XIII.
Vuodet vierivät eteenpäin. Joju oli jo kaksi vuotta ollut merellä ja tuon tuostakin kirjoittanut kotiinsa. Rehtori häntä kovin kaipasi, varsinkin kesällä, jolloin Sakki aina jonkun ajan vietti kotona vanhempiensa luona. Nyt oli rehtori jälleen saanut Jojulta kirjeen, jossa hän ilmoitti, että hän kentiesi jo vuoden päästä pääsisi Suomeen, ja sitten hän jäisi talveksi kotiin lukemaan. Kun ukko tuon uutisen näki, ei hän malttanutkaan enään jatkaa lukemistansa, vaan riensi Eriikan luo.
– Eriika, tuleppas kuulemaan, mitä Joju kirjoittaa.
– Tuleeko hän kotiin? Onko hän terve?
– No, kuuleppas nyt:
Setä rakas!
Nythän olen suuressa maailman kaupungissa New-Yorkissa, ja olen täällä mielestäni niin pienen pieni, niin yksinäinen ja koditon. Mutta kun rakkaan setäni kanssa saan jutella kaikesta, mitä olen nähnyt ja saanut kokea, niin olen taas ikään kuin teitä lähempänä. Ennen tänne tuloamme saimme Atlantilla koetella, miten se vihoissaan vyöryää ja hyrskyy. Kyllä me silloin olimme kovin heikot, mutta ihmeen juhlallista oli nähdä tuota suuremmoista näytelmää merellä. Kapteeni ja vanhat tottuneet merimiehet olivat erinomaisen tyvenet. Heidän vakavista muodoistaan vaan näki, että vaara oli tarjona. He toimivat kiireesti, mutta maltillisesti. En minäkään yhtään pelännyt. En tiedä, mistä se tuli, että aivan levollisesti saatoin jättää itseni Jumalan haltuun. Mutta kun sitä myrskyä vielä ajattelen, niin ihmettelen, että todellakin kuivalla maalla olemme.
Täällä on paljo katseltavaa, mutta en niitä kaikkia tässä kirjeessä voi luetella, emmekä vielä ole niin kauan kaupungissa olleetkaan, että olisin joutunut paljoa näkemään. Niistä siis puhutaan toisten. Tahdon vain mainita, ettei Helsingin satama mitään ole New-Yorkin sataman rinnalla. Täällä on laivoja kaikilta maailman ääriltä, täällä on koko metsä laivoja. Ja korkeampana kaikkia mastoja kohoaa suunnattoman korkea valotorni. Kertokaa Solmialle, että rautatie New-Yorkissa kulkee asuinhuoneitten päällitse. Ihmisiä vilisee kaduilla jos jonkinmoisia, aivan mustia villapäisiäkin. Mutta mitäpä näistä kaikista kerronkaan, minunhan piti ilmoittaa, että jo kentiesi vuoden päästä pääsen Suomeen, ja sitten jään talveksi kotiin lukemaan. Kovin hauskaa se olisi, jos pääsisin taas omaisteni luo, vaikka meri-elämä onkin minun oikea alani, kyllä siellä on raitista ja reipasta oloa!
Kuinka isä ja äiti siellä kotona voivat? Onko isä vielä jaksanut käydä muuraustyössä? Miten itse olette voineet, setä ja Eriika täti? Kirjoittakaa pian tänne, en ole pitkään aikaan saanut kirjettä, varmaan ovat tiellä joutuneet hukkaan. New-Yorkissa tulemme nyt viipymään, sillä laivassa on tehtävä pieniä parannuksia; osottakaa siis tänne kirjeenne.
Sanokaa Solmialle ja Sakille paljo terveisiä! Muistelen hyvin usein niitä iltoja, joita yhdessä vietimme Eriika tädin kammarissa. Mikko kissa kai on melkoisesti lihonnut, kun on saanut rauhassa unta vetää. Leenalle lähetän myöskin paljon terveisiä, olen usein kiitollisuudella muistanut häntä, kun minun on täytynyt vetää rikkinäisiä sukkia jalkaani, ja ajatellut: olisipa Leena täällä, niin enpä tarvitsisi panna parsimattomia sukkia jalkaani.
Voikaa hyvin kaikki ja muistakaa
Joju Veitikkaa.
– On se poika nyt saanut odottaa tietoja, täytyy heti hänelle kirjoittaa. New-Yorkiin siis meidän tulee kirjeemme osottaa...
Rehtori ei ennättänyt puhua enempää, sillä etehisestä kuului Solmian ääni, kun hän huudahti: – Voi miten hauskaa, ja minä kun en tietänyt odottaakkaan!
– Kuka siellä? Hyvänen aika, tulevat tänne ja minulla on vain yötakki ylläni... Sisarenihan se oli, Amaalia!
– Kuinka täällä voitte? Teki niin mieleni tulla teitä ja Solmiaa katsomaan.
– Istuppas nyt. Olihan se kovin hauskaa, että tulit, – sanoi Eriika.
– Ja me kun emme voineet aavistaakkaan, kuka siellä etehisessä Solmiaa ilahutti.
– Äiti oli tullut niin hiljaa, ettei kukaan huomannut, ja kun minä astuin etehiseen, niin hän jo oli siellä, ja siksi minä niin hämmästyksestä huusin.
Pruustinna kertoi olleensa vävynsä, pastori Palosen luona. – Se sopi hyvin matkaan, – sanoi hän. – Helmillähän on tyttökin, sanoi Eriika.
– Tulen juuri ristiäisistä.
– Mikä tytön nimeksi pantiin?
– Leila.
– Niin soma nimi.
Sakki tuli myöskin koulusta kotiin ja ihastui, nähdessään pruustinnan.
– Onko täti Amaalia kuullut mitään kodistani?
– Olen. Siellä voivat kaikki hyvin. Hannes on nyt, kuten tiedät, meillä voutina. Hän on niin kelpo poika. Sanoin juuri, että hänen olisi paras, ruveta jonkun suuremman kartanon voudiksi. Mutta tässähän minulla on sinulle kirjekkin.
– No hyvä, että kirjeestä puhuit. Katsokaa, lapset, tässä on kirje Jojulta.
– Ai, saammeko lukea?
– Kyllä, tuossa on. Solmia saa sen ensin, koska Sakilla on toinen.
– Voi, miten hauskaa!
Sakki katsoi Solmiaan ja punastui vähän. – Kylläpä tulitkin iloiseksi.
– Tietysti, sanoi tyttö aivan levollisesti.
– Kai maar sinä Jojua olet kaivannut? – sanoi pruustinna veljelleen.
– Sanomattomasti! Oli hänestä tosiaan usein vähän huoliakin, kun hän oli niin vilkas ja monesti teki ajattelemattomuudessa pieniä urhotöitä, jotka eivät koulupojalle sopineet; mutta jos hän olikin pieni pilvenhattarani, oli hän myöskin auringonsäteeni, ja häntä kaipaan kuten kadonnutta kevätpäivää.
Sakki kysyi, saisiko hän mennä kertomaan Jojun vanhemmille, mitä kirjeessä oli.
– Kyllä, mene vain.
Sakin mentyä sanoi rehtori: – Poika on pitänyt niin hellää huolta Jojun vanhemmista.
– Vieläkö Marjaniemi tahtoo talonsa myydä? – kysyi Eriika. – Olen aina toivonut, että veljeni ostaisi sen talon. Siellä saisimme olla kesät teidän lähellänne, ja Jojun vanhemmat saisivat asua siellä. Matti on jotenkin kelpo mies, hän on vanhastaan tottunut maan työhön, ja kentiesi te antaisitte Hanneksen meille, niin panisimme hänen sinne vanhan ukon apulaiseksi.
– No miksi ei, jos siksi tulisi.
– Kas vain, kun ennätit ennen minua puhua asiasta.
– Kyllä Marjaniemi aina taloonsa kaupittelee, mutta eipä ole vielä ostajaa tullut. Paras, että ryhdytte asiaan.
– Jos hän sen myy sopivasta hinnasta, niin minä sen ostan, ennenkuin Joju kotia tulee. Se vasta ilosanoma hänelle, kun saa kuulla, että hänen vanhempansa saavat asua maalla. Joju on aina rakastanut entistä kotipaikkaansa, ja se torppa, joka hänen vanhemmillaan oli, sijaitsi aivan Marjaniemen rajalla.
– Mutta mitä Matin-Miina maalle muuttamisesta pitäisi?
– Luultavasti hän siellä sitten tyytyy, kun saa vanhan muorin päiviä pitää, – sanoi Eriika. – Hän on sitä paitsi paljon muuttunut entisestään, sillä hän oli kovin sairas viime talvena, ja se saatti hänen mielensä aivan muuttumaan. Hän on käynyt paljon sävyisemmäksi ja kiitollisemmaksi. Ehkä sekin on jotakin vaikuttanut, että Sakki ja Solmia tuon tuostakin käyvät heille lukemassa.
Pari päivää pruustinnan oli aikaa viipyä Helsingissä ja se aika kului melkein liika pian, sillä täytyihän hänen käydä kuulemassa neiti Basilieriä, joka juuri siihen aikaan loisti kirkkaimpana tähtenä pääkaupungin taidemaailmassa, pistäytyä valokuvaajalle ikuistettavaksi j. n. e.
Kun siis lähtö-aika tuli, matkusti rehtori sisarensa mukana, ostaaksensa itselleen kesä-asunnoksi Marjaniemen talon.