Ahhaa: täällä tahdotaan ensin naittaa pois rumempaa tytärtä, mutta ei siitä, ukko, mitään tule". Nyt meni hän Lyylin luokse sanoen:
"Hyvää iltaa Kuuselan kaunis Kukka! Sinun tähtesi olen minä tänne tullut. En tietänyt isälläsi olevan kaksi tytärtä, jonka vuoksi vain puhuin että omakseni tahtoisin hänen tyttärensä, mutta hämmästykseni oli suuri, kuu sinun siasasi sain nähdä tytön, joka ei ollut vähänkään näköisesi, mutta —".
Lyyli keskeytti hänen puheensa sanoen: "Kuuselassa ei ole muuta tytärtä kuin Kaisu. Te olette varsin pettynyt kaikin tavoin, sillä minua ette suinkaan tahdo, kun kuulette, että minun kotoni on Kuuselan maalla oleva matala mökki, jossa ei muuta hopeata näy kuin kuun hopeinen valo, eikä muuta kultaa, kuin auringon kultainen loiste".
Nytpä meidän Kokkolainen tuli somaan pulaan, hän oli joutunut yhdestä pahasta toiseen. Hän silitti hevostansa, sanoen: "Niin, kyllä sen näen, Rusko parka, että et sinä täältä emäntää saa viedä. Kaisusta en huoli, ja Kuuselan Kukka minun hylkää; hullu, että tänne tulinkaan!"
"Kyllä se tosi on, että en teistä huoli, mutta, totta puhuen, ette tekään huoli Kuuselan köyhästä kukasta, vaan se olematon, se rikas, josta haaveksitte, se olisi kelvannut".
Kokkolainen katseli Lyyliä. Hän näki edessänsä neiden niin kauniin ja suloisen, jommoista harvoin näkee, ja sanoi nyt sydämmestä: "Tyttö! minä tahdon sinun omakseni, vaikka olisit köyhempi, kuin oletkaan. Minä hain rikasta Kuuselan tytärtä, se on tosi, mutta nyt antaisin osan rikkaudestani, jos sinun omakseni saisin".
Lyyli hymyili surullisesti, vastaten: "puhuuko suunne mitä sydämmenne ajattelee, sitä en tiedä, mutta omaksenne en saata tulla". Sitte sanoi hän hyvästi eikä odottanut enään Kaisua, vaan läksi kotia.
Kokkolainen näytti vähän ala-kuloiselta, mutta nyt rohkaisi hän mielensä, ikään kuin olisi miettimisensä joutunut päätökseen. Hän meni taas tupaan. Kaisu oli mennyt tuvasta pois, sillä toinen vieras oli heti Kokkolaisen mentyä sanonut: "Ei tämä se tytär ole, jota kumppanini omaksensa tahtoo, eikö täällä toista ole?" Vaan kuultuansa, että ei toista tytärtä ollutkaan, sanoi hän taas: "Muistaakseni kumppanini häntä nimitti Kuuselan Kukaksi".
"Se oli Lyyli!" huudahti Kaisu ja hiipi sitte pois tuvasta, mutta nyt tuli Kokkolainen sisälle. Ikään kuin takka putosi hänen sydämmestään, kun hän näki, että Kaisu oli poissa, ja hän sanoi:
"Suokaatte anteeksi, isäntä hyvä, että nyt tahdon puhua suuni puhtaaksi. Sen tytön, jota morsiamekseni hain, tapasin minä tuolla ulkona, mutta hän ei ollutkaan, niinkuin luulin, teidän tyttärenne".
"Kyllä me jo tiedämme kaikki", vastasi Kuusela, "enkä tiedä parempaa neuvoa antaa, kuin että toiste jo edeltäpäin hankitte itsellenne tarkempia tietoja siitä, jota morsiameksenne pyytää ai'otte".
Tämän lausuttuansa sanoi hän jää-hyväiset vieraillensa, jotka eivät mitään niin toivoneet, kuin että heti pääsisivät pois Kuuselan tienoilta. Pian istuivat he re'essä. Kokkolainen huimasi piiskalla hevostansa, ja hyvää kyytiä läksivät he pois. Vähän aikaa vielä kuului ison kellon ääni, vaan aina etäämmälle joutui se ja taukosi viimein vallan.