I.
KOSIA.
Vähäisellä mäen töyrällä kauniin metsäjärven rannalla oli Mäkelän varakas torppa; se oli rakennuksistaan uhkea, sillä siinähän kaksi tupaa vastakkaisin ja porstuan perässä kamari; ulkohuoneet olivat myöskin tarpeen-mukaiset.
Etelä-Suomen kunnaat ja kukkulat viheriöitsivät, ja jopa voikukatkin olivat puhjenneet kedon kaunistukseksi rannan äyräälle, johon Liisu, torpan vanhin tyttö, nyt levitteli pyykittyjä pellavalankojaan. Tuota punaposkista, lempeäsilmäistä tyttöä kaikki rakastivat varsinkin hänen hyvän luontonsa vuoksi. Liisun vanhemmat olivat varakkaita, vaikka heillä oli ollut kuusi lasta; niistä toki eli ainoastaan neljä, kaksi poikaa ja kaksi tytärtä. Mutta palatkaamme Liisuun, joka juuri on saanut lankavyhtinsä kedolle levitetyksi. Mitä ajattelee hän tuossa mielihyvällä katsellessaan rankoja, joita ahkeralla työllään on kokoon saanut? — Mitä ajattelee tyttö, kuu hän valmistaa vaatetta, jota vasta omassa kodissaan on pitävä? — Liisu nuot langat oli itseänsä varten kehrännyt, sillä olipa hän jo pari vuotta ollut kartanon Jaakon kihloissa. Tämä palveli nuorta kartanon omistajaa, patruuna Pohjosta. Patruunan lapsuudenaikona oli Jaakko kartanossa juoksupoikana; sittemmin kävi hän muuallakin onneansa koettamassa, mutta kun nuori patruuna vanhempainsa kuoltua tuli tilan omistajaksi, rupesi Jaakko taas kartanossa palvelemaan, ja täällä hän Mäkelän Liisun tuttavuuteen tuli, sillä tuo torppa oli kartanon aluetta. Liisun vanhemmat, taikka erittäinkin äiti, eivät tahtoneet Jaakkoa tyttärensä sulhaseksi, koska hän oli vain köyhä renkimies; mutta vihdoin muori toki, vaikka vastahakoisesti, antoi Liisun ruveta kapioa valmistamaan.
Oli lauvantai-iltapuoli, ja Liisun täytyi rientää äyräältä pois ehtoo-askareillensa. Hän rupesi pihaa lakasemaan ja aikoi sen tehtyänsä panna nuoria kuusenhavun oksia portahitten eteen, mutta lihava juottoporsas yhä esteli, se kun juoksi hänen perässään, ravistellen hänen hameensa liepeitä. Liisu torjui porsasta pois, mutta tuo aina vain seurasi häntä, ja samassa vieras ääni huusi:
"Kas vain! Kylläpä näkyy, että hyvin hoidettu elävä ruokkiansa tuntee".
Liisu katsahti sinne päin, josta ääni kuului, ja sanoi punastuen: "Kah!
Jussilan isäntä!"
"Niin oikein, minä palaan kaupungista, mutta poikkesin tänne katsomaan, kuinka Mäkelässä voidaan". Näin sanoen antoi hän hevosellensa heiniä, otti niistä tukkosen ja pyhkäsi sillä hien hevosensa seljästä sekä virkkoi vielä: "Saathan, liinaharjaseni, tässä vähän huo'ata".
"Käykäätte sisälle", sanoi Liisu ja saattoi nyt isäntää tupaan, jossa Mäkelän muori juuri oli lakannut villoja kehräämästä ja par'aikaa laski rukkinsa tuvan äärimmäiseen nurkkaan. Vieraan tullessa koira muristen hyppäsi penkin alta ja jopa haukahtikin. Rissa peljästyksissään pystytti selkäkarvojansa ja riensi akkunalle. Mutta muori, nähtyänsä vieraan, meni iloisesti vastaan, sanoen:
"No kah! Itse Jussilan isäntä! terveeksi! Huuti, Valpaa! lakkaatko haukkumasta! Mikko siellä! älä akkunasta ulos syökse! Tässä juuri ajattelin: kukahan tänne tulee, koska Mikko ehtimiseen silmiänsä pesee. Istukaatte, isäntä hyvä, kohta Matti ja pojatkin metsästä palaavat".
"Kuinkas täällä naapurissa muori on voinut?" kysyi Jussila.
"Hm, eipä tämä voiminenkaan juuri hyvän-puolista ole, mutta kun lapset jo aika-ihmisiksi rupeevat tulemaan, niin saavathan he tehdä, mitä ei vanhemmat jaksa. Pojat auttavat isää, ja Liisu kyllä tekee kaikki, mitä vaimoväen työhön kuuluu; eikä Mantakaan enään hukan-syöpä ole".
Jussila vilkasi mielihyvällä Liisuun, silitteli parempaan kuntoon noita päälaella olevia harvoja hapsiaan ja pani paitansa kaulusta suorempaan. Hän oli leskimies, ja tuo kukoistava, toimekas tyttö olisi hänen mielestään sopinut rusthollin emännäksi. Nyt hän koetti päästä puheen alkuun Liisun kanssa, mutta muori pakisi niin paljon, ett'ei ukon aikeista tahtonut mitään syntyä. Jo miehetkin kotia tulivat ja muori sanoi:
"Katsos, Liisu, onko kahvipannu takassa vielä kuumana. Tuon kahvin nojalla tässä pystyssä pysyn, se aina vähäsen virkistyttää voimia".
Liisu meni kahvia kuppeihin kaatamaan ja kauppasi sitten tuota makusaa nestettä kaikille. Tytön muuten iloinen muoto näytti nyt vähän alakuloiselta; hän toimitteli levotoinna ikään kuin pääskynen, joka myrsky-ilman entäessä sinne tänne lentelee. Kahvin juotuansa miehet rupesivat tupakkaa polttamaan ja pian vahvat savupilvet nousivat tuvan kattohon asti.
"Mitenkä nyt Jussilassa voidaan?" kysyi Matti, "eihän teiltä ole mitään kuulunut. Noh, tämä meidän ja teidän välinen matka ei olekkaan aivan lyhyt, vaikka kuitenkin olette lähin naapurimme".
"Hm, eipä meillä voiminen niin hyvä juuri ole, kun ei työt eikä toimet käy, kuten pitäisi, — emännän ohjaama käsi olisi ainakin suuresta tarpeesta". tuota sanoessaan katsahti hän taas Liisuun.
Senpä nyt muori huomasi ja kiiruhti sanomaan:
"Tiettyhän se on, että semmoisessa rusthollissa emäntä tarvitaan. Kumma kyllä, että kaksi vuotta leskimiehenä oltuanne vielä naimatonna olette, sillä tottahan kumppanin kanssa elämä hauskemmasti kuluu kuin yksin ollessa".
"Hm, vanhan askeleet ja tuumat eivät ole niin nopeat kuin nuorten. Katsellut olen, ajatuksissani valittuni valinnut, mutta — kentiesi hän ei minusta huolisi, koska hän vielä on varsin nuori ja hehkuva-poskinen". Näin sanottuaan loi Jussila Liisuun silmäyksen, josta selvään huomasi, ketä hän valitullansa tarkoitti, mutta Liisu puikahti punastuen ovesta ulos, ja muori virkkoi:
"Mikä vanha te vielä olette! hohho! Ja tottahan sitä huonompaankin rustholliin kelpaisi emännäksi mennä".
"Kylläpä vain", virkkoi Matti, "jollei sattumus olisi epäsuosiollinen, niin että valittunne jo olisi toisen morsian"
Nytpä muori hätääntyi, hän nyppäsi miestänsä takin-liepeistä, kuiskaten: "Älä millään muotoa, Matti hyvä, mitään puhu; ajatteleppas — kokonainen rustholli!" Tähän ei Matti mitään ennättänyt vastata, sillä Jussila sanoi:
"Kerran tuo kumminkin täytyy selville saada, enkä minä puhemiehestä huoli; sanonpa siis suoraan, mitä jo kauan olen aikonut: minä olen Liisua katsellut siinä toivossa, että hänen saisin vaimokseni; kyllähän minulle on kaupattu rikkahimpia, mutta eipä ne ole muuten mieleisiäni".
"Noh älkää toki pilkkaa puhuko", virkkoi muori iloissaan.
"Totta puhun, enkä mitään pilkkaa", vastasi Jussila. Minulla on kyllin tavaraa, sitä en tarvitse, mutta kelpo emännän puutteessa olen, ja senhän nyt toivoisin saavani Liisusta".
"No niin, vaikka en ole kaukainen kehuja, niin uskallanpa toki sanoa, että kyllä kehtaan meidän Liisuamme töittensä ja tapojensa vuoksi pannakkin vaikka rusthollarin emännäksi, mutta köyhä hän on — eipä toki köyhimpiä, vaan kyllähän torpan tilat tiettään, ett'ei niitä suuriin taloihin verrata sovi. Mutta koska ette tavarasta huolikkaan, niin olkoon tuo Liisulle onneksi, ja ottakaa tyttäremme vaimoksenne".
"Hei, muoriseni! pian sinä asiasta päätöksen teet", virkkoi Matti, "mutta täytyyhän siinä toki kysyä tytönkin mieltä".
"Kyllä minä hänen puolestansa vastaan", pakisi muori. "Tyttö on vähän mielihyvällä katsellut erästä poikanulikkaa, mutta jo alusta asti olen heidän ystävyyttänsä vastustellut, eikä siitä asiasta mitään tule. Anna sinä, Matti, minun ottaa asiat haltuuni, niin kyllä kaikki hyvin käy".
"Tässä asiassa vastatkoon tyttö itse", väitti Matti ja huusi, tuvan ovea raottaen, "Liisu, tule lapseni tänne!"
Liisu tuli sekä asettui isänsä turviin, kuten peljästynyt kyyhky, ja muori lausui: "Kuules nyt Liisu, kummoinen onni sinulle on suotu, kun itse Jussilan rusthollari tahtoo sinua vaimoksensa".
"Niin, sinua vastenpa nyt olen tänne tullut", sanoi Jussila; "jos suostut kauppaan, tuon heti kihlat esille, eikä ne tyhjän-päiväisiä olekkaan", ja nyt sulhaspoika aukasi käärön toisensa perästä. "Tässä filtit, tässä kultavitjat, tässä sormukset, tässä —".
"Älkää vaivatko itseänne suotta", lausui Liisu vakavasti; "tosin olisi tuo minulle suuri kunnia, semmoinen, jota moni minulta kadehtisi, mutta — pieni on torpan tytön vaate-arkku, ei sinne kahden kihlat mahdu".
"Viedään entiset pois ja lasketaan uudet uhkeammat sijaan", sanoi
Jussila.
"Arkkuni lukko on hyvä, kyllä sen takana pysyy, mitä sinne kerran on pantu", vastasi Liisu ja läksi ulos ovesta, mutta äiti huudahti perään:
"Semmoiset kihlat! Kyllä net pian pois saadaan, älä nyt Liisuseni onneasi hylkää!" Liisu meni menojaan ja Matti lausui:
"Olisinhan minäkin, naapuri hyvä, tyttöni teille suonut, mutta tehköön hän tässä asiassaan miten itse tahtoo; se on minun mielestäni toki paras".
"Vai on! Tarvitseehan meidän neuvoa lastamme, joka ei itse parastaan ymmärrä. Olkaa vain huoleti, Jussila, kyllä vielä kaikki hyvinpäin kääntyy".
Jussila jätti kihlat muorin haltuun, sanoen: "Noh, siinä toivossa, että vielä kaikki käypi, kuten sanotte, jätän kihlat tänne toistaiseksi; puhukaa, Mäkelä hyvä, tekin sananen minun parhaakseni." Matti lupasi ja Jussila läksi ulos. Täällä kiipesi ukko kääsyihinsä, löi Liinaharjaa selkään ja läksi matkoihinsa.