II.
– Hyvää päivää! Onko meidän Ruskasta täällä näkynyt?
– On. Sakki juuri vast'ikään sanoi, että muona-Matin Ruskanen tuolla portin takana ammuu, ja minä käskin hänen laskemaan sen karjapihaan, siksi kunnes hän joutuisi saattamaan sitä kotia.
– On niistä elävistä se vastus näin kuumalla varsinkin, kun kärväsparvien hätyyttämänä juoksevat minne milloinkin. Mutta millä tässä köyhä eläisi, jollei maitotippaa olisi lapsilleen antaa? Kyllä tässä vastus sittekin on, kun lehmänkin elannosta on päivätyöt tehtävät.
– Niin kuinkas sitten, ei suinkaan ilmaiseksi.
– No semmoiset kun provasti saisivat kyllä ilmaiseksi antaa köyhän muonamiehen lehmän käydä pappilan laitumella.
– Kyllä sitten lehmiä ilmaantuisi pappilan hakaan niin monta, ettei enään omille olisi ruohonkorttakaan.
– Niin, sopii sinun puolustaa, kun olette hyvissä varoissa; mutta toista meidän on.
– Työllämme mekin elämme, ja kaikin kokoomme sen mukaan, kuin voimia riittää.
– Millä sitä lapset kokoovat?
– Hannes meidän on jo renkipoikana, ja Sakki saa hyvän päiväpalkan marjojen poimimisella.
– Mitä niillä marjoilla saa. Olen itse joskus pyhä-iltoina poiminut ja vienyt kaupunkiin, mutta ne menevät kokoon, ja sitte ei niistä saakkaan sitä hintaa, mitä pitäisi saada, vaan rouvat sanovat: "ne ovat litistyneitä, ei ne ole friskiä", – minä viisi heidän "friskistään", sanoin vain: ellei kelpaa, niin saa olla kelpaamatta, itselleni ne ainakin kelpaavat, – ja siihen jätin koko rouvan ja toin marjani kotia. Hukkaan sinne menisin päiviäni panemaan.
– Joka paljon pyytää, ei mitään saa, sanoo sananlasku. Olisit myynyt sillä hinnalla, minkä rouva olisi antanut, niin varmaan olisit kuitenkin saanut vaivasi palkituksi.
– Mutta kas kun en viitsinyt antaa.
– Meidän Sakki on koonnut jo 50 markkaa pelkillä mansikoilla.
– Hyvänen aika! Ei Joju vain viitsisi, enkä minä liioin. Olemmekin isän kanssa tuumineet, että syksyllä muuttaisimme Helsinkiin; siellä sitä kuuluu sentään aina saavan paremmin työn ansiota.
– Luuletko? Epäilen minä vain. Kyllä täällä vähemmällä toimeen tulee. Jos tulot ovat tavallaan niukemmat, niin saattaahan täällä lehmän pitää, kun ahkeraan kokoo lehtiä talven varaksi. Ja kun sitten vielä on perunamaata, niin siinä jo on särvintä sen verran kuin meikäläiset tarvitsee. Lapsetkin suuressa kaupungissa joutuvat kaikenlaisiin viettelyksiin.
– Oli mit'oli mutta kyllä sinne muutamme.
– Katsokaa, äiti, miten suuria mansikoita olen löytänyt niitynpientarelta!
– No katsoppas vain Sakkia, niitä varmaan on koko kannu! sanoi muona-Matin vaimo.
– On kyllä. Joka päivä hän marjoja ainakin tuon verran kotia tuo.
– Käskekää Jojuakin marjaan, hauskempi olisi yhdessä poimia, ja huomenna veisimme marjat pappilaan, – sanoi Sakki.
– Kai sinä siellä jo joka paikan olet kohlinut. Ei suinkaan maksa vaivaa sinne mennä.
– Kyllä niitä joka päivä uusia kypsyy.
– Niin, mitä hänen vaivoistaan. Entäpä tätä sitten, eipä hänen aikansa kallis ole, ei hän muutakaan kokoon saa. Pane poika marjaan, että oppii työtä tekemään. Pahuutta vain oppivat, elleivät työtä tee, mutta mieli on hilpeä ja tyytyväinen, kun ovat jotakin saaneet toimeen. Eikö olekkin hauskaa, Sakki poikani, kun tulet väsyneenä kotia ja tiedät jotakin ansainneesi?
– On niin kovin. Ja kun oikein paljon saan, laitan marjapöpörää, ja se vasta hyvää on, sitä äitikin mielellään syö.
– Tässä minäkin viivyttelen. Täytyy mennä saattamaan Ruskas kotia.
Matin-Miina meni, mutta seuraavana päivänä tuli Joju iltapuolella hakemaan Sakkia marjaan.
Pojat läksivät.
Sakki kulki vakavasti etsien marjapaikkoja, mutta Joju rallatteli:
Tilulallallaa, tilulallallaa,
Kumpi meistä nyt ensiksi marjan saa?
Tilu tai, tilu tai,
Sakki marjan sai.
Kaikesta, mitä Joju metsässä näki, sai hän ilon aihetta, mutta marjat jäivät poimimatta. Kun sattuivat kävelemään sileän nurmikon poikki, heitti hän kuperikeikkaa, ja toisinaan hän viskasi polulla olevan kuusenkävyn varpaillaan ilmaan. Väliin hän otti pienen kiven, sylkäisi siihen ja heitti sen menemään semmoisella vauhdilla, että vinkuna ilmassa kuului.
– Mutta tulehan poimimaan mansikoita, et tuolla tapaa saa mitään pappilaan vietäväksi!
– No kun en marjoja löydäkkään.
– Tuolla mäen lappeessa varmaankin on hyvä marjapaikka.
Pojat riensivät sinne, missä Sakki, joka oli tottunut marjoja etsimään, arvasi niitä löytyvän, ja siinä olikin mansikoita punaisenaan. Jojukin oli ihmeissään ja alkoi ahkerasti poimia tuokkoseensa. Mutta kauan hän ei malttanut olla hiljaa työssään, silmät lensivät kaikkialle, eikä se ollut kummakaan, sillä kylläpä luonto tällä kohtaa oli ihana. Maa oli vanhaa kaskimaata ja loitosti kaltevaa järvelle päin. Saaret ja niemet näkyivät tänne monimutkaisina. Koivumetsä, jossa tummat kuuset siellä täällä levittivät varjoaan, ympäröitsi kolmelta taholta kaskea. Joju ei tietensä tätä kaikkea ihaillut, mutta hän oli ihastuksissaan, ymmärtämättä mitä varten. Hän hyppi, huusi ja huuhueli. Suuri, vanha riippakoivu oli tulen säästämänä jäänyt mäen rinteelle, ja sen koukkuiset haarat nyt miellyttivät Jojun silmiä. Yhdellä hyppäyksellä oli hän tuon lehevän puun haaralla istumassa. Mutta silloin hän kuuli kummallisen rapsahduksen etäämpänä olevasta kuusesta, hän katsoi tarkkaan sinne päin ja näki, miten orava kapusi ylös puuta pitkin. Silmänräpäyksessä oli Joju maassa jälleen, ja nyt hän melkein yhtä vikkelästi kuin orava kiipesi kuusta pitkin ylöspäin oravan perässä, luullen saavansa sitä sen pitkästä hännästä kiinni. Mutta turha tämä yritys kuitenkin oli. Orava riensi kuusen latvaan asti ja pääsi vikkelällä hyppäyksellä toiseen vieressä olevaan puuhun.
– Joju, Joju, missä olet? Joju hoi?
– Täällä olen, – huusi poika, joka kiipesi alas puusta ja läksi juoksemaan Sakin luo. – Aioin juuri saada oravan hännästä kiini, mutta se pahuus pääsikin toiseen puuhun.
– Ja aina vain puhut noin rumia sanoja. Katsoppas, nyt on tuokkoseni ja koppani ihan täynnä, mutta kuinka paljo sinulla on?
– Minulla ... niin ei minulla paljoa ole. Mutta mihinkä ne jätinkään?... Joju lähti etsimään marjatuokkostansa.
Pitkän aikaa kuljettuansa kaskessa hän sen vihdoin löysi, mutta se oli vain puolellaan marjoja.
– Poimitaan nyt yhdessä sinulle, että sinunkin astiasi täyteen saadaan.
– Sinäkö taas auttaisit minua? Noh, poimitaan vain yhdessä; mutta kuules, Sakki, kun minä tulen isoksi ja taidan jotakin tehdä, niin silloin minä autan sinua. Sinä olet ainoa, joka et milloinkaan ole sanonut minua pahaksi poikanulikaksi.
Pojat poimivat tuokkoset täyteen ja veivät ne sitten kotiin, jossa marjat perattiin; huonoimmat erotettiin pois, ja niihin sullottiin ruisjauhoja tahi talkkunajauhoja. Tätä sekotusta nimitettiin pöpöräksi ja lapset söivät sitä herkkuna. Pyhä-iltana pojat päättivät viedä marjansa pappilaan.